Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana.