Geoff Rodkey: Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään), suomentanut Marja Helanen, WSOY 2015, 224 sivua.
Sinikka ja Tiina
Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina, kuvittanut Salla Savolainen,
Tammi 2015, 77 sivua.
Koulujen alkamisen jälkeen on taas eri
viestimissä puhuttu kosolti kiusaamisesta, siihen varhaisesta puuttumisesta
sekä päiväkodin ja koulun ja vanhempien roolista kiusaamisen ennaltaehkäisyssä.
Opettajat ja lasten vanhemmat ovat entistä voimattomampia kiusaamisen
jäljittämisessä, sillä kiusaaminen on siirtynyt koulun pihan käsirysyistä yhä
enemmän nettiin.
Tuomas Timonen on
kirjoittanut tositapahtumiin pohjaavan Meganin tarinan. Yhdysvaltalainen 13-vuotias Megan joutui nettikiusaamisen uhriksi
ja teki itsemurhan. Meganin
tarina on esitetty kuunnelmana Radioteatterissa ja samanniminen
näytelmä sai kantaesityksensä Turun kaupunginteatterissa tammikuussa.
Nuortenromaaneissa eriasteinen kiusaaminen oli
vielä reilu kymmenen vuotta sitten melko yleinen aihe. Yksi rouva Huun sävähdyttävimmistä
tämän aihepiirin lukukokemuksista on Reija
Kaskiahon Veitsenterällä (WSOY
2004).
Uusimmissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissakin kuvataan yllättävän paljon kiusaamista, joskin asiaa yritetään usein softata sillä, että nahistelevat ja toisiaan kiusaavat tappelupukarit ovat sisaruksia, ikään kuin tällainen kiusaaminen olisi yhtään hyväksyttävämpää.
Yhdysvaltalaisen Geoff Rodkeyn uuden Tapperin
kaksoset -sarjan avauksessa 12-vuotiaat sisarukset, Claudia ja Reese,
jallittavat toisiaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla, mottonaan kosto
on suloinen.
Sisarukset aiheuttavat koulussa ja muissa julkisissa tiloissa ehtimiseen toisilleen noloja tilanteita. Kärhämät alkavat viimeisen lempikeksin
hotkimisesta, mikä aiheuttaa kumuloituvan koston kierteen. Siihen kuuluu pierun
kavaltamista koulun ruokalassa, haisevan kalan ja juuston haudutusta väärissä
paikoissa ja veljelle tärkeän tietokonepelin talletusten tuhoamista.
No, nämä pienet kepposet voivat tietysti olla
lukijoistakin yksinomaan hauskoja. Mutta arveluttavalle ja vähän liikaakin
nykylasten ja -nuorten kohtaamia kiusaamisen metodeja muistuttavalle maaperälle
mennään, kun Reese jakaa ClickChatissa siskonsa nolon laulunpätkän ja Claudia
hakkeroituu veljen tietokonepelisivustoille.
Claudia uhoaa tappotaiston alkavan. Kyse on tietysti sotaisasta tietokonepelistä, mutta rinnastus on yhtä kaikki mauton.
Yhdenlaista lisähupia kirjaan tulee Claudian ja
Reesen vanhempien keskinäisistä tekstiviesteistä ja sähköposteista, joista
kuultaa täydellinen hämmennys ja voimattomuus jälkikasvun edesottamusten
edessä.
Kuvituksena käytetään myös valokuvia, piirroksia ja muuta visuaalista
tilpehööriä, jonka hyödyntäminen tekee kirjasta ikään kuin helpommin
lähestyttävän. Kirjasintyyppi on tuttu kirjoituskoneen kirjasimena, joka
ilmavuudessaan on yllättävän helppolukuinen.
Kirjan lopuksi tehdään tietysti aselepo, ainakin
sarjan seuraavaan osaan saakka:
Jos sinun on ihan pakko ryhtyä sotaan, yritä välttää sotimista kaksosveljesi kanssa. Vaikka voittaisit, sinulle jää kurja tunne, ja kun kaikki on ohi, tajua, että vaikka veljesi osaa olla täydellinen idiootti ja hänellä on kamala kaverimaku, syvällä sisimmässään hän on hyvä tyyppi ja varmaan välittää sinusta. Ehkä sinunkin pitäisi yrittää sietää häntä. – – Nyt kun ollaan Reesen kanssa solmittu rauha, tuntuu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Melkein.
Mitään suurta muistijälkeä kirja ei jätä.
Heinähattu
ja Vilttitossu -kirjojen draaman kaari
rakentuu usein sisarusten välisille kärhämille. Kattilakosken perheessä sisarukset
kisailevat jatkuvasti paitsi vanhempiensa niin myös Alibullenin neitien
huomiosta ja suosiosta.
Uusimman Heinähattu
ja Vilttitossu runoilijana -kirjan esilehdellä Nopolan sisarukset omistavat
kirjan edesmenneen kustannustoimittaja Silja
Hiidenheimon muistolle. Hiidenheimo kehotti vuonna 1987 ystäväänsä Sinikka Nopolaa kirjoittamaan
lastenkirjan. Sinikka Nopola teki työtä käskettyä mutta pyysi mukaan
pikkusiskonsa Tiinan. Ensimmäinen Heinähattu
ja Vilttitossu ilmestyi 1989.
Vilttitossu tekaisee kilpailurunonsa isosiskoaan sukkelammin. Salla Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina (Tammi 2015). |
Hanna Kattilakoski on kyllääntynyt Heinähatun ja
Vilttitossun jatkuvaan jäynäilyyn ja toinen toisensa kurmuuttamiseen.
Hanna tuumii, että riidat olisivat poispyyhityt,
jos tytöillä olisi jokin yhteinen harrastus. Hannan silmät kiinnittyvät
paikallislehdessä julkaistuun kirjoituskilpailukutsuun. Hän kannustaa tyttöjä
osallistumaan luontoaiheiseen runokilpailuun: ”Kun pieni tyttö runoilee, hän
unohtaa riitelyn”, uskoo Hanna.
Kummallakaan tytöllä ei ole juurikaan
sisäsyntyistä paloa runojen kirjoittamiseen, mutta voittajan osaksi tuleva
kuuluisuus – kuva ja runo lehdessä – hivelee kuitenkin siinä määrin, että tytöt
lähtevät kisaan mukaan.
Salla Savolaisen lastenhuoneissa on aina idylliä ja ajan patinaa. Savolaisen kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja Viltitossu runoilijoina (Tammi 2015) |
Hanna avittaa tyttöjä parhaansa mukaan kertoen runojen metaforista ja riimityksestä, mutta metsäänhän se lopputulos – ennalta arvattavasti - menee.
Heinähattu suhtautuu runon laatimiseen sisartaan kunnianhimoisemmin. Hanna ja Matti yrittävät tukea tasaveroisesti kumpaakin lastaan, mutta huomaamattaan – ja niinhän käy usein myös tosielämässä – sortuvat toisen suosimiseen.
Sisarensa menestyksestä tulistunut Vilttitossu
ottaa aseekseen vilpin ja juonikkuuden, ja tärvää Heinähatun lapsineron maineen
kirjoituskilpailupalkinnon jakotilaisuudessa pahanpäiväisesti. Nolattu
runoniekka päättää karata, ja niin soppa on taas valmis.
Ihmissuhteiden koomistakin dynamiikkaa
löytyy jälleen kosolti tästä hupailusta. Vanhoista Suomi-filmeistä tutut
väärinkäsitykset, joukkokohtaukset ja koomiset välienselvittelyt ovat sekö Heinähattu ja Vilttitossu- että Risto Räppääjä -kirjojen vakioainesta,
välistä jo hienoiseen uupumukseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti