Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa. Kuvittanut Miisa Lopperi. Teos 2010. 192 sivua. Graafinen suunnittelu Satu Karppinen.
Johanna Sinisalo on äskettäin ilmestyneessä lasten saturomaanissa Möbiuksen maa kokeillut ensi kertaa taitojaan myös lastenfantasian tekijänä.
Rouva Huu kiinnitti erityistä huomiota Möbiuksen maan julkistuksessa käytettyihin sanamuotoihin, kun kerrottiin tahdikkaasti Sinisalon voivan nyt “liittää pitkään ansioluetteloonsa myös lastenkirjan”.
Ei nimittäin ole yhdentekevää, millä sanakäänteillä entuudestaan aikuisille suunnatusta tuotannostaan tunnettu, palkittu ja suosittu kirjailija esitellään uudelle kohderyhmälle... tai tässä tapauksessa pikemminkin aikuisille, jotka ostavat kirjaa lapsilleen.
Fantasia- ja scifikirjailijana kokenut Sinisalo tietää hyvin näiden lajien pitkän perinteen, pahimmat kliseet ja uusimmat virtaukset. Ehkä tämä tietoisuus on jossain määrin myös hyhmettänyt häntä kikkailemaan liikaakin tällä perinnetietoisuudella, jonka seurauksena kirjasta löytyy paikoitellen melko haasteellista matemaattis-filosofista pohdiskelua – ottaen huomioon että päähenkilö Siiri eli Pii on vasta kahdeksanvuotias.
Aikuistenkirjailijoille ominaisella suurpiirteisyydellä Sinisalo viis veisaa siitä, ymmärtävätkö hänen lapsilukijansa kaikkea lukemastaan. Aamulehden haastattelussa 14. elokuuta todetaan, kuinka ”Sinisalo tietää, että Möbiuksen maa saattaa viuhua monelta 8-vuotiaalta vasemmalta ohi, mutta uskoo monikerroksisuuden palvelevan erilaisia lukijoita. Jos ei muuta, niin ainakin seikkailukertomuksen pintataso menee läpi.”
Jonkinlainen vokotteleva silmänisku Möbiuksen maan aikuislukijoille lienee viittaus Larry Niveniin, amerikkalaiseen scifi-kirjailijaan, joka tunnetaan parhaiten kirjastaan Ringworld (1970, suom. Rengasmaailma, Bookstudio 1990).
Möbiuksen maan alkutilanteessa ollaan kuitenkin vielä visusti reaalitodellisuudessa: Piin paras ystävä Sanna on muuttamassa pois. Pii miettii Sannaan kohdistamaansa kateutta ja pelkää ystävän menettämisen seurauksia.
Reilusti vanhemmilta isosiskoilta ei juuri tukea heru. He kuuluvat Piin omien sanojen mukaan jo “rintaliivikerhoon”. Hauskan konkreettisesti Sinisalo kuvaa Piin erillisyyden tunnetta isosiskojen murrosiän edessä:
Lauralla oli jo pari vuotta ollut rintaliivit ja nyt Mirkakin oli saanut omat. Jostakin syystä mokoma vaatekappale oli kuin jokin ihme haarniska. Kun sen laittoi päälle, olikin yhtäkkiä kuori ympärillä. Sellainen kuori, jonka sisään nuoremmat eivät päässeet. Ilme muuttui, tapa kävellä muuttui, se muuttui mikä enää huvitti ja mikä ei. Laura ja Mirka olivat omassa rintaliivikerhossaan.
Pii löytää kotitalonsa roskalaatikoiden vierestä rannerenkaan. Sen avulla hän pääsee toiseen rinnakkaistodellisuuteen, Rinkulaan. Rouva Huu assosioi Piin oitis Oiva Paloheimon lastenromaanin sankarittareen, Tirlittaniin: Tirlittanin tavoin myös Pii lähtee ensimmäiselle seikkailulleen yöpuvussa oppimaan tärkeitä asioita itsestään, kasvamisesta ja elämästä ylisummaan:
Pii tiesi varmemmin ja varmemmin, mistä oli kyse. Hänellä oli ranteessaan jonkun tietävämmän antama merkki. Ja koska hän oli lukenut kirjoja, hän tiesi, että tämä hetki oli ollut jo kauan tulossa. Jos tämä hetki olisi ollut kirjassa, niin kaikki sitä lukevat olisivat kaivaneet jo nenäliinojaan esiin, sillä tässä tilanteessa ei ollut kerta kaikkiaan muuta mahdollisuutta kuin olla liikuttavan urhea.
Pii tutustuu renkaan löytöpaikalla välkähtelevään ja sen vuoksi myös katkonaisesti puhuvaan Schrödingerin kissaan, jota tuttavallisemmin myös Söör-kissaksi kutsutaan. Kissa ohjeistaa Piin tärkeälle matkalle, jonka tavoitteena on – ei vähempää kuin Möbiuksen maan pelastaminen varmalta tuholta.
Lystikkäästi puhuva Söör-kissa on melko avoin viittaus nonsense-kirjallisuuden klassikon, Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa –kirjan Liisan ja Irvikissan välisiin keskusteluihin.
Sinisalon Rinkulaan luoma maantiede sekä floora ja fauna on hauskan nonsensmaista: siellä on käveleviä kukkuloita, tesseraktikukkia, parsakaalipuita, maaperää pehmittäviä orapyrstöjä ja noinuutteja, metelöiviä pyöreitä palloja.
Rinkulassa Pii saa matkakumppanikseen olokin, hieman hyljettä muistuttavan otuksen, joka opastaa tyttöä liikkumaan maailmankaikkeuksien välillä. Olokit vertautuvat ihmisen elämänkaareen, jossa lapsuus nostetaan ihanteeksi:
”Me olokit synnymme hyvin, hyvin viisaina. Me tiedämme jotakuinkin kaiken kun tulemme munasta ulos. Siinä on tosin se haittapuoli, että tulemme varttuessamme aina vain tyhmemmiksi ja tyhmemmiksi ja lopuksi kuolemme, koska unohdamme miten hengitetään", otus sanoi iloisesti.
Kuten fantasiaklassikoissa aina, saa Piikin kapoisille harteilleen vastuullisen tehtävän torjua ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Piin arkitodellisuudessa työstämän ongelman ydin kiteytyy Topon lauseeseen:
Vaikka tietäisinkin mitä Ulkopuolella on, siitä on vielä pitkä matka siihen että ymmärtää, miksi jotakin tapahtuu. Ja vaikka ymmärtäisikin, niin siitä on vielä pidempi matka siihen, että voisi hyväksyä sen mitä tapahtuu.”
Pii menettää Rinkulassa rannerenkaan ja joutuu takaisin omaan maailmaansa. Toimen tyttönä hän tekee paperista uuden identtisen renkaan ja pääsee sen avulla takaisin Rinkulaan. Kiireessä hän kuitenkin on liittänyt paperin päät kierteisesti toisiinsa, ja näin päästään koko seikkailun ytimeen, niin sanottuun Möbiuksen nauhaan.
Möbiuksen nauha liittyy matematiikan osa-alueeseen, joka käsittelee jatkuvuutta, raja-arvoja ja kappaleiden muuttumattomia ominaisuuksia niitä venytettäessä ja väänneltäessä. Nimi pohjaa 1858 saksalaisen matemaatikon August Ferdinand Möbiuksen havaintoon, jossa esim. paperista leikatun nauhan toinen pää kierretään 180 astetta ja liimataan päät yhteen. Näin syntyy niin sanottu topologinen kaksiulotteinen kappale, jolla on ainoastaan yksi pinta ja yksi reuna.
Selvyyden vuoksi kuvittaja Miisa Lopperi on havainnollistanut idean yksinkertaiseen askartelukuvaan:
Möbiuksen maa on pienestä kikkailustaan huolimatta vetävä, yllätyksellinen ja fantasiamaan topografialtaan omaperäinen kotimainen kelpo lasten fantasia, jonka sananmukaisesti moniulokkeinen seikkailu todennäköisesti vetoaa hyvin monenikäisiin lukijoihin.
Kirjan ulkoinen olemus on viehättävä kaikessa pienuudessaan ja värityksessään, mutta se tekee valitettavasti karhunpalveluksen lukijoille itselleen: teksti on järkiään liian pientä vast ikään lukemaan oppineen lapsen itse luettavaksi. Miisa Lopperin mustanpuhuvat, jännitystä huokuvat kuvatkin olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa hiukan isommassa koossa.
On hauskaa, että Sinisalo selittää Piin selviytymisen ja rohkeuden johtuvan tytön laajasta lukeneisuudesta: Pii ei vähästä hätkähdä, sillä erilaiset fantasian lainalaisuudet ja uhkat ovat tulleet hänelle tutuiksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoista… ja jotain tärkeää lienee tarttunut myös Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo , jonka Pii jätti kuitenkin pitästyneenä kesken.
Klassisten fantasiatarinoiden lisäksi Sinisalo antaa mainion lukuvinkin jo tyyten unohtuneesta lastenromaanista. Pii on ominut nimensä lukemastaan Gösta Knutssonin lastenkirjasta Pontus Pii. Sukkelan siilin seikkailut (Gummerus 1960), joka kertoo Hyörynpyörylän talon toinen toistaan kummallisemmista asukkaista. Pontus Pii –siilin runoista tyttö ammentaa itselleen kiperissä tilanteissa voimaa ja viisautta. Rouva Huuta jäi kovasti askarruttamaan rouva Kiiskijoen arvoitus. Rouva tekee vain yhden entréen seikkailun alussa, ja tämäkin epäproosallinen Piin ja rouvan kohtaaminen tapahtuu biojäteastialla! Rouva Kiiskijokeen viitataan muutamaan kertaan tarinan eri käänteissä, mutta hänen olemuksensa ja merkityksensä itse tarinaan jää hyvin ohueksi. Mutta jotain hyvin kiinnostavaa rouvan olemuksessa kyllä on!
10 kommenttia:
Kiitän Rouva Huuta erinomaisen laajasta ja analyyttisestä kirjani arviosta, ja erityisesti siitä, että hän ahkerasti nostaa esille niin helposti katveeseen jääviä lastenkirjoja ja -kulttuuria.
Haluaisin tehdä yhden pienen tarkennuksen: Aamulehden haastattelussa koetin tähdentää moneen otteeseen, kuinka lapsia ei tulisi nähdä yhtenä homogeenisenä kohderyhmänä vain iän perusteella, koska lapset eroavat lukijoina toisistaan siinä kuin aikuisetkin. Osa lapsista pystyy käsittelemään melkoisia abstraktioita ja vaikkapa subtekstejä jo alle kouluikäisenä, osa ei vielä yläasteelle mennessäänkään.
Myönsin haastattelussa, että aivan kaikki lapsilukijat eivät siis välttämättä ymmärrä Möbiuksen maata tai pidä sitä kiinnostavana, koska kirja onkin tähdätty juuri niille lapsille, joita älylliset haasteet ja tuntemattomat asiat viehättävät.
Toimittajan muotoilema vastaus on saattanut antaa Rouva Huulle (ja, ymmärrän sen nyt, varmaan monelle muullekin) hieman vääränsävyisen kuvan tavoitteistani tämän kirjan suhteen. En siis hetkeäkään ole itse kokenut, että olisin "aikuiskirjailijan suurpiirteisyydellä" "viis veisannut" siitä, tajuaako lukija tekstiä - päin vastoin, koetin haastattelussa korostaa vain tätä vastaanottajien mahdollista erilaisuutta. Itse kirjoitusprosessissa pidin hyvin haastavana sitä, miten oudot ja abstraktit asiat kuitenkin on ankkuroitava lapsen kokemusmaailmaan. Sellaista työtä ei kai voi oikein edes tehdäkään ylhäältä katsoen eikä ylimielisesti.
Juu. Kysymys on aina näistä nyansseista ja vakiintuneista uskomuksistakin, joita viestimet vievät omaan suuntaansa, usein ehkä täysin oivaltamatta mitä kliseisten ilmausten taakse kätkeytyy.
Yksi klisee, jota Aamulehden haastattelussakin mielestäni taas korostettiin yli tarpeen, on aikuistenkirjailijana aiemmin tunnetun tekijän halu kirjoittaa kohderyhmistä piittaamatta.
Fantasiakirjallisuus on aina ollut todella monen ikäisten kirjallisuutta, ehkä toisinaan nämä ikärajoitteet voisi sen vuoksi sivuuttaa fantasiassa kokonaan?
Katsoin kiinnostuneena Aamutelevisiossta kirjailijan haastattelun kirjan osalta ja kirja vaikuttaa mielestäni juuri sellaiselta kuin lastenkirjan kuuluukin: että kaikkea ei tajua kerralla, mutta siitä huolimatta tarina koukuttaa lukemaan lisää. Kiitos Rouva Huu kirjan laajasta esittelystä. Laitan ehdottomasti itse kirjan lukulistalleni. Olisi hauska kokeilla kirjaa myös ääneen luettuna. Luuletko sen rytmillisesti sopivan?
Itseäni ärsyttää lastenkirjallisuutta kirjoittaville usein esitetty kysymys: Miksi kirjoitat lapsille? Siis mitä? Miksi kirjoitat aikuisille , sitä ei kysy kukaan... On kerrassaan hienoa, että meillä julkaistaan laadukasta ja moninaista lastenkirjallisuutta!
Valkoinen kirahvi: kirjan luvut ovat vähän yhteismitattomia, mutta kyllä tarinaa mielestäni voi hyvin "pilkkoa" sopivan pituisiin ääneenlukusessioihin.
Ja toisaalta: kun tarina imee mukaansa, niin sekä aikuinen että lapsi viihtyvät sen äärellä yhtä hyvin.
Kirjan luvut on muuten otsikoitu hauskasti ja koukuttavasti. Tällainen lukukiinnostuksen nostatus oli lukujen nimeämisessä ennen vanhaan hyvinkin yleistä, mutta nyt perinne on taas hiipunut.
Luin juuri Möbiuksen maan ja arvelen, että se toimii parhaiten juuri ääneen luettuna. Kirjan kerronnassa ja kielessä on hyvä rytmi, paikoitellen raskaat virkkeet kevenevät ääneen lukiessa.
Tarinan lomaan upotetut viehkot lukijan puhuttelut tulevat nekin paremmin esiin ääneen sanottuina. Myös varsinaisesta seikkailusta on helpompi nauttia kuuntelemalla, varsinkin jos oma lukeminen ei ole vielä kovin sujuvaa.
Nyt tarvitsen apuasi, Rouva Huu. Kuka kirjailija sanoi kutakuinkin näin: "kun kirjoitan lastenkirjaa, kirjoitan kaikille; aikuistenkirjaa kirjoitan VAIN aikuisille"?
Hyvältä kuulostaa! En usko, että ongelmallista on, vaikka luku jäisikin kesken ääneenlukemisen. Jos tarina muutoin vetää, kuten totesitkin.
Tuskin maltan odottaa, että saan kirjan käsiini. Pitääkin tehdä varaus kirjastoon ennen kun kirjat karkaavat käsistä.
Kirsti: ihan tätä yhdistelmää en tunnista. Osaako joku muu auttaa?
Olen kyllä kerännyt monia lausumia eri kirjailijoilta liittyen tähän lapsille ja/tai aikuisille kirjoittamiseen:
C. S. Lewis: Kirja, joka kiinnostaa vain lasta, on huono.
Kaarina Helakisan variantti samasta: Vain lasta kiinnostava kirja on köykäinen.
Michael Ende: Minä en kirjoita lainkaan lapsille.
Michel Tournier: Pyrin kirjoittamaan niin hyvin, että lapsetkin pystyvät lukemaan kirjojani.
Arthur Ransome: En kirjoita lainkaan lapsille, vaan itselleni, ja hyvällä onnella lapset nauttivat samasta kuin minä itse. Kirjoitan sellaisia kirjoja, joista olisin nauttinut kun itse olin pieni.
Irmelin Sandman Lilius: Vasta kun olen kirjoittanut kirjan ja kun se on julkaistu ja tullut luetuksi, minä tiedän, kenelle se on tarkoitttu.
Astrid Lindgren: Kirjoitan lähinnä itsessäni olevalle lapselle, Tuntiessani hyvin sisälläni asuvan lapsen tiedän mitä tämä tarvitsee: elämäniloa, lohtua, turvallisuutta ja paljon hauskuutta.
Tove Jansson: Minä kirjoitan sille lapselle, joka olen joskus ollut.
Kirsi Kunnas. Olen kirjoittanut Tiitiäisen satupuun runot, kuten myöhemmätkin lastenrunot, aikuisille, aikuisessa olevalle lapselle, koska oman kokemukseni mukaan lapsi ja aikuinen ovat ihmisessä ikuisessa yhteydessä.
Hannele Huovi: Näen lapset tulevaisuuden vaikuttajina, maailman luojina. Kirjoitan myös niille aikuisille, joita lapsista on tulossa. Tarinan pitää olla niin tosi, että se on totta vielä, kun lapsi on kasvanut aikuiseksi.
kirsti k: Hakemasi kirjailija voisi hyvinkin olla Leena Krohn. Muistaakseni hän on lausunut jotenkin näin: "Kun kirjoitan lapsille, kirjoitan kaikille, mutta kun kirjoitan aikuisille, kirjoitan vain joillekuille."
Aivan totta, kiitos! Leena Krohnia etsin.
Rouva Huulle vinkiksi: Krohnin sanat löytyvät toimittamastasi kirjasta Luovuuden lähteillä! Ja kiitos listaamistasi viisaista lausumista, niitä kelpaa maistella ja lainailla.
No niinpä!
Ryhdyin jo itsekin iltapäivästä makustelemaan, että jotain perin tuttua noissa sanankäänteissä oli... mutta olin jo ennättänyt unohtaa yhteyden.
Lähetä kommentti