”Varastoituja lapsia läpikulkumatkalla”

 

Ote melkein piti. Teatteri Siperian ja Tampereen Työväenteatterin yhteistuotanto. Käsikirjoitus Veera Tyhtilä. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila. Ääni- ja lavastussuunnittelu Mikko Hynninen. Valosuunnittelu TJ Mäkinen. Rooleissa Tuukka Huttunen (Jake) ja Milla Tissari (Anni). Kantaesitys Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterissa 28.8.2025. Kesto 1 h 40 min. Ei väliaikaa. Ikäsuositus K16.

Näytelmässä seurataan Annin ja sosiaalityöntekijä Jaken pitkää hoitosuhdetta, joka alkaa vuonna 2013, kun Anni on vasta 6-vuotias ja joutunut huostaanotetuksi haastavien kotiolojen takia. Näytelmän lopussa eletään vuotta 2024 ja Anni on täyttänyt 18-vuotta. 

Anni (Milla Tissari) verhoaa kasvonsa usein hiuksien ja hupun suojaan.
© valokuva Kari Sunnari.

Teatteri Siperia on tamperelainen ammattiteatteri, jolla ei ole ”omia seiniä”. Se haluaa tehdä kantaesityksiä ajankohtaisista aiheista. 

Niinpä teatterin 20-vuotisjuhlavuoden näytelmä, Veera Tyhtilän kirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti on syntynyt lastensuojelualan ammattilaisten toiveesta nostaa lastensuojelun nykyiset haasteet esille. 

Pimeän ja valon kontrastit, piilossa oleminen ja näkyville ja samalla näkyväksi tuleminen ovat olennainen osa näytelmän dramaturgiaa. 

Näytelmän alussa on hieno kohtaus, jossa Annista (Milla Tissari) näkyvät sermin takaa vain hellyttävät pupuaamutossut ja nilkat. 

Kohtaus synnyttää assosiaation Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelman Ninniin, joka tuli näkyväksi vasta, kun sai osakseen huomiota ja rakkautta.

Jake (Tuukka Huttunen) suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti ja joutuu
siksi myös miettimään työn eettisiä rajoja. © valokuva Kari Sunnari.

Jaken monologeissa tiivistetään lastensuojelun ammattilaisten turhautuminen nykytilanteeseen, jossa  lastensuojelun asiakkaana olevalla lapsella tai nuorella ei välttämättä ole pitkissä hoitosuhteissa lainkaan yhtä luottoaikuista. 

Jaken luottamus Anniin rakentuu vähitellen ja toisinaan hän ylittää myös ammattimaisen ja rationaalisen hoitosuhteen rajoja kyseenalaistaessaan ajatuksen lastensuojelulaitokseen varastoiduista lapsista läpikulkumatkalla: 

Välittämisen pitää tapahtua siinä hetkessä, kun se nuori on siinä. Ja kun mä olen töissä. Muuna aikana ne ei oo mun toimintaoikeuden piirissä. Niiden kanssa ei saa ystävystyä. Niitä ei missään tapauksessa saa rakastaa. Ja silleen näiden sitte pitäs kasvaa. Maailmassa, jossa joku välittää susta vain silloin, ku se saa siitä palkkaa.

Kasvamisen vertauskuvana toimii mainiosti kohtaus, jossa Jake yrittää houkutella Annia istuttamaan herneen multaan. Annin on vaikea ymmärtää, että uutta kasvua pitää odottaa  pitkään.

Anni (Milla Tissari) odottaa malttamattomasti
herneen kasvua mullasta. © valokuva Kari Sunnari. 

 
Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on viisas ratkaisu jännitteen säilyttämisen kannalta. Tuukka Huttusen ja Milla Tissarin intensiivinen tulkinta pitää katsojan hyvin otteessaan. 

Näytelmää suositellaan yli 16-vuotiaille ja Teatteri Siperian sivuilta löytyy varoitus näytelmän sisällöstä, joka saattaa järkyttää joitakin katsojia. 
 
 
 

 

Konstailematon kuvakirja tempaa tuulen vietäväksi

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Tule tuuli! Suomentanut Päivi Koivisto. 32 sivua. Teos 2025.
 

Kauko Röyhkän albumilla Kulta-aika (1986) on Röyhkän sanoittama ja säveltämä kappale, jonka nimi on "Tuulee". 

Se alkaa säkeillä: 

Pidä minusta kiinni, tyttö, tämä tuuli 

sinut minulta muuten kauaksi vie.

Avaa takkisi, se on purje. 

Sinä tuulessa mukana kuljet! 

Tuulee – pidä mua kädestä. – – 

Yksinkertainen on kaunista. 

Aina välillä huomaan toistavani samoja fraaseja. 

Kyse on aina kuvakirjoista, joissa on nerokas ja pelkistetty idea, joka tulee toimeen vähillä sanoilla nimenomaan ilmaisuvoimaisen, vahvan kuvituksen ansiosta.   
 
Ruotsalaisen Mimi Åkessonin ja Linda Bondestamin Kom vinden! on ilmestynyt Förlagetin alkuteoksen kanssa samanaikaisesti suomeksi Teoksen kustantamana. Rinnakkaispainos kirjasta ilmestyi myös Ruotsissa Natur & Kulturin julkaisemana. 
 
Åkesson ja Bondestam ovat aiemmin tehneet yhteisen kuvakirjan Här är alla andra (Förlaget 2022, suom. Kaikki toiset, Etana Editions 2022, suom. Katri Tapola). 

 

Tule tuuli -kuvakirjan kuvituksessa esiintyvä ruskeaihoinen tyttö muistuttaa kovasti Frank Furun ja Bondestamin kuvakirjan Men ni är inte min mamma (Förlaget 2021, suom. Mutta te ette ole äiti, Etana Editions 2021, suom. Katri Tapola) Aysha-tyttöä, joka on tullut yksinään uuteen kotimaahan ja sijoitettu lastenkotiin.

Ensimmäisella aukeamalla fiilistellään leppeän kesätuulen
äärellä. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin tekstiin
kuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

 

Kirjan aukeamilla kuulostellaan, nähdään ja aistitaan eri tavoin tuulta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. 

Tuuli voi olla lempeästi vilvoittava tai myrskyisän raju. 

Kun lennätetään leijaa tai lähdetään purjeveneellä merelle, myötätuulesta ja sopivasta puhurista on apua. 

Tuulen yltyminen tuo aukeamalle jo enemmän
toimintaa. Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin
tekstiinkuvakirjassa Tule tuuli! (Teos 2025). 

Tuuli voi tehdä mielen riehakkaaksi, mutta tuuli voi aiheuttaa myös vaaratilanteita, vaikkapa kun ilmapallo lähestyy siiliperhettä, nuotion tulenlieskat tavoittelevat jo metsän puita tai trombi on vaarassa imaista esineitä tai jopa eläimiä sisäänsä.

Linda Bondestamin kuvituksessa tuuli puhaltaa vasemmalta oikealle, mikä tuo kuvakirjaan hyvän rytmin ja kuvakerronnan imun.

Puuskainen syystuuli on arvaamaton ja suoranaisilta
vaaratilanteiltakaan ei aina voi välttyä... Linda Bondestamin
kuvitusta Mimi Åkessononin tekstiin kuvakirjassa 
Tule tuuli! (Teos 2025). 

 

Kuvakirjan näennäinen yksinkertaisuus on silmänlumetta: yksityiskohdista voi poimia vielä lisää keskusteltavaa: millaista tuulta hiustenkuivain puhaltaa tai millaista ääntä tuulivoimala tuottaa?   

Eri vuodenaikoina tuuli tuntuu ja kuulostaa erilaiselta.
 
Samaa nerokasta konseptia on käyttänyt hieman eri keinoin myös Hanna Konola toteutukseltaan niin ikään pelkistetyssä kuvakirjassaan Tuulen vuosi (Etana Editions 2016).

Kotimaisen kuvakirjan juhlaa Taidehallissa

 

Kollektivet: Linda Bondestam, Jenni Erkintalo, Lena Frölander-Ulf, Edith Hammar, Maija Hurme, Erika Kallasmaa, Jenny Lucander, Laura Merz, Sanna Pelliccioni & Maria Sann. Kymmenen suomalaisen taiteilijan ja kuvittajan yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa 15.9. 2025 asti. 

 

Kotimainen kuvitustaide on vallannut Helsingin Taidehallin. 

Kollektivet-näyttelyn voi tulkita toivorikkaasti signaalina siitä, että kuvittajan työpanosta ja taiteellista näkemystä arvostettaisiin  Suomessa nykyisin huomattavasti aiempaa enemmän. 
 
Edellinen merkkipaalu oli vuonna 2014 yhdeksän suomenruotsalaista kuvittajaa
esitellyt By-näyttely, joka lähti Tammisaaresta kiertueelle myös muualle Suomeen sekä Ruotsiin ja Frankfurtin kirjamessuille Saksaan.

Kollektivet-näyttelyn seinäprintti muistuttaa nasevasti, että
kuvakirjat ovat lapsen ensimmäinen kosketus
kuvataiteeseen. © PHH

 
Kollektivet-näyttelyn tavoitteena on havahduttaa erityisesti aikuiset tutustumaan suomalaiseen kuvitustaiteeseen. Lapsikatsojiakaan ei toki ole unohdettu. Näyttelyssä on paljon elämyksellisiä ja moniaistisia tiloja lapsille. 

Avajaisten tungoksessa 14. elokuuta näitä kohteita oli valitettavasti haastavaa kuvata. 
 
Näyttelykutsussa haluttiin huomioida lastenkirjakuvittajien ohella myös aikuisille suunnatut kuvittajat, mutta kymmenikköön valittiin lopulta vain yksi kuvittaja, Edith Hammar. Hänen groteskit, provosoivat ja avoimen seksuaaliset mutta humoristiset tussi- ja lyijykynäkuvituksensa poikkeavat kantaa ottavuudellaan ja pidäkkeettömällä yhteiskunnallisuudellaan yhdeksän muun kuvittajakollegan tyylistä ja tavoitteista. 

Hammarilla oli jo viime vuoden joulukuussa Ruotsin Modeerna Museetin yhteisnäyttely yhdysvaltalaisen nykytaiteilijan Nicole Eisenmanin kanssa. 
 
Tammisaaren By-näyttelyn tavoin myös Kollektivet-näyttelyssä enemmistö kuvittajista on taustaltaan suomenruotsalaisia. Näyttelyn työkielenä on ollut ruotsi, joten hakijoilta edellytettiin kohtuullista ruotsin kielen taitoa. 

Näyttelyn päärahoittajina on ollut lukuisia suomenruotsalaisia rahastoja ja säätiöitä. Yhtenä keskeisenä yhteistyökumppanina on toiminut myös Moomin Characters. 
 
Vähimmäisvaatimuksena näyttelyhaussa oli, että kuvittaja on julkaissut kolmen vuoden aikana ainakin yhden teoksen suomalaisen kustantamon kautta. 

Erika Kallasmaata lukuunottamatta kaikki muut kuvittajat ovat debytoineet ja vakiinnuttaneet asemansa kuvakirjailijoina vasta 2000-luvun aikana (Kallasmaan ensimmäiset lastenkirjakuvitukset ilmestyivät Erika Kovasen nimellä jo 1990-luvun lopulla). 

Kallasmaan erityisosaamisen aluetta ovat kuvarunokirjojen kuvitukset; hän on kuvittanut useampia Laura Ruohosen lastenrunokirjoja (Otava ja Into kustannus).
 

Sanna Pelliccionin kuvitusoriginaali Eppu Nuotion tekstiin
perustuvaan kuvakirjaan Anteeksi (S&S 2025). Puuväreillä tehty 
kuvitus jäljittelee lapsen piirustustyyliä, ja niinpä myös kuvituksen
"ripustus" on arkinen ja konstailematon. © PHH

Lapsiperheet tuntevat todennäköisesti parhaiten Sanna Pelliccionin Onni-poika -kuvakirjat (Minerva 2007–2018 ja Etana Editions v:sta 2019). 

Pelliccioni on tehnyt yhteistyötä myös monien lastenkirjailijoiden kanssa. Pelliccionin kuvituksille on ominaista kokeilunhalu ja monien eri kuvitustekniikoiden (muste-, tussi-, lyijykynä-, värikynä-, vesiväri- ja väriliitutekniikat). Yhden kuvakirjan kuvituksen hän on toteuttanut jopa muovailuvahasta! (Mata-Mii seikkailee, Tammi 2013).   
 
Laura Merzin musteella ja tussilla loihtima graafisen pelkistetty tyyli on kaukana perinteisestä suomalaisesta kuvakirjakuvituksesta: Merzin vaikutteet tulevat lastenkirjakuvitustaiteen sijaan pikemminkin modernista kuvataiteesta.  Hän on asunut nuorena Skotlannissa ja  asuu nyttemmin Berliinissä ja Suomessa. 

Merzin taidokasta mustekuvitusta yhdessä Aino Järvisen kanssa
tehtyihin kuvakirjoihin Tuhat ja yksi otusta ja Otusten joukossa
(Etana Editons 2016 ja 2019). © PHH

Merz on julkaissut kolme kuvakirjaa Tuhat ja yksi otusta ja Otusten joukossa (Etana Editions 2016 ja 2019) yhdessä Aino Järvisen kanssa sekä aakkosrunokirjan Absurdit aakkoset (Etana Editions 2022) yhdessä runoilija Harri Hertellin ja säveltäjä Pentti Luomakankaan kanssa).

Merzin uusin poikkitaiteellinen ympäristötaidehanke oli Helsingin Kalasatamanpuistossa viime viikolla järjestetty avoin Radical play -työpaja (yhdessä Hemmo Honkosen ja Päivi Raivion kanssa). Työpajassa osallistujat saivat tunnustella, tutkia ja muokata erilaisia materiaaleja. Lapset ja aikuiset saivat rakentaa ja leikkiä muodoilla ja väreillä ja luoda näin kaupunkikuvaan väliaikaisia tilasidonnaisia teoksia. 
 
Jenni Erkintalo on paitsi kuvittaja niin myös vuonna 2014 aloittaneen kuvakirjoihin keskittyvän Etana Editons -kustantamon toinen perustaja. Erkintalon ja Réka Királyn luotsaama erikoiskustantamo keskittyy korkeatasoisen koti- ja ulkomaisen kuvakirjallisuuden kustantamiseen. 

Suomalaisen kuvakirjallisuuden 2000-luvulla saavuttama maailmanmaine onkin kiistämättä isolta osaltaan Etanan herkkien tuntosarvien ansiota. Esimerkiksi Marika Maijalan Ruusun matka (Etana Editions 2018)  julkaistiin vuonna 2023 Yhdysvalloissa Mia Spangenbergin kääntämänä. Kesällä 2025 Etana Editionsin kustantamon toiminnan luotsaaminen siirtyi kokonaan Erkintalon vastuulle. 

 

Lena Frölander-Ulfin raapekartongille tehtyjä kuvitusoriginaaleja
kuvakirjaan Fidel och jag i storstaden (Förlaget 2021,
 suom. Minä ja Muru metropolissa, Teos 2021). © PHH 

Lena Frölander-Ulfin kuvitukset syntyvät usein raapekartongille, joka mahdollistaa valon ja varjon lukuisat ainutkertaiset sävyt. Harvinaisen tekniikan ansiosta kuvituskuviin tulee myös maagista kolmiulotteisuuden vaikutelmaa. Frölander-Ulf on kirjoittanut myös lastenromaaneja (Nelson Tiikeritassu ja Rapsu-trilogia).  

Frölander-Ulfia, Maija Hurmetta, Maria Sannia ja Linda Bondestamia yhdistää se, että heidän teoksensa ilmestyvät poikkeuksetta samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi (Schildts & Söderströms, Förlaget, S&S ja Teos). Ruotsinkielisillä alkuteoksilla on näin etulyöntiasema myös Ruotsin kuvakirjamarkkinoille. Frölander-Ulf oli mukana jo edellisessä By-näyttelyssä, kuten myös Linda Bondestam ja Maija Hurme.
 
Kollektivet-näytteyn lastenkirjakuvittajista suurimman läpimurron Ruotsiin on tehnyt viime vuosina Linda Bondestam. Hän on myös ensimmäinen suomenruotsalainen kirjailija, joka on valittu lasten- ja nuortenkirjallisuuden asemaa ja arvostusta monin tavoin edistävän lastenkirjallisuusakatemian jäseneksi. Bondestamin Chop Chop: en tappers jordbos berättelse(Förlaget 2024, suom. Hopi Hopi: reippaan robotin tarina, Teos 2024, suom. Päivi Koivisto) sai myös Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, August-prisetin. Bondestamin tunnistettava tyyli syntyy usein sekatekniikalla, jossa on paljon kollaasielementtejä.  
 

Maija Hurmeen luonnoksia. © PHH

Maija Hurmeen, Maria Sannin ja Jenny Lucanderin kuvakirjakuvitukset keskittyvät kuvaamaan lapsen arkea. Heillä kaikilla on silti aivan oma uniikki ja tunnistettava tyylinsä ja tulokulmansa lapsen sisäiseen todellisuuteen.
 
Maija Hurmeen voi nähdä akvarellitekniikan suvereenisti hallinneen Maija Karman työn jatkajana. Hurme yhdistää vesivärikuvitukseensa lyijykynän lisäksi grafiittipulveria. Tekniikka tuo kuviin himmeän ja pehmeän pinnan, joka sopii hyvin sekä Hurmeen omiin kuvakirjoihn (uusimpana Varifrån kommer alla dagar? Schildts & Söderströms, suom. Mistä kaikki päivät tulevat? S&S) että yhdessä kirjailijoiden kanssa tehtyjen kuvakirjojen teemoihin. 
 

Jenny Lucanderin kuvitusta ja hahmojen luonnostelua
Jesper Wung-Sungin tekstin perustuvaan kuvakirjaan
Vad bestämmer jag? (Förlaget 2023, suom. Kuka saa päättää?
Etana Editions 2024). © PHH 

Hurmeen tavoin myös Maria Sann ja Jenny Lucander ovat uudistaneet suomalaisen kuvakirjan lapsikuvausta: heidän lapsisankarinsa ovat kaukana takavuosien sievistä ja moitteettomasti käyttäytyvistä mallilapsista. 

Olen jopa nimittänyt Maria Sannin lapsia kuvakirja-arvioissani ”rumiksi”, mikä tässä yhteydessä on ymmärrettävä kiitokseksi: Sann ei nimittäin siekaile kuvata myös lapsen raivoa, pettymystä ja surua ilman pidäkkeitä. Myös Jenny Lucanderin kuvituksissa on samaa rohkeutta kuvata lapsen vaihtuvia tunnetiloja ilman mitään filttereitä.

Kollektivet-näyttelyn kuvittajat olivat maalanneet näyttelyyn
 laajaksi panoraamaksi levittäytyvän muraalin.
Kuvassa vain osa teoksesta. © PHH

Taidehallin kattaus antaa hyvän käsityksen suomalaisen kuvakirjallisuuden nykykuvittajista. Aikana, jolloin kuvakirjan kuvittamiseen tarvitaan entistä enemmän tahtotilaa ja kutsumusta, kuvakirjan kuvittajien sukupuolijakauma on entistä naisvoittoisempi. 

Olisin kuitenkin kernaasti suonut, että otos olisi ollut hieman ulokkeisempi: esimerkiksi Ilja Karsikas, Matti Pikkujämsä ja Pasi Pitkänen olisivat laajentaneet vielä entisestään näyttelyn väripalettia ja muotokieltä.

Maistiaisia näyttelystä nähtiin jo keväällä Oulun Valveen kulttuuritilan Valvegalleriassa. Taidehallin jälkeen näyttely lähtee kiertueelle Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Näyttelyn asiantuntijaryhmään kuuluivat Maria Lassén-Seger, Janina Orlov, Tiia Strandén, Sabina Westerholm ja Mia Österlund.

Kollektivet-näyttelyn oheen on tehty näyttelyjulkaisu, jota on myynnissä Taidehallissa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Julkaisu esittelee taiteilijat  lyhyesti runsaiden kuvitusnäytteiden kera. 

Kuka tahansa pystyy tutustumaan Kollektivet-näyttelyn kuvittajiin minidokumenteissa, jotka ovat katsottavissa verkossa. Ne havainnollistavat mainiosti sitä, että suomalainen kuvakirjakuvitus syntyy vielä käsityönä, pieteetillä ja suurella sydämellä.

 

 

 

 

 

 

 

”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”¨

 

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. 112 sivua. WSOY 2025. Kansi Kaisu Sandberg.

 

Aloin tehdä Rudolfista muistiinpanoja. Minulla ei ollut vielä lauseita, vaan pelkkiä sanoja. Millä paikkakunnilla taisteltiin tammikuussa, missä helmi- ja maaliskuussa. Mssä meni milloinkin punaisten rintamalinja, missä valkoisten. Tammikuussa Viipuri, helmikuussa Uusikirkko. Sitten maaliskuussa Kuusaan ja Hotakan rintama. Kivennapa, Kausamo. Kannelärvi, Mustanmäen asema. Lopulta Terijoki ja Raivola. Kaikki outoja nimiä, joista en ollut koskaan kuullut. Ne alkoivat kuulostaa eksoottisilta. Paikat olivat Karjalan Kannaksella, joka oli joskus kuulunut Suomelle. Se tarkoitti Laatokan ja Suomenlahden välistä aluetta. Siellä asuneet ihmiset olivat joutuneet muuttamaan länteen, kun Neuvostoliitto vaati sen alueen itselleen toisen maailmansodan jälkeen.
 
Ja Kannaksella oli elänyt ja taistellut kauan sitten myös Rudolf. 

 

Aikana, jolloin nuortenromaanien kustannuspäätökseen tuntuvat vaikuttavan entistä enemmän riittävän trendikkäät aiheet ja nykynuorten elämäntavan katu-uskottava kuvaus, ilahdun siitä, että myös historiallisista aiheista kertoville nuortenkirjoille löytyy yhä kustantajia.
 
Juuri ilmestynyt Sisko Latvuksen Rudolfin näköinen poika kiinnittyy lopun jälkisanojen kautta Latvuksen aiempia historiallisia nuortenromaaneja (Evakkojunalla länteen, 1984, Kaukana omalta maalta, 2011 ja Kaksi sateenkaarta, 2014) selkeämmin hänen omaan sukuhistoriaansa. 

Tulkintani mukaan Latvus kertoo isoisänsä Rudolfin tarinan, tosin fiktioon verhottuna.
 
Jasper on juuri käynyt rippileirin ja viettää joutilasta kesälomaa, johon mahtuu hiljattain perustetun bändin harjoituksia ja haaveilua samalla leirillä olleesta ja bändiin kuuluvasta Juulista. 

Jasper tosin olettaa ensin, että hänen paras ystävänsä Eino ja Juuli seurustelevat, sillä nuoret pitävät säännöllisesti yhteyttä.  Siltikään Jasper ei voi mitään sille, että tuntee kropassaan kummallista värinää, halusi tai ei. 
 
Kun Jasper vie rippikuvansa  mummilleen, tämä huomaa lapsenlapsensa yhdennäköisyyden sisällissodassa vain 20-vuotiaana kuolleeseen sukulaiseen, Rudolfiin.
 
Jasper saa sukututkimusta harrastavalta tädiltään Rudolfiin liittyvää materiaalia, ja vähitellen miehen elämänkohtalo vie pojan mukanaan. 

Jasperin Rudolfille aluksi pukema sankarin viitta kuitenkin putoaa, kun poika saa tietää, ettei Rudolfkaan siekaillut tarttua aseisiin sisällissodassa: 

 
Olin koko loppuillan vihainen. Kuvittelin, miten tuomittu mies oli anellut armoa. Olisihan Rudof voinut kaverinsa kanssa päästää miehen karkuun ja sillä siisti!
 
Uskoiko hän tosiaan, että tappamalla toisia ihmisiä voisi saada aikaan vallankumouksen? Tietysti hän vain sen mitä oli käsketty, ja tappamista vartenhan aseitakin oli hankittu. Mutta miten hän pystyi ampumaan noin vain ihmisen, joka ei ollut edes uhannut häntä itseään eikä syyllistynyt sen kummempaan kuin hän itsekään Pietarin-matkallaan? 

 
Latvus niveltää kekseliäästi Rudolfin vaiheet osaksi romaanin nykyhetken kuvaukseen  muuttaessaan kuulustelupöytäkirjojen aineistoa vuoropuhelun muotoon. Tällä tavoin kirjaa lukeva nuori, jolla on kenties vielä historiallisten tapahtumien osalta hieman heppoiset tiedot tapahtumista, pystyy suodattamaan paremmin Rudolfin vaiheita.  
 
Jasperista tuntuu, että Rudolf työntyy lähes väkisin hänen ajatuksiinsa ja arkeensa. Juuli auttaa Jasperia Rudolfin vaiheiden selvityksessä. Tyttö pystyy etäännyttämään itsensä Jasperia paremmin, ja niinpä hän tokaiseekin pojalle: ”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”
 
Latvus havainnollistaa hienoin kielikuvin Jasperin tunnemyrskyjä, jotka liittyvät yhtälaisesti ihastumiseen kuin suvun vaiettujen asioidenkin jäljittämiseenkin:
 
 

Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin ihminen irtoaa vanhoista kehyksistä kuin valokuva, joka on menettänyt merkityksensä. Yhtäkkiä on vailla tuttuja tukirimoja. – –

 
 
Lopulta raskas prosessi tiivistyy pojan bändille sanoittamaan lauluun, jonka esiesitys on itsenäisyyspäivänä sodanvastaisessa tapahtumassa Helsingin Narinkkatorilla.
 
Suomen lähihistorian lisäksi Latvuksen romaanin voi lukea myös nuoruuden etsikkoajan kuvauksena. Bändiharrastuksen myötä Jasperin itseluottamus vähitellen kasvaa. Myös hänen vanhempansa tukevat ja kannustavat kitaransoittoon, ja yhdessä isän kanssa käydään ostamassa myös ensimmäinen sähkökitara. 
 
 

Romaania lukiessa mieleeni tuli ruotsalaisen Johan Ehnin Hevospojat (Otava 2024, suom. Sirje Niitepõld), joka rinnastaa 1930-luvulla eläneiden sirkuksessa keski-Euroopassa kiertäneiden nuorukaisten rakkaustarinan nykyhetkeen. 

Toinen miehistä on muuttanut viettämään vanhuudenpäiviään Ruotsiin ja tarvitsee kotihoidon apua päivittäisessä arjessaan. Kesätöissä vanhusten kotipalvelussa oleva teini-ikäinen Anton kiinnostuu puhumattoman Alexander Kovacin vanhoista valokuvista.  
 
Parhaimmillaan nuortenromaani voi sysätä Hevospojat- ja Rudolfin näköinen poika -kirjojen tavoin lukijansa hankkimaan tietoa lähihistorian tapahtumista. Siksi olisi suotavaa, että yläkoulun ja toisen asteen historian opetuskin hyödyntäisi nykyistä enemmän historiallisista taitekohdista kertovia nuortenkirjoja.

Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 

Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin
 Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 

–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 

Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006
 
 

Vauhdin huumaa, kolketta ja kolinaa

Kirsi Kunnas: Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja. Kuvittanut Christel Rönns. 32 sivua. WSOY 2025.

 

 

Kirsi Kunnas (1924–2021) oli hyvällä tavalla itsetietoinen kirjailija siinä mielessä, että hän esitti usein kustantajalleen toiveita lapsille suunnattujen teostensa uusista painoksista ja tuotantonsa kokoamisesta erilaisiksi antologioiksi. 

Pitkän uran tehnyt Kunnas piti tärkeänä, että aina uudet lapsisukupolvetkin pääsivät tutustumaan hänen tuotantoonsa. 

Kunnnaksen kuoleman jälkeen  WSOY onkin julkaissut monta uutta kokoelmaa ja uusintapainosta, viimeksi Kunnaksen syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi 2024. 
 
Kesällä ilmestyi ”rämisevien lastenrunojen" teemakokoelma. 
 
Kokoelman 13 runoa on poimittu teoksista Tiitiäisen satupuu, Tiitiäisen pippurimylly ja Tiitiäisen tuluskukkaro.

 

 

Limerikin kaavalla kirjoitetussa autorunojen 
sikermässä on vauhtia ja vaarallisia kurveja. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Maltillinen runovalikoima on viisas ratkaisu: sivumäärältään kirja on tavallisen kuvakirjan luokkaa, ja siten arkisessa käytössä huomattavasti käyttäjä-ystävällisempi verrattuna tuhteihin ja lapsen käsiin jopa liian painaviin lastenrunokokoelmiin.
 
Kirsi Kunnaksella on ollut onni saada kuvittajikseen aina eturivin lastenkirjakuvittajia, jotka ovat osanneet tulkita ja lukea runojen ydintä ja kuoria niistä tuoreita oivalluksia. 
 
Siksi onkin kiinnostavaa tarkastella sitä, kuinka eri kuvittajat eri aikoina ovat tehneet uusia tulkintoja Kunnaksen tunnetuista lastenrunoista.  

 

Villen ja Vallen keskinäinen sopu vaihtuu Christel Rönnsin
kuvituskuvassa eripuraan ja äkeyteen. Rönnsin kuvitusta
Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan Iloinen auto ja muita
rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Christel Rönns teki ensimmäiset Kunnas-kuvituksensa kartonkikirjaan Tiitiäisen runolelu(WSOY 2002) ja antologiaan Tapahtui Tiitiäisen maassa (WSOY 2004). 
 
Sittemmin hän on kuvittanut uudelleen Kani Koipeliinin kuperkeikat (2009) sekä pari muuta Kunnaksen lastenlyriikasta koottua kartonkista runokuvakirjaa.
 
Rönnsillä on erityinen taito sisällyttää kuviinsa lapsia kiinnostavia ja usein myös humoristisia yksityiskohtia maltillisesti ja siksi helposti hahmotettavalla tavalla. 
 
Yksittäiset runot ovat saaneet paria poikkeusta lukuun ottamatta kukin oman aukeamansa, mikä mahdollistaa myös toiminnallisuuden ja kirjan teemankin edellyttämän vauhdin tunnun, joka usein ilmenee kulkuneuvojen etenemistä havainnollistavissa kuvasarjoissa.

Herra Piipoosta kertova runo varioi hauskasti Maija 
Karman alkuperäistä kuvitusta Tiitiäisen satupuuhun. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
 Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Kolmeen hieman seesteisempään runoon (”Newtonin omena, ”Tänään” ja Myönteinen hyönteinen” on saatu toiminnallisuutta, kun aukeamat edellyttävät kääntämään kirjaa 180 astetta pystysuuntaan.
 
Autokokoelmassa Rönns tuoreuttaa Kunnaksen ikonisiksi muuntuneita Tiitiäisen satupuun runoja Villestä ja Vallesta ja Herra Piipoosta.