maanantai 30. toukokuuta 2011

Tarttolaista paikallishistoriaa


Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. Salaseura Divarin toinen tapaus. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. Suomentanut Kaisu Lahikainen. 123 sivua. Avain 2010. Kannen suunnittelu Satu Ketola. Typografia ja taitto Antti Carlson.








On itse asiassa aika kummallista, että perinteisen dekkarin lajityyppiä hyödynnetään loppujen lopuksi aika vähän ahmimisikäisille suunnatuissa, helppolukuisissa lastenkirjoissa. Nimenomaan tihentyvän jännityksen ja vetävän juonenkuljetuksen avullahan aloittelevan lukijan saa viekkaasti kirjan koukkuun ja kääntämään malttamattomasti sivua. Moni lastendekkariksi itseään kutsuva opus hapertuu mielestäni liian monipolviseen juoneen ja rinnakkaisteemoihin.

Tämä ”lastentauti” vaivaa myös Mika Keräsen salaseura Divarista kertovan kirjasarjan suomennettua osaa Hopeinen aarrearkku. Kirja on sarjan toinen osa. Viittaukset salaseuran aiempaan seikkailuun hämmentävät monin paikoin suomennoksen lukijaa (esimerkiksi lasten aarteen löytämisestä lahjaksi saamiin polkupyöriin liittyvä viittaus tarinan lopussa jää kokonaan ilmaa). Miksi sarjan suomentaminen aloitettiin tästä toisesta osasta vai eikö suomalainen kustantaja aiokaan kääntää sarjan muita osia? Onko kirjan saama tunnustus, Viron kulttuurirahaston vuoden 2009 parhaan lastenkirjan titteli, syynä nimenomaan tämän osan suomennokseen?

Jos selvästi sarjaksi sukeutuvasta kokonaisuudesta halutaan kääntää vain yksi osa, pitäisi mielestäni lukijaystävällisesti muokata käsikirjoitusta siten, että lukija ei jää ymmälleen hämärien aukkopaikkojen ja omituisten viittausten suhteen.



Mari, Reilikka, Olavi, Anton ja Satu ovat toimeliaita koululaisia, jotka tuntevat historiallisen Tarton kaupungin kujat ja salapaikat kuin omat taskunsa.

Salaseuran ulkojäsenenä mukaan tuppautuu usein Marin Matti-niminen buldoggi. Marin ukki uskoutuu lapsenlapselleen ja kertoo äitinsä jäämistöstä löytyneestä kirjeestä. Kirje antaa vihjeitä Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan vuoden 1944 sotatilan aikaan kätketystä aarteesta. Aikuisten antamia aikalaistietoja sekä omia hoksottimiaan hyödyntäen lapset päättävät lähteä klassiseen aarrejahtiin.

Mika Keräsen lastenromaanissa on paljon tarttolaista paikallishistoriaa ja tästä syystä kirjan sisäkanteen olisikin voinut painaa kartan keskeisistä tapahtumapaikoista. Salaseura Divarin jäsenet ovat hämmästyttävän hyvin selvillä maansa lähihistoriasta ja suhtautuvat ihailtavan mutkattomasti vanhemman ikäpolven edustajiin.

Keskeisenä toimijana Divarissa on Mari, joka harrastaa balettia, mutta tuntee vetoa myös jalkapallon pelaamiseen ja taitaa parkourin niksitkin. Tytöt ovat järkiään kirjassa poikia, Olavia ja Antonia, aktiivisempia toimijoita.

Aarteenmetsästystä edeltää vaiherikas taustatyö, mutta itse aarteen löytyminen tapahtuukin siihen nähden yllättävän helposti.



Marja-Liisa Platsin mustavalkoinen tussikuvitus on sijoitettu aina lukujen alkuun ja loppuun. Kuvat ovat pienikokoisia ja melko asetelmallisia. Toiminnallisemmat kuvat olisivat elävöittäneet tarinaa paremmin.

Salaseura Divarin ensimmäinen seikkailu Varastatud oranz jalgratas (2008) syntyi Keräsen (s. 1973) tyttärelle kerrottujen iltasatujen pohjalta. Kirjasta on tehty jo lastennäytelmä ja sitä on esitettu Eesti Dramateatterissa. Kiinnostava anekdootti on se, että Tarttoon pysyvästi muuttanut suomalaissyntyinen Viron opetusministeriössä virkamiehenä työskentelevä Mika Keränen kirjoittaa lastenkirjansa viroksi.

2 kommenttia:

vinkkari kirjoitti...

Olen samaa mieltä, että kartta olisi pitänyt olla ehdottomasti mukana! dekkareissa tapahtuu paljon ja vauhdilla, on mielenkiintoista seurata tapahtumia kartan avulla. Widmarkin Lasse-Maijat ovat loistavia, koska niissä on kartan lisäksi myös henkilögalleria aina esillä! samoin Anna Janssonin lasten helppolukuisissa dekkarikirjoissa "Emil Wern tutkii" on aina mukana kartta!

Heli kirjoitti...

Kiitos vinkistä! Rakastan Tarttoa, joten täytyy ehdottomasti tämä lukea. Ja Oranssi polkupyöräkin näyttää olevan jo ilmestynyt suomeksi. Alkukielelläkin olisi kiva lukea, voisi ylläpitää kielitaitoa, mutta ainakaan oman kaupungin kirjasto ei tarjoa näitä vironkielisinä.