Nasevaa partiokontenttia vessavivahteilla ryyditettynä

 

Katleena Kortesuo: Veevi ja aivopieruverkkarit. Kuvittanut Ossi Pirkonen. 128 sivua. Tammi 2024.

 

 

Partioharrastus on jäänyt lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa ällistyttävän vähälle huomiolle siihen nähden, kuinka kätevästi sen kautta voidaan tuupata lapset luontoon ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan.
 
Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokanta antaa hakusanalla ”partio” 2000-luvulta ainoastaan kaksi nuortenkirjaa, Markku Karpion Selviytymispelin (Tammi 2014) ja Laura Lähteenmäen Iskelmiä (WSOY 2013).
 
Siksi onkin syytä kiittää ilmeisen vajeen paikkauksesta tietokirjailijaa ja kriisiviestinnän kouluttajaa Katleena Kortesuota hänen ensimmäisestä lastenkirjastaan. 
 
Juuri ilmestynyt varhaisnuortenkirja Veevi ja aivopieruverkkarit kertoo lukion kakkosluokkaa käyvien ystävien, Veevin ja Aksun, perustamasta Tehopikkarit-vartioryhmästä, johon kuuluu eri tavoin omintakeisia yläkoululaisia. 

Vaelluksen alkaessa askel nousee vielä korkealle. Osmo Pirkosen 
kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024). 

Kirjan otollisin kohderyhmä löytynee alakoululaisista, jotka todennäköisesti ihailevat itseään vanhempien, mutta monessa asiassa tohelompien edesottamuksia. 

Ei oo totta! -blogissa Kortesuo mainitsee kirjansa tavoitteeksi ”saada lapset ja nuoret lukemaan, joten houkuttimena toimivat tietenkin pieruhuumori ja typerät kommellukset”. 

 

Kohelluksen ja Osmo Pirkosen humoristisen kuvituksen ohessa kirjassa päästään myös vähän syvempiin vesiin Vaavin, Veevin pikkusiskon, diabeteksen ansiosta.

Kirja antaakin pätevää tietoa diabeteksesta ja sen hoidosta, joten se sopii diabetesta sairastavalle vertaistueksi. Myös diabetesta sairastavan lapsen tai nuoren läheistä kirja kannustaa suhtautumaan sairauteen luontevasti ja ilman turhaa hössötystä.   

Veevi ei välttämättä luonteeltaan ja erityistaipumuksiltaan ole mikään vastuullisen ja jämptin vartionjohtajan prototyyppi: hänellä on nimittäin tapana käsittää monet ohjeet väärin, törmäillä ja häröillä spontaanisti. 

Kuvituskuva kiehisestä pyrkii jopa kansatieteelliseen tarkkuuteen.
Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja 
varhaisnuortenkirjaan Veevi ja aivopieruverkkarit 
(Tammi 2024).

 

Ensimmäistä vaellusta harjoitellaan ensin Aksun kotona: 

 

– Me kielletään sähkön käyttö kokonaan koko talossa. Ei telkkaria, ei lämmitystä, ei sähköhellaa, ei kattovaloja. Me tehdään takkaan tulet, nukutaan vierekkäin olkkarin lattialla, käytetään otsalamppuja ja kokataan Trangialla. 

– Onneks teillä on puusauna.  

– Mä joustan sen verran, että suihkua ja vessaa saa käyttää valojen kanssa. Mä en halua, että porukka lirauttelee pimeässä pöntön ohi.  

 

Katleena Kortesuon partioharrastus näkyy aika-ajoin: lukija saa esimerkiksi tietää, millainen on paras nukkumajärjestys ahtaassa laavussa.

Seikkaperäisten ennakkojärjestelyjen ja treenausten jälkeen Tehopikkarit-vartio lähtee yön yli kestävälle vaellukselle.

 

Meidän letka näytti aika hauskalta, kun mun takana kulki kahdeksan otsalampun valot. Me oltiin kuin joku jättimäinen kiiltomato Evon metsässä.  

Porukka jutteli, nauroi ja kiljahteli matkalla, ja meidän melunpito kuului varmaan pitkälle molmepien Rautjärvien tyyntä pintaa pitkin. Mä kuitenkin ajattelin, että turha mun on hyssytellä porukkaa. Nyt ei ollut mikään lintujen pesimisaika, ja kyllähän metsään aina meteliä mahtuu. Eipähän tule karhuja vastaan.   

Matka sujui tosi nopeasti, ja pian me oltiin jo Syrjänalusen laavulla. Siellä ei ollut ketään muuta, joten me päästiin kaikki nukkumana vierekkäin laavuun. Tiukkaa teki, mutta Pietu ja Pinja ahtautuivat laavun perälle poikittain muiden jalkoihin. Laavun pohjaa ei jäänyt näkyviin yhtään, kun makuualustat oli levitetty ihan tetriksenä vieri viereen pitkittäin ja poikittain. – – 

 

 

Paluumatkalla vaellus on jo vaatinut veronsa ja kaikkien askel ei ole
yhtä tarmokas kuin menomatkalla. Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena
Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024).

Veevin ja Aksun auktoriteetti pitää uuden vartion porukan koossa ja ensimmäisestä vaelluksesta tulee monin tavoin ikimuistoinen. Yhteishenki on nyt hitsattu yhteen, ja seikkailut jatkuvat tiettävästi sarjan tulevissa osissa.

Veevi ja aivopieruverkkarit mukailee huumorin, tyylitellyn kuvituksen ja väliin hyvinkin absurdin juonen kuljetuksen perusteella  Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarjaa, jolle on saatu viime vuosina kiitettävästi myös kotimaisia vastineita (esim. Ernst Lawsonin Höpersankarit-sarja ja Arttu Unkarin Isämies - sarja). 

Lawsonin ja Unkarin sarjat ottavat paremmin lukutaidoltaan eritasoiset lukijansa huomioon väljemmällä rivityksellä ja hitusen isommalla kirjasinkoolla. 

Osmo Pirkosen kuvitusta olisi voinut olla kirjassa enemmän ja isokokoisempana, jos ajatellaan potentiaalisen kohderyhmän nuorimpia lukijoita.  

Keskushahmojen kuvaamisessa Pirkonen tyypittelee reteästi, mutta retkeilyyn liittyvät yksityiskohdat, kuten kiehinen, asianmukaisesti pakattu vaellusrinkka, trangia ja myrskylyhty, on kuvattu hyvinkin tunnistettavasti. 

 

 

Kortesuon blogista paljastuu kiinnostava seikka: hänen isosetänsä on Eino Arohonka (1913–2001). 

Arohonka kirjoitti vuodesta 1935 partioaiheisia, juoniainekseltaan löyhästi toisiinsa nivoutuvia kertomuksia Virtahepovartiosta Poikalehti Partioon nimimerkillä Ville Virtahepo. 

Lehden lukijat toivoivat saavansa lukea kertomuksia myös kirjan muodossa, ja näin sai alkunsa Aaro Hongan kirjailijanimellä ilmestynyt esikoisteos Juanikkaat virtaheposet (1940). Saman poikajoukon seikkailuista kertovat myös Viakkaat vaeltajat (1942) ja Sisukkaat sarvikuanot (1950), joiden tarinat ilmestyivät alunperin Partio-lehdessä.
 

Arohonka sai kimmokkeen partioaiheisiin nuortenkirjoihinsa havaittuaan, ettei kotimaisia partiohenkisiä kirjoja ollut entuudestaan nuorille tarjolla. Arohonka työskenteli opettajana ja toimi myös itse partiojohtajana. Hänen esikuvanaan olivat partioaatetta nuortenkirjoissaan käsitelleet Ernst Thompson-Seton ja E. Le Breton-Martin. 
 
Hongan kirjojen poikasankarit ovat vilpittömiä ja rehellisiä tunne- ja ulkoilmaihmisiä: he ovat jopa yliluonnollisen reippaita, voimakkaita ja oikeudentuntoisia. Oman kiinnostavan lisänsä Aaro Hongan tuotantoon tuo hämeenlinnalaispoikien murre, johon on sekoitettu myös helsinkiläisten yliopisto-opiskelijoiden käyttämää slangia.

Haastattelin Eino Arohonkaa 1996 tuolloin tekeillä ollutta väitöstutkimustani varten. Hänen partioaiheiset nuortenkirjansa olivat aineistossani esimerkkinä omana aikanaan suosituista, mutta sittemmin unohdetuista lasten- ja nuortenkirjoista. 

"Mä en uskonut, että eka kerta voisi olla näin kiva"

 

Edith Arkko: Eino / Aurora. 294 sivua. Hertta 2024. Kansikuvat Karin Niemi.

 

 

Ruotsissa nuortenkirjojen määrä on laskenut viime vuosina. Svenska Barnboksinstitutetin Bokprovning-tilastoista selviää, että ruotsalaisten nuortenromaanien määrä laski viime vuonna peräti neljänneksellä, siinä missä käännösten määrä on hiukan kasvanut. Laskua selitetään sillä, että nuoret lukevat nykyisin mieluummin TikTok-palvelussa suosittuja kirjoja englanniksi. Ruotsalaiset eivät ole tästä kehityssuunnasta juurikaan huolissaan.

Kotimaisten nuortenromaanien määrä on toki ollut laskusuunnassa myös Suomessa. Perinteisiä realistisia nuorten kasvukivuista kertovia nuortenromaaneja ilmestyy entistä vähemmän. 

Siksi Hertta kustannukselta juuri ilmestynyt Edith Arkon selkokielinen kääntökirja Eino / Aurora ilahduttaa minua erityisen paljon. 

On tärkeää, että nuorille on tarjolla riittävän monipuolinen valikoima, josta jokainen löytää itselleen lukutaidon tasoonsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa sopivaa luettavaa. 

Arkko on nuortenkirjailijana ensikertalainen. Hänen aikuisille suunnattuja novellejaan on julkaistu monissa pienkustantajien kokoelmissa ja parin viime vuoden aikana Aula & Co:n kautta on ilmestynyt myös eroottisia äänikirjanovelleja. 

Selkokirjallisuus on selvästi vakiinnuttamassa nuortenkirjakentällä asemaansa. Yksi signaali statuksen muuttumisesta ja tietoisuuden leviämisestä on ollut myös Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-hanke, jonka avulla kaikki halukkaat yläkoulut ovat voineet tilata kuratoidun valikoiman nuoria kiinnostavia selkokirjoja oppilaiden käyttöön. 

Arkon kääntökirjakonsepti on nerokas. Kirjassa on sen kahden yhdeksäsluokkalaisen päähenkilön, Einon ja Auroran, näkökulmat samoihin tapahtumiin. 

Nuoret ovat taustaltaan erilaisia: Eino on luonteeltaan tunnollinen jääkiekkoilija ja Aurora nuorisokotiin äidin alkoholinkäytön takia päätynyt uhmamieli. Sattuman oikusta he tapaavat jälki-istunnossa. Vähitellen nuoret lähentyvät ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa.  

Selkokirjoissa kirjailija joutuu pakosti rajaamaan kerronnan fokusta, jotta lukijan on helpompi omaksua lukemansa. Niinpä sivuhenkilöitä ja juonirönsyjä on järkevää karsia. 

Lukija pääsee kurkistamaan Einon koulun ulkopuoliseen arkeen pojan jääkiekkoharrastuksen kautta. Eino pääsee yhdessä kaverinsa kanssa valmennusleirille, jonka huipennuksena voisi olla paikka alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Auroran koulun ulkopuolisesta elämästä rajaus tehdään nuorisokotiin ja muutamiin keskusteluihin omahoitajien ja äidin kanssa. 

Pienin, harkituin vedoin Arkko tekee keskushenkilöistään eläviä, ja samastumiseen houkuttelevia tyyppejä. Siksi uskon, että nuori lukija innostuu lukemaan molemmat kääntökirjan puolet. 

Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni:

 

”Tuntuuko susta siltä,

miltä pitää?” Eino kysyi.

Sen ääni tärisi ihanasti.

Eino oli hengästynyt.

 

Mä vastasin:

”Joo. Mä luulen,

Että tämän pitää tuntua just tältä.”

”Niin mäkin luulen”, Eino sanoi.

 

Me piilotettiin käytetty kondomi tyhjään karkkipussiin

ja laitettiin se roskikseen.

Tämä oli meidän juttu, se ei kuulunut muille.

 

Sitten me maattiin lähekkäin.

”Mä en uskonut,

että eka kerta voisi olla näin kiva”,

mä sanoin. 

 

Eino rutisti mut kainaloon.

”Kestätkö sä ollenkaan,

jos toinen kerta on vielä kivempi?” se kysyi.

”Pakko varmaan kestää,

koska mä haluan harjoitella tätä sun kanssa

vielä enemmän kuin suutelemista”, 

mä vastasin. / Aurora, s. 150–151.

Myös Einon eka kertaa kuvaavassa osuudessa korostuu hänen halunsa huomioida Auroran tarpeita ja odotuksia:  Eino on esimerkiksi huolissaan siitä, että ekakerta on Auroralle kivulias. 

Seurustelusuhteen alussa  Eino toteaa ensisuudelman tuntuneen yhtä mahtavalta kuin voittomaalin tekeminen!

Arkon selkokieli soljuu luontevasti. Runsaasta dialogista ja puhekielisyydestä huolimatta kokonaisuus on helppolukuinen. Ilman Selkokeskuksen Selkologoa kirjaa voisi pitää myös säeromaanina kerronnan ilmavuuden ansiosta.

Kääntökirjan nerokasta formaattia on käytetty ihmeen vähän lasten- ja nuortenkirjallisuudessa siihen nähden, kuinka herkullisesti siinä voidaan käyttää näkökulmatekniikkaa kerronnallisena tehokeinona. 

2000-luvun lastenkirjoista tulee äkkiseltään mieleen vain pari esimerkkiä: Katja Reiderin ja Jutta Bückerin Roosa ja Tryffeli: Kertomus rakkaudesta (Bazar 2005) sekä  Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö  (Karisto 2015). 

Nuortenkirjoissa kääntökirjaformaattia on aiemmin käytetty lähinnä suositun kirjailijan kahden teoksen uusintapainosten yhteydessä, mm. Salla Simukalta ja Ilkka Remekseltä on julkaistu useampiakin kääntökirjoja. 

Salla Simukalla on myös kaksi kääntökirjoina julkaistua novellikokoelmaa Matalapaine / Korkeapaine (Tammi 2021) sekä Sammuta valot / Sytytä valot (Tammi 2018). Mukana on vaikkapa samannimisiä tarinoita, joissa näkökulmat ovat erilaiset esimerkiksi keskushenkilöiden mielentilojen tai elämänasenteen takia.  

 

 

Filosofinen, mutta riittävän simppeli kuvakirja pienestä menetyksestä

 

Nora Lehtinen & Erika Kallasmaa: Alma ja ilmapallo, 40 sivua,  Minerva 2024.

 

Alma on saanut syntymäpäiväjuhlista
punaisen ilmapallon.
Se on ihana. 
Hän ottaa sen mukaan päiväkotiin,
kauppaan, 
takapihalle
ja illalla sängyn viereen. 
 
Siinä se heiluu hiljalleen sängynpäädyssä,
kun kuu nousee ja Alma nukkuu.

 

Kuvasarja, joka näyttää Alman leikkipuistossa pallon
kera todistaa saman kuin teksti: ilmapallo on
pikkutytölle kaikki kaikessa! Erika Kallasmaan kuvitusta
Nora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

 

Pienemmät kustantajat täydentävät mukavasti kotimaista kuvakirjavalikoimaa. 

Nora Lehtinenja Erika Kallasmaa ovat kumpikin entuudestaan tuttuja tekijöitä, mutta heidän kuvakirjansa Alma ja ilmapallo on kummankin ensimmäinen Minervan kautta ilmestynyt lastenkirja. 
 
Nora Lehtinen tunnetaan Hilma-täti -lastenromaanisarjasta (kuv. Anne Muhonen, Avain)  ja selkokieliesstä Aino ja Matias -sarjasta (kuv. Anne Muhonen, Pieni Karhu).  

Yhdessä Jenna Skyttä-Forssellin Lehtinen on tehnyt iholle piirrettäviä ja siveltäviä satutarinoita (Hattara-aurinko, Taika-aurinko ja Kuukeinu (kuv. Reetta Niemensivu. Karisto). 
 
Alma ja ilmapallo on konstailematon peruskuvakirja, jonka tarinaan leikki-ikäisen lapsen on helppo samastua. 

Nora Lehtisen tarina ja Erika Kallasmaan kuvitus  rajaavat  lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja virikkeiden runsauden kokonaan ulkopuolelle ja osoittavat, kuinka ilon aiheita voi löytyä hyvinkin vaatimattomista asioista.

Pallon karkaamista todistaa myös satunnainen puistossa istuja.
Erika Kallasmaan kuvitustaNora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa
 Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

Aikuinen toki pystyy ennakoimaan, kuinka Alman ilmapallolle lopultä käy: kun tytön keskittyminen herpaantuu, pallo pääsee karkuun ja suru pallon menetyksestä on tietysti suuri. 
Näiltä osin kuvakirja toistaa Albert Lamourissen lyhytelokuvan ja samannimisen, elokuvan kuvitukseen pohjautuvan, Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleen Punaisen ilmapallon juonta.

 

Puistotiellä on vilpoisaa
kävellä suurien puiden alla.
Alma ottaa pari juoksuaskelta.
Sitten tapahtuu jotakin.
Kengännauha aukeaa.
Tulee iso tuulenpuuska. 
Auto tööttää.
Jossain haukkuu koira.
 
Alma unohtaa ilmapallon
ihan pieneksi hetkeksi.
Ihan  p i e n e k s i   h e t k e k s i.

 

 

Hauska taitollinen ratkaisu: ilmapallon tavoin myös teksti
kohoaa aukeamalla alhaalta ylöspäin myötäillen näin pallon liitelyä
yhä korkeammalle. Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Koko päivän tyttö tähyää taivaalle ja toivoo näkevänsä karanneen ilmapallon. Illan tullessa häan on jo aivan uupunut. 

Viisas äiti lohduttaa ja ehdottaa erilaisia paikkoja, jonne pallo on voinut ajautua… ehkä maapallon toiselle puolelle, aina Amerikkaan asti, tai kalastajaveneen kyytiin tai peräti avaruuteen!
 
Pallo tuottaakin iloa useammalle ihmiselle, lapsille ja aikuisille. Punainen ilmapallo kannustaa ihmisiä unelmoimaan, muistelemaan menneitä  ja tekemään rohkeita valintoja. 

 

Hätä ja huoli kuvastuu Alman kasvoilta, mutta äidin läsnäolo
rauhoittaa.  Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Alma pääsee lopulta pettymyksensä yli ja äiti muistuttaa, kuinka monet meille mieluisat asiat jättävät meihin lähtemättömän jäljen. 
 
Erika Kallasmaa on kuvittanut arkisen, mutta lapsentajuisesti filosofisen tarinan rouheasti väriliiduilla. Hän on tavoittanut kuvitukseen lapsen spontaanin elämänasenteen, hetkeen tarttumisen tärkeyden sekä vaihtuvat tunteet ja miljööt. 

Rohkeasti Kallasmaa rajaa kuva-alaa välillä lähikuviin ja sitten taas avartaa perspektiiviä siten, että luonto ja maisema pääsevät täyteen kukkeuteensa.

 

Keskieurooppalainen kaupunkinäkymä henkii
hienostunutta tunnelmaa tyyliteltyine rakennuksineen.
Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Todennäköisesti nykylapsillekin yhä tutun väriliitutekniikan takia kuvitus huokuu retrohenkistä nostalgiaa ja tuo näin ainakin minulle etsimättä mieleen 1960-luvun kuvavetoisesta lastenkirjallisuudesta tutun tyylittelyn.  

Kallasmaan kuvituksesta henkii myös hienostunutta eurooppalaista tunnelmaa: kaupunkinäkymät ja puistot eivät juurikaan muistuta koto-Suomen näkymiä.

Tietokuvakirja moottoripyöräurheilun suomalaisesta legendasta

Pirita Tolvanen: Paroni. Jarno Saarisen elämä. 53 sivua. Myllylahti 2018.

 

Tiedätkö sinä, kuka oli Jarno Saarinen? Pidätkö moottoripyöristä?
 
Jarno Saarinen oli ensimmäinen suomalainen ratamoottoripyöräilyn maailmanmestari. Hän huolsi ja viritti itse pyöränsä ja ajoi niitä eri lailla kuin muut. Hän tunsi moottorit kuin omat taskunsa ja oli aina valmis auttamaan toisia. Saarisen elämä ja ura jäivät lyhyiksi, mutta hän jätti jäljen moneen sydämeen, ja hänen kehittämänsä ajotyyli muutti ratamoottoripyöräilyn maailmaa. 

 

Suomalainen ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen (1945–1973) on ollut viime aikoina näkyvästi esillä Sami Keski-Vähälän käsikirjoittaman YLE:n draamasarjan Jarno ja minä ansiosta. 
 
Omaan uutisvirtaani ei kuitenkaan ole osunut mitään mainintaa Pirita Tolvasen tietokuvakirjasta, joka ilmestyi vuonna 2018.

Saarinen rakensi ja huolsi moottoripyöriään itse.
Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan 
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018).   

Tolvasen kirjan voi nähdä osana vuonna 2017 Suomessa virinnyttä lapsille ja nuorille suunnattujen sankaritarinakirjojen buumia. 

Tietokuvakirjan retrohenkinen kuvitus on värikylläinen ja väittäisin sen jopa energisoivan lukijaa ja katsojaa.  

Kuvakirjaformaatti sopii hyvin Jarno Saarisen ja hänen puolisonsa Soilin tarinan kertomiseen. Saarisen keskeiset elämänvaiheet ja uran kehitys sekä tyttöystävän ja sittemmin puolison merkitys kisamatkoilla tulevat luontevasti kerrotuiksi. 

Kirja ei selitä Jarno Saarisen "Paroni"-lisänimen taustoja. Kyse oli Saarisen lapsuudenperheen pojalle antamasta lisänimestä, jota ei moottoriurheilu-maailmassa kuitenkaan käytetty. 

Tämä tieto selvisi eilisestä  Kulttuuriykkösen lähetyksestä, jossa Saarisen puoliso Soili Karme, tv-sarjan käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä ja musiikkitoimittaja Pekka Laine olivat toimittaja Leena Peltokankaan haastateltavina. 

Tolvasen kieli on tavattoman selkeää, mutta samalla poikkeuksellisen ilmaisuvoimaista ja luontevaa: 
 

Oletko koskaan kuullut sitä ääntä, kun moottoripyörä kaasuttaa ohitse täyttä vauhtia? Ääni on voimakas, katse ei meinaa pysyä mukana – vauhti on niin hurja! Ohitus tuntuu luissa ja ytimissä asti. Vaati Soililta rohkeutta seistä niin lähellä rataa ja ohi kiitävää Jarnoa! 

 

Kartat ovat yksi tärkeä infografiikan muoto.
Tässä havainnollistetaan Jarno Saarisen kisamatkoja eri puolilla 
 Eurooppaa. Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan 
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018). 

 

Tolvanen on sittemmin kartoittanut lasten tietokirjallisuuden visuaalisia tehokeinoja ja koonnut tulokset verkkosivuilleen manifestiksi tietokuvien merkityksestä.

Hänen kiinnostuksensa tiedon visuaalistamiseen näkyy esimerkiksi aukeamalla, jossa on havainnollinen kartta Jarno Saarisen kisapaikoista eri puolilla Eurooppaa. 
Sisäkannessa teoksen lopussa on myös selkeä kartta, josta näkyvät Saarisen saamat palkinnot eri kilpailuissa. 

Muita graafisesti tyylikkäitä ratkaisuja esimerkiksi moottoripyörien tehon, merkittävien kisojen päivämäärien ja radan pituuden ilmoittamiseen löytyy eri puolilta kirjaa. 

Tässä kuvassa havainnollistetaan moottiripyörän ketjuihin ja
rattaisiin liittyviä välityksiä. Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018). 

Kustantajan sivuilta selviää, kuinka kirjaidea sai alkunsa Münchenin lentokentällä keväällä 2017. Tolvanen myöhästyi lennolta ja tapasi kentällä moottori-urheiluharrastajan, joka kertoi Saarisen maailmanmaineesta ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että aihe sopisi lastenkirjaan. 
Paroni. Jarno Saarisen elämä on siinä mielessä kumouksellinen lastenkirja, että kirjan päähenkilö kuolee lopussa. Saarinen menehtyi Italian Monzan radalla vain 27-vuotiaana toukokuussa 1973. 

Pirita Tolvasella ei ollut juurikaan kokemusta moottoriurheilun maailmasta, mutta hän paneutui siihen pieteetillä ja lopputulos tyydyttää myös alan asiantuntijoita. 

Ilmestymisvuonnaan kirja nimettiin Vuoden 2018 urheilukirjojen finaaliin.

Vuonna 2021 ilmestyi Pasi Lönnin kirjoittama ja Tolvasen kuvittama Rallitalli (Tammi). 

  

 

 

 

 

 

 

  

Nuortenromaanissa kolmas maailmansota estetään kulutustottumuksia muuttamalla

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani. 190 sivua. Basam Books 2023. Kansikuva Taivo Org. 

 

  

    – – Kiina pistetään polvilleen sillä, jos nuoret eivät globaalisti enää ostaisi mitään sen valmistamia kulutustuotteita. Pian Intiakin menisi jo Kiinan ohi. Vielä hienompaa toki olisi, jos kaikkialla maailmassa opittaisiin korjaamaan ja kierrättämään vanhaa ja luopumaan kokonaan uusien tavaroiden ostamisesta. Kaikkea tavaraahan on jo niin paljon, että me hukumme siihen. 

 

Terhi Raikkaan esikoisnuortenromaani Ei minun maailmassani sijoittuu vuoteen 2117. 

Tapahtumat käynnistyvät itse asiassa joulukuun kuudennesta päivästä, jolloin Suomi täyttäisi 200 vuotta. Suomi ei tosin ole enää itsenäinen, vaan Euroopan unionin osavaltio.

Nuortenromaanin keskushenkilö on abiturientti Meeri. Hänellä ei ole juurikaan hyviä kavereita ja poikaystävä Yosufkin tuntuu ottavan etäisyyttä. 
Meerillä on kuitenkin kirjeenvaihtoystäviä ympäri maailmaa, mm. eteläamerikkalainen Paloma. 

Meerin isoveli Eino on armeijan tekoälyjoukkojen koulutuksessa Pariisissa ja pelkää joutuvansa pian Kiinaan, mistä tuskin olisi enää paluuta.  

Meerin ikäpolven mielestä sotien pitäisi kuulua jo ”barbaariseen menneisyyteen”. 

Paloma jakaa ilman Meerin lupaa sosiaaliseen mediaan Einon sisarelleen luottamuksella välittämiä tietoja Euroopan unionin, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen kolmannen maailmansodan uhkasta.   

Meerin yhteiskunnallisesti tiedostava englannin opettaja kannustaa Meeriä ja Palomaa käynnistämään somekampanjan kolmannen maailmansodan estämiseksi, aihetunnisteena #notinmyworld.

Ja eipä aikaakaan, kun esiintymistä ja suuria väkijoukkoja karttava Meeri päätyy puhumaan kymmenille tuhansille kuulijoille ja antaa jopa haastattelun BBC:n toimittajalle (Iso-Britannian kerrotaan tulleen unioista erottamisen jälkeen Sveitsin kanssa maailmanrauhan ja puolueettomuuden keskukseksi). 

Greta Thunberg mainitaan Meerin ja Paloman yhtenä tärkeimpänä esikuvana. 

Meeri osallistuu jopa videopuheluun unionin johtajan ja Kiinan johtajan kanssa. Tytön isä naureskelee silminnähden ylpeänä,  että hänen tyttärensä laittoi "Kiinan johtajalle jauhot suuhun". 

Katselin somea. Molempia viime päivinä lähettämiäni viestejä oli jaettu jo yli miljoona kertaa. Boikottiin kannustavaan viestiin olivat ihmiset ympäri maailmaa vastanneet, että he eivät varmasti ostaisi yhtäkään kiinalaista tuotetta niin kauan kuin lentokoneet eivät pysyisi ilmassa ja pommeja räjähtelisi. Ihmiset olivat täysin valmiita luopumaan halvalla tuotetuista kulutuselintarvikkeistaan, mikäli he sillä tavalla saattoivat olla mukana mahdollistamassa maailmansodan pysäyttämisen.

Vaikka kahden teinitytön pasifistinen toiminta näyttäytyykin hieman epäuskottavana, nuortenromaanin visio tulevaisuudesta on silti monin paikoin kiinnostava: Korona- ja influenssaepidemiat ovat jokavuotinen riesa. Tekoäly on lisännyt työttömyyttä. Maito ja muut eläinperäiset tuotteet ovat laittomia, ja eteläisen pallonpuoliskon kuumuudesta johtuvan ruokapulan vuoksi vähäisiä viljelyskelpoisia alueita ei käytetä kahvin kasvatukseen. Ihmiset ovat siirtyneet kokonaan kasvisruokaan ja  monet kulkuvälineet, lentokoneista polkupyöriin, toimivat aurinkoenergialla. 

Käsitöitä itsekin paljon tekevänä ihastuin siihen kuinka nuortenkirjassa tuodaan esille villasukkien kutominen Meerille mieluisana ajanvietteenä rauhoittua ja keskittyä johonkin yleishyödylliseen toimintoon.  

Yksi kiinnostava erityispiirre liittyy metsissäliikkumiskieltoon: koska luonnonvaraisia metsiä on enää hyvin vähän, ne halutaan jättää rauhaan. 

Meerikin muistaa vielä 10-vuotiaana retkeilleensä perheen kanssa Nuuksion kansallispuistossa, kunnes ulkomaalaiset sijoittajat ostivat alueen ja hakkasivat sen alas. Nyt alueelle rakennetaan hulppeaa asuinaluetta.   

Kun Kiina kohdistaa kyberhyökkäyksen koko länsimaiseen yhteiskuntaan, Meeri ystävineen joutuu miettimään, kuinka pasifismia voidaan edistää ilman teknologiaa. 

Pikkusiskon downin syndrooma, isoäidin Alzheimer ja Meerin oma ADHD-diagnoosi tulevat arkisesti esille. 

 

Meeri on sinut oman ADHD:nsa kanssa: 

 

Varsinkin nuorena olin kadehtinut nenttejä eli neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä. – –  onneksi olin pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, ettei elämässä pärjätäkseen ollut pakko olla nentti. Kuten isäni jaksoi aina sanoa, niin jokaisella meistä oli omat pienet omituisuutemme. Vaikka joitain ihmisiä pidettiin neurotyypillisinä, niin tyypillistä ihmistä ei varmaan koskaan ollut syntynytkään, sillä kaikki me olimme jollain tavalla erilaisia. 

 

Scifi-kirjastoluokituksen saanut nuortenromaani huipentuu tunteelliseen joulunviettoon.  

Terhi Raikkaan esikoisromaani on pienine epäuskottavuuksineenkin kiinnostava tulevaisuuden visio ja sellaisenaan se varmasti herättää nuoria pohtimaan myös hieman uudesta tulokulmasta nykyistä maailmanpolitiikkaa.