Kirjauutuuksien
markkinointi menee rouva Huun mielestä aina vain hullummaksi.
Alkuvuodesta
lähikirjaston kirjastonhoitaja voihki ääneen sitä, että isot kustantamot eivät
olleet lähettäneet kirjastolle perinteisiä kevään uutuuskirjaluetteloita,
joista on iso apu kirjaston uutuuskirjoja hankittaessa.
Kirjastot
tekevät nykyisin kirjahankinnat sähköisten kirjalistojen avulla, mutta
kustantajien luetteloita on helppo selata asiakaspalvelun välissä ja niihin on myös kätevää tehdä omia merkintöjä.
Tuolloin
vielä väitin saaneeni kaikkien kustantajien kevään
uutuusluettelot postitse. Kehotin selvittämään asiaa: postihan hukkaa nykyisin
lähetyksiä…
Kirjavuoden
käännöskohdissa vuoden alkaessa ja kesän ja syksyn taitekohdassa ilmestyneet
kustantajien uutuusluettelot ovat olleet minulle aina odotettuja ja tarkasti
luettuja. Hurmostilani on usein samaa luokkaa kuin lapsena lukiessani uusinta hyvältä
tuoksuvaa Anttilan postimyyntiluetteloa mummolassa!
Eilen
olin laatimassa itselleni kokonaiskuvaa kevään tulevasta tarjonnasta, ja
havahduin siihen, että enpäs minäkään ole saanut Tammen ja WSOY:n kevään
uutuusluetteloita! Muistikuvani
uutuuksista perustui verkosta kustantamoiden sivulta löytyneeseen luetteloon, jota olin
selaillut.
Arvelin ensin – taas
optimistisesti ! – että kyse oli myös minun kohdallani silkasta unohduksesta ja otin yhteyttä WSOY:n tiedottajaan. Mutta sieltäpä minulle kerrottiin, että Tammen ja WSOY:n
uutuusluettelot ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa.
Pöh sanon minä.
Mitä
hiivattia kustantamoissa oikein ajatellaan? Samaan aikaan mainitut kustantamot
ovat ryhtyneet julkaisemaan nidottuja ennakkolukukappaleita uutuuskirjoista.
Niitä jaetaan käsittääkseni aika isolla volyymilla muun muassa blogisteille. Ja
tismalleen samaan aikaan kirjallisuuden markkinointi eri foorumeilla koko ajan
niukentuu, tiukentuu ja yksipuolistuu.
Verkkojulkaiseminen
on lisääntynyt myös toisaalla: yhdistysten
ja järjestöjen tiedotus on entistä enemmän siirtymässä verkkoon ja siirtymistä
perustellaan paremman saavutettavuuden ja kustannusten säästön näkökulmasta.
Motkotin
asiasta päivällispöydässä painoviestintää opiskelevalle keskimmäiselle ja siipalle,
ja jälkikasvu tuhahti mesoamiseeni: ”Sä voit tehdä kuvakaappauksen ja kopsata
sitten haluamasi osat, ei se niin vaikeaa ole!”.
Mutta
pitääkö MINUN tämäkin tehdä itse, kun ennen olen päässyt niin sanotusti
katettuun pöytään?
Lastenkirjallisuuden
monitoimijana olen aina tukeutunut kernaasti painettuihin uutuusluetteloihin.
Selailen niitä pitkin vuotta, kun palautan mieleen tarjontaa, tekijöitä ja
kustantamoiden linjauksia.
Yritän
parhaillaan muodostaa kokonaiskuvaa lähes 15 vuoden kuvakirjatarjonnasta huhti-toukokuiseen Kirjakori special-seminaariin. Vuosien 2000–2003 ja 2005–2009 osalta isona
apuna ja muistin virkistäjänä ovat olleet Suomen Kustannusyhdistyksen
julkaisemat Vuoden kirjat –luettelot.
Kirjakaupoissa ja messuilla ilmaiseksi jaettu luettelo ei ole ilmestynyt enää
vuoden 2009 jälkeen.
Vuosien
2010–2012 osalta turvaudun
kustantajien uutuusluetteloihin, jotka onneksi löytyvät vielä
Lastenkirjainstituutista. Säilytin pitkään itsekin työhuoneella kustantajien uutuusluetteloita läjäpäin,
mutta jossain siivosvimmassani sitten päätin ne laittaa paperinkeräykseen.
Surkuhupaisa
lajissaan oli mielestäni myös Tove Janssonin juhlavuotta viime vuoden alussa
pohjustanut kovaselkäinen pikkukirja, jossa kerrottiin tulevan juhlavuoden
uutuuksista: ks. ihmettelyni viime maaliskuulta Lastenkirjahyllyssä.
Erilaisissa
lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuksissa olen kehottanut lasten
vanhempia tutustumaan kustantajien luetteloihin, joista saa hyvän
käsityksen ilmestyvistä uutuuksista.
Paperisen
uutuusluettelon kaipuu voi tietysti olla myös luonnekysymys. Minua modernimpi
ihminen voi pitää sähköistä luetteloa yksinomaan käytännöllisenä ja jopa
metsäystävällisenä ratkaisuna. Ja kenties ratkaisulla säästetään myös
postituskuluja, mutta silti kahden ison yleiskustantamon ratkaisu tuntuu
lyhytnäköiseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti