Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus komeasti Pohjoismaiden parrasvaloissa

Tämä jymyuutinen on ollut kielen päällä jo pitkään ja nyt sen saa VIHDOIN virallisesti julkistaa.

Seita Vuorela ja Jani Ikonen ovat hetki sitten vastaanottaneet romaanistaan Karikko (WSOY 2012) Oslon oopperatalolla ensimmäisen Pohjoismaiden neuvoston jakaman lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon, suuruudeltaan 350 000 tanskan kruunua eli noin 48 000 euroa. 

Ruotsin kulttuuriministeri Lena Adelsohn Liljeroth ja Pohjoismaiden neuvoston presidentti Marit Nybakk  ojensivat ensimmäistä kertaa jaetun lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittajille uuden Nordlys-palkintopatsaan.

Ensimmäistä kertaa pohjoismaisten palkintojen jaon historiassa ehdokkaita pidettiin viimeiseen asti piinaavassa jännityksessä. Kaikkien eri palkintokategorioiden ehdokkaat kutsuttiin Oslon oopperatalon palkintoseremoniaan, ja palkinnon voittajat julkistettiin siis Oscar-gaalan tapaan. 

Aamulehden haastattelussa Vuorela kommentoi palkintoa seuraavasti:

– Tämä on raadilta rohkea valinta, koska Karikko on kirjana rankka. Näen voiton merkkinä siitä, että lastenkirjallisuus halutaan nähdä taiteena. Teos on valittu koska se on hyvää kirjallisuutta, ei pedagogien tai kasvattajien silmin, vaan taidekritiikin ja lukijoiden näkökulmasta. Näin mielestäni kuuluukin olla.

Palkintoseremonia lähetetään kaikilla pohjoismaisilla tv-kanavilla, Suomessa Yle Fem:n kautta. Lähetys jatkuu klo 23.40 asti.

Virallisissa palkintoperusteluissa Karikkoa luonnehditaan seuraavasti:

Kirjaillija kertoo rajoja rikkovan ja mosaiikin lailla rakentuvan veljessaagan, joka ravistelee ja koskettaa lukijaa aina viimeiseen riviin saakka. Kansanusko, mytologia ja satuperinne nivoutuvat omaleimaisesti yhteen tässä vahvasti symbolisessa romaanissa, joka kuvaa surua ja nuoren ihmisen etsiskelyä lapsuuden ja aikuisuuden, maan ja veden, unen ja todellisuuden sekä elämän ja kuoleman välimaastossa. 

Kuvittajan mustavalkoiset kuvat yhdistelevät runollista grafiikkaa ja valokuvatekniikkaa tavalla, joka entisestään laajentaa suggestiivista kokonaisvaikutelmaa.

En voi muuta kuin hykerrellä tämän uutisen äärellä. 

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut – Tove Janssonin ja Irmelin Sandman Liliuksen aiemman megamenestyksen jälkeen – jo pitkään ansiottaan katveessa pohjoismaisella kustannuskentällä. Pohjoismaisten alan toimijoiden tietämys suomalaisesta korkeatasoisesta ja valikoimaltaan kiinnostavasta tarjonnasta on ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vähäistä. Lastenkirjallisuuden puolelta parhaiten tunnetaan kuvakirjallisuus pohjoismaisten yhteispainatusten ansiosta. Ja nyt Suomesta tullaan näin kertarytinällä kaikkien tietoisuuteen!

Karikko sivuutettiin Finlandia Junior- ja Topelius –ehdokasasetteluissa viime vuonna kokonaan. Sitä vastoin romaani sai kevättalvella Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan perustaman uuden Tulenkantaja-palkinnon, jolla halutaan nostaa esiin kirjallisuusviennin kannalta erityisen potentiaalinen teos.

Uskallan povata, että Karikko herättää pohjoismaisen palkinnon jälkeen kiinnostusta monella taholla. Palkinto ei kuitenkaan tarkoita itsestään selvästi sitä, että voittajateos tultaisiin automaattisesti kääntämään kaikille pohjoismaisille kielille, mutta edellytykset ovat mainiot ja kiinnostus on ainakin viritetty!  

Merkillepantavaa on sekin, että myös Jani Ikosen kuvittajan työ on noteerattu korkealle. Ikosen alkuperäiset, neliväriset sekatekniikalla toteutetut työt ovat nähtävillä hänen kotisivuillaan. Toivoa sopii, että WSOY ottaisi Karikosta pohjoismaisen palkinnon nosteessa uuden painoksen, johon Ikosen silmiä hivelevän upeat kuvitukset saataisiin alkuperäisessä muodossaan. Karikon sähkökirjaversiossa kuvitus on neliväristä. 

Vuorelan tuotantoa (aiemmin nimellä Seita Parkkola) on käännetty ranskaksi, italiaksi, englanniksi ja saksaksi. Viima sai vuonna 2011 ranskalaisen Pépites-palkinnon vuoden parhaana ranskan kielellä ilmestyneenä nuortenromaanina.  

Kirjallisuuspalkintojen raatityöskentely on aina monien kompromissien summa. Minulla oli tilaisuus työskennellä Pohjoismaisen palkinnon kansallisen raadin  avustavana jäsenenä, yhdessä varsinaisen jäsenten, Kaarina Kolun ja Janina Orlovin,  sekä toisen avustavan jäsenen Mia Österlundin kanssa. 

Kansallisen raadin sekä koko pohjoismaisen raatityöskentelyn linjaukset eivät ole yleisten käytäntöjen mukaan julkisia. Silti uskallan paljastaa, että Karikon ylivertaisuus oli kuitenkin lopullisissa äänestyksissä muihin ehdokkaisiin nähden kiistaton, eikä mitään ”vääntöä” lopullisesta päätöksestä käyty.

Ja mielestäni juuri tällainen edustava, kohti uutta kurkottava voittaja tarvittiinkin  uuden  pohjoismaisen palkinnon keulakuvaksi. 

Palkinnon perustamista on valmisteltu pitkään pohjoismaisten kulttuuriministerien keskuudessa ja palkinnon tavoitteena on antaa tukea pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle.

Seita Vuorelan ja Jani Ikosen Karikko on arvioitu viime vuonna Lastenkirjahyllyssä. Lastenkirjahyllyssä on myös esitelty osa Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon ehdokaskirjoista. Kaikki ehdokaskirjat ovat myös nähtävillä Lastenkirjainstituutissa Tampereella.

Lastenkirjahylly ja rouva Huu onnittelee lämpimästi Seita Vuorelaa ja Jani Ikosta ja kaikkia Karikon taustajoukkoihin kuuluvia!

Arki ja ihanteet kulkevat käsi kädessä Tompan kanssa

Kristiina Louhi: Tompan juhlakirja. 141 sivua. Tammi 2013. Ulkoasun suunnittelu Laura Lyytinen. 

Kristiina Louhi: Tompan uusi koti. 29 sivua. Tammi 2012.

Tompan juhlakirjan äärellä on pakko ällistellä ajan kulumista: Kristiina Louhen Tomppa-kuvakirjasarja viettää nimittäin tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa. 

Sen kunniaksi on julkaistu viiden kirjan yhteisnide, jossa on yksissä kansissa Meidän Tomppa, Tomppa ja mummolan yö, Tompan joulu, Tomppa ja Taatelin maito ja aivan uusi Tomppa ja tohtori Korva.

Tompan vanhemmilla on viitseliäisyyttä taltioida lapsen kehityksen merkkipaaluja sanoin ja kuvin. Kristiina Louhen kuvitusta kirjaan Meidän Tomppa, sis. yhteisniteeseen Tompan juhlakirja, Tammi 2013. 

Tompat ovat kulkeneet yhtä matkaa oman perheen kasvamisen kanssa. Esikoisen ja tämän pikkuveljen kanssa luettiin ensimmäisiä Tomppa-kirjoja, ja kirjat kaivettiin esille vielä kolmannen kerran kuopuksen käyttöön. Nyttemmin kirjat ovat päätyneet siskonlasten kirjahyllyyn.

Tompan juhlakirjan kahta ensimmäistä tarinaa lukiessa teksti palautui heti mieleen ja pongasin sieltä omat kuvasuosikkini ja aukeamat, joilla lapsetkin halusivat viivähtää pidemmän tovin.

Kristiina Louhi teki Aino-kuvakirjasarjaa (1984–1996) keskellä omaa lapsiperheen hektistä arkeaan. Ajallinen välimatka ja perheenäidin työtaakan keveneminen on saanut Louhen tarkastelemaan Tomppa-kirjoissa taaperovaihetta heltymyksellä, kiireettömästi ja lapsilähtöisesti. Tästä kertoo sekin, että Louhi zuumaa kuvakulman mielellään hyvin lähelle keskushenkilöä. Tomppa-kirjoille on tyypillinen ovaalin muotoiseksi rajattu kuvituskuva.

Tompan hämmennys muuton alkaessa todentuu hyvin kodin kaaoksen keskellä. Kristiina Louhen kuvitusta kirjaan Tompan uusi koti, Tammi 2012. 

Louhen akvarellitekniikkaan on tullut sarjan uusimmissa osissa kirkkaampi väritys. Sarjan loppupään kirjoissa kuva-alaa zuumataan jo perustellusti isommaksi: siinä missä vielä ryömien tai konttaamalla maailmaa tutkineen Tompan näköpiiri on vielä rajattu kodin turvallisten seinien sisälle, niin Tomppa ja Taatelin maito-, Tompan uusi koti- ja Tomppa ja Tohtori Korva -kirjoissa liikutaan jo luontevasti myös kodin ulkopuolella ja kuvissa on välillä jopa suoranaista tungosta mitä tulee sivuhenkilöiden määrään. 

Tompan vierailu karjatilaa pitävien sukulaisten luo maalle ja korvatulehduksen etenemistä kuvaava uusin sarjan kirja ovat arvatenkin syntyneet suoranaiseen tarpeeseen: modernin maitotilan koneita ja lastenlääkärin hoitovälineitä kuvataan tunnistettavan tarkasti ja lapsen tiedonnälkää tyydyttävällä tavalla. 

Lapsen korvatulehduskierteestä on rouva Huun muistin mukaan julkaistu Suomessa aiemmin kaksi kirjaa, näyttelijänä paremmin tunnetun Karoliina Blackburnin, Tuomas Mäkelän ja Elina Halosen Touko ja Keljukorva (Satukustannus 2006) sekä Aage Brandtin & Mette-Kirstine Bakin Kallen korva on kipeä (Weilin+Göös 1999). 

Kuvat puhukoon puolestaan. Kristiina Louhi on hauskasti taltioinut kahteen
Tomppa-kirjan kuvituskuvaan isovanhemman uhrautuvaisuuden.
Yökylässä Tomppa on saanut vauva-ajoista lähtien valita mummin kapeassa
sängyssä itselleen mukavimman asennon mummin omien yöunien kustannuksella.
Kristiina Louhen kuvitusta kirjaan Tomppa ja mummolan yö, sis. yhteisniteeseen
Tompan juhlakirja, Tammi 2013. 

... ja kuvaparien vertaaminen todentaa myös hyvin mummolan turvallisen idyllin pysyvyyden: herätyskello, lukulamppu ja sininen puutuoli ovat yhä tutuilla paikoillaan! Kristiina Louhen kuvitusta kirjaan Tompan uusi koti, Tammi 2012.

Osa Tomppa-kirjojen viehätyksestä perustuu niistä huokuvaan lapsiperheen rikkumattomaan idylliin. Tomppa saa isältä ja äidiltä perheen ainokaisena jakamattoman huomion. Mummi hemmottelee Tomppaa yökyläilyillä ja korvapuusteilla. Tompan uteliasta luonnetta ja aloitteellisuutta ei lannisteta, vaan poika saa osallistua kaikkiin kodin töihin tasavertaisena. Sotkusta ja ajan kulumisesta ei kanneta huolta.

Tompalla on yksinkertainen maku, mitä tulee leluihin. Kissa Kii, possu ja Martti-mato kulkevat aina siellä missä Tomppakin.

Louhen ratkaisu olla napittamatta Tomppaa tiettyyn ikävaiheeseen on onnistunut. Tompassa on vielä 15:nnessä sarjan osassakin havaittavissa vauvamaista pyöreyttä. Tompan sanavarasto ei ole vielä kummoinen, mutta silti hänellä on paljon sanottavaa. Sarjan karttuessa on päästy jo myötäelämään monia siirtymäriittejä: yksivuotissyntymäpäivää, päiväkodin aloittamista ja muuttoa uuteen kotiin. 

Nähtäväksi jää, onko vanhan remontoitavan omakotitalon hankinta vain Tompan tiedostavien ja luonnon läheisten vanhempien arvovalinta, vai täydnetyykö pienperhe uudella tulokkaalla myöhemmissä osissa (vihjettä tähän suuntaan voi halutessaan saada siitä, että uudessa kodissa Tomppa saa oman huoneen ja sinne kerrossängyn. Äiti lupaa, että hiukan vanhempana Tomppa voi siirtyä nukkumaan yläsänkyyn…).

Kriitikko Ismo Loivamaa on laatinut juhlakirjan alkuun ansiokkaan, Kristiina Louhen merkitystä suomalaisen nykylapsuuden kuvaajana oivaltavasti kiteyttävän artikkelin.

Lumoava satu rakkauden oikeudesta

Jarkko ja Laura Antikainen: Lumottu saari. 48 sivua. 40 sivua. Minerva 2013. Graafinen suunnittelu ja taitto Taittopalvelu Yliveto.

Minervan kustantamo ansaitsee vielä toisenkin peräkkäisen noston Lastenkirjahyllyssä. Kustantamon kotimainen lastenkirjatuotanto on nimittäin koko ajan vankistumassa ja monipuolistumassa!

Yksi tämän syksyn tenhovoimaisimmista kuvakirjoista on nimeäänkin myöten Lumottu saari. Se on hyvällä tavalla vanhanaikainen satutarina.

Tartuin siihen ensin vähän empivästi. Muistan 1960–70-luvun lauluduona tunnetun Jarkon ja Lauran hyvin hämärästi, ainoana muistilinkkinä toimii mummolan Apu-lehdistä leikattu ja jossain hyvässä jemmassa vielä tallella oleva Laura-paperinukke.

Valokuvakuvitus assosioi moneenkin suuntaan. Kirjan kansikuva toi ensimmäisenä mieleen amerikkalaisen Anne Geddesin yltiösuloiset vauvapotretit, joissa lapset on usein aseteltu kukkaan tai muuhun absurdiin kasvannaiseen.

Mutta sitten mielikuvat kääntyvät – jopa omaksi yllätyksekseni – ruotsalaisen jugend-kuvittajan John Bauerin ja surrealismin kautta suomalaisiin valokuvakuvitetun lastenkirjan pioneereihin: Yrjö Kokon Pessiin ja Illusiaan (WSOY 1944) ja lopulta Otso Pietisen Pikku Siljan unisatuun (Suomen kirja 1945).

Eleonoora yrittää keskustella hajamielisen ja hapertuvan puuvanhuksen kanssa.
Jarkko Antikaisen kuvitusta Laura Antikaisen kirjoittamaan satukuvakirjaan
Lumottu saari, Minerva 2013. 

Jarkko Antikainen on manipuloinut valokuvaa pieteetillä, muutamaa hieman teennäisempää kuvaa lukuun ottamatta. Vellamon hahmossa kuvissa poseeraa hänen siskonsa Laura. Parhaissa kuvissa on syvyysvaikutelmaa ja ne imaisevat kuvan katsojan sisälle kuvaan: vanha hyvä keino, joka tuntuu olevan hukassa monelta tietokonepohjaista kuvitusta suosivalta nykykuvittajalta!  

Laura Antikaisen sadunomainen tarina on sekin viehättävä ja toimii hyvin ääneen luettuna. Se kertoo kahdesta sisaruksesta, Virginiasta ja Eleonoorasta, joiden äiti sairastuu vakavasti.

Tytöt asuivat äitinsä kanssa pienessä talossa erään järven lähellä. Syvässä, tummavetisessä järvessä oli saari. Se ei ollut suuren suuri eikä kovin kaukana rannasta. Joskus se oli sumun peitossa, vaikka sää muuten oli kirkas ja aurinkoinen. Saaresta kuului toisinaan kaihoisaa laulua ja huilunsoittoa, vaikka tiettävästi kukaan ei asunut siellä. Saareen johti kaareva puusilta, mutta se oli rapistunut ja huonokuntoinen. Saari kiehtoi kovasti Virginiaa ja Eleonooraa. Heidän äitinsä oli kuitenkin kieltänyt tyttöjä menemästä sinne, sillä kerrottiin, että kauan sitten saareen oli mennyt lapsia leikkimään, eikä heistä sen koo[m]min ollut kuultu mitään.

Äidin tila huononee ja niin hän päättää lähettää tyttönsä uhkarohkealle matkalle Lumottuun saareen noutamaan parantavia marjoja. Rosso-kissa lähtee tyttöjen turvaksi mukaan.

Lumotun saaren pelätylle Minotauruksellekin käy lopulta hyvin,
kun se löytää itselleen uuden tanssikavaljeerin. Kuvassa on surrealistinen
ja huima syvyysvaikutelma. Jarkko Antikaisen kuvitusta
Laura Antikaisen kirjoittamaan satukuvakirjaan Lumottu saari, Minerva 2013. 

Sadussa vilahtelee hajamielisen ja rungoltaan jo hapertuneen Puuvanhuksen lisäksi monia myyttisiä hahmoja, muiden muassa suomalaisesta muinaistarinoista tuttu Vellamo ja Ilmatar sekä kreikkalaisen mytologian metamorfoosiolennot, Minotaurus ja kentauri. Kuuttarelta tytöt saavat suojakseen kuun valossa virkatut taikaviitat, joiden avulla tytöt pienenevät kyynärän kokoisiksi ja saavat selkäänsä läpikuultavat keijun siivet.

Kissa venytteli ja kiehnäsi itseään Vellamon sääriin. Kesti hetken, että Virginia ja Eleono[o]ra oppivat käyttämään upouusia siipiään. Pian he kuitenkin pyrähtelivät sinne tänne huudahdellen ihastuneina.

Unohduksen seitti ja kesän lämmöstä hyiseksi  talveksi kääntyvä säätilaovat koitua tyttöjen kohtaloksi, mutta onneksi prinssi Eerik ratsastaa kentauri Tolimanin kanssa paikalle. Tytöt löytävät kauan kadoksissa olleen Vuorenkuninkaan Vastausten kirjan, josta on myöhemmin apua, kun Minotaurus vahtii parantavien marjojen pensasta.

Ilmattaren luotsaama purjevene johdattaa tytöt turvallisesti takaisin kotiin Jarkko Antikaisen kuvitusta Laura Antikaisen kirjoittamaan satukuvakirjaan Lumottu saari, Minerva 2013. 

Ja – tietysti ! – tyttöjen vaiherikas seikkailu päättyy seesteiseen ja onnelliseen loppuratkaisuun. Pelätty Minotauruskin saa itselleen uuden tanssikavaljeerin ja kenenkään ei enää tarvitse pelätä joutuvansa sen hurjan tanssin pyöritykseen henkensä uhalla.

Kylliksi vai liikaa?

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken. 40 sivua. Minerva 2013.

Suuri osa nykylapsista tuntuu elävän yltäkylläisyyden keskellä. Sanna Pelliccionin Onni-kuvakirjasarjan syksyn uutuudessa työstetään tätä aikuisellekin päänvaivaa aiheuttavaa dilemmaa lapsentajuisesti ja rakentavassa, keskusteluun johdattavassa hengessä.

Onnilla on viisivuotissynttärit ja hän on saanut kutsua lastenkutsuille viisi kaveriaan. Arkeen laskeutuminen juhlan jälkeen ei käy käden käänteessä. 

Onni ja pikkuveli Olavi haluavat aamiaiseksi mehua ja tikkaria, mutta isä on toista mieltä. Kivoista lahjoista huolimatta Onnin tekee mieli lisää uusia hienoja tavaroita.

”Jos saisitte joka päivä lahjoja, me ei enää mahduttaisi asumaan täällä”, äiti vastaa.
”Kyllä meidän huoneeseen leluja mahtuu”, Olavi vakuuttaa.”Jos me ostettaisiin kaikki, mitä te haluatte, me ei ikinä kerettäisi leikkiä teidän kanssanne, vaan aina vaan oltaisiin töissä”, isi kertoo.

Pelliccionin tyyli on äärimmäisen pelkistetty ja ehkäpä juuri siksi lapsiin vetoava.
Sanna Pelliccionin kuvitusta kuvakirjaan Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013.

Onnin ja Olavin vanhemmat osaavat ratkoa lapsiperheen kiistatilanteita trendikkäässä hengessä. Koko perhe siivoaa yhdessä lastenhuonetta ja pojille tarpeettomat lelut viedään naapuriin ja kerrostalon kierrätyshuoneeseen. 

Kauppamatkalla lapset pääsevät ojentamaan myös äitiä, joka haikailee hienoja juhlakenkiä omikseen: 

”Äiti, jos aina saa kaiken minkä haluaa, ei koskaan ole tyytyväinen”. Onni muistuttaa. ”Ei kaikkea tarvitse aina saada uutena”, Olavi lisää.  

Kierrätysteema on ollut esillä myös sarjan varhaisessa osassa Onni-pojan kierrätyskirja (2008).

Viime vuonna ilmestyi samaa aihetta käsittelevä Johanna Venhon  & Annastiina Syväjärven kuvakirja Yllin kyllin (WSOY). 

Onni-pojasta kertova kirjasarja kuvaa leppoisasti perheen yhteistä aikaa
ja kiinteää tunnesidettä.  Sanna Pelliccionin kuvitusta kuvakirjaan
Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013.

Satu on totta

SATU JA SINÄ -paneelikeskustelu perjantaina 18.10. klo 17 alkaen

Annantalon juhlasalissa, os. Annankatu 30, Helsinki. Keskustelijoina Sinikka Sokka, Marjut Vuorento, Timo Jantunen ja Riina Katajavuori.

Tänään perjantaina, Sadun nimipäivänä,  juhlitaan myös valtakunnallista sadun päivää.

Satupäivän tavoitteena on luoda lapsille, nuorille ja aikuisille yhteinen elämys keskellä arjen kiireitä ja luoda kaiken ikäisille mahdollisuus uppoutua yhdessä sadun maailmaan. Yhteisen juhlapäivän avulla korostetaan lastenkulttuurin ja satujen merkitystä ja muistutetaan siitä riemusta, jonka yhdessä koettu, hieno tarina synnyttää.

Vuosien varrella Satupäivä on kasvanut pienestä teemapäivästä valtakunnalliseksi sadun juhlaksi, jota vietettiin viime vuonna 73 paikkakunnalla yli 220 satutapahtuman ja tapahtumajärjestäjän voimin aina Helsingistä Kittilään.

Satupäivän taustalla ei ole erillistä yhdistystä, vaan Satupäivän tiedotuksesta ja ohjelmatietojen kokoamisesta huolehtii projektisihteeri yhteistyössä Satupäivän toimikunnan kanssa.

Toimikuntaan kuuluvat Satupäivä-perinteen aloittaneen Suomen Teatterit ry:n lisäksi Annantalo, Suomen draama- ja teatteriopetuksen liitto FIDEA, Helsingin kirjailijat ry, IBBY Finland, Kuvittajat ry, Pro lastenkirjallisuus ry, Suomen Isovanhemmat ry, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Koulukirjastoyhdistys, Suomen Nuorisokirjailijat, Teatteri Hevosenkenkä ja Teatterin Tiedotuskeskus. Satupäivän visuaalisesta ilmeestä vastaa kuvittaja-kirjailija Sari Airola. 

Satupäivien sivuilta  löytyy tietoa vuoden teemasta ja Katri Tapolan aloittama satu, jolle lapset voivat keksiä itse jatkoa. 

Satupäivänä voi miettiä vaikkapa sitä, mitä satu antaa aikuiselle? Osaako aikuinen kuulla ja kuunnella satua ja millaisin työkaluin satua kannattaa lähestyä? Mitä sadut meille opettavat ja mitä annettavaa saduilla on nykypäivän ihmiselle? Onko Topeliuksen Adalmiinan helmen sanoma nöyrästä sydämestä aivan last season? Ostaako kukaan enää ajatusta, että nöyrän sydämen tyytyväinen haltija olisi onnekkaampi kuin kaikkein kaunein, viisain ja rikkain ihminen?

Annantalolla Helsingissä satupäivän seminaarissa Satupäivän suojelija ja näyttelijä Sinikka Sokka, säveltäjä ja musiikkikasvattaja Marjut Vuorento sekä pedagogi-kirjailija Timo Jantunen keskustelevat kirjailija ja runoilija Riina Katajavuoren johdolla satujen merkityksestä ja henkilökohtaisesta suhteestaan satuun.

Keskustelun jälkeen Annantalon kirjakahvila Haitulassa  ranskalainen kuvittaja Carlos Da Cruz kertoo omasta suhteestaan Topeliuksen satuihin ja esittelee Topelius-kuvituksiaan. Tämän jälkeen voi vielä tutustua Annantalon Koivu ja tähti -Topeliuksen paluu –näyttelyyn, jossa on kuvataiteilija Risto Suomen originaalikuvituksia Kirsti Mäkisen uudellen kertomiin Topeliuksen satuihin (Topeliuksen lukemisia lapsille, WSOY 2013).

Lastenkirjailija Esko-Pekka Tiitinen on nasevasti kiteyttänyt sadun olemuksen sanomalla, että satu on totta. Kaikista fantastisista, mielikuvitukseen vetoavista elementeistään huolimatta satu heijastaa aina aikaansa.

Onnimanni-palkinto haravoi ansiokkaasti koko lastenkirjakenttää

Kotkassa on hetki sitten jaettu Lastenkirjainstituutin Onnimanni-palkinto oululaisen Valveen sanataidekoulun Saareen-näyttelylle.

Näyttelyn pohjana ovat 32 kotimaisen kirjailijan teokset ja se tarjoaa elämyksellisen matkan saareen ja veden tarinoihin. Näyttely oheistoimintoineen on taidokkaasti rakennettu monipuolinen kokonaisuus, joka tukee kirjallisuuteen tutustumista ja sanataidekasvatusta innovatiivisella tavalla.

Palkintoperusteluissa sanotaan mm. seuraavaa:

Lukutaidon rapautumisesta ja lukumotivaation heikkenemisestä on oltu viime aikoina huolestuneita. Saareen-näyttely innostaa lukemiseen houkuttelemalla tarinat kirjojen kansista ulos ja rakentamalla niistä konkreettisen, mielikuvitusta ruokkivan seikkailun. Monipuolinen näyttely tarjoaa mahdollisuuksia myös rauhoittumiseen, tarinoiden ja näyttelyn tilojen tutkailemiseen ja sitä kautta uusiin oivalluksiin tekstien parissa.

Näyttely kokonaisuutena toimii suurena kirjavinkkinä, joka saa etsimään näyttelyssä oleville tarinoille jatkoa mukana olevista teoksista. Vuodesta 2010 eri paikkakunnilla kiertänyt näyttely on saanut jo yli 50 000 kävijää. Se on siten onnistunut tavoittamaan monet suomalaiset ja viemään tällä tavoin kirjallisuuden asiaa eteenpäin.

Palkintolautakunta haluaa kiinnittää huomiota myös siihen näkymättömään työhön, jota jokainen näyttely syntyäkseen vaatii. Laajaan kirjalliseen aineistoon perustuvan näyttelyn työstäminen ja teosten valinta on edellyttänyt näyttelyn suunnittelijoilta asiantuntemusta, huolellista taustatyötä, luovuutta ja ennen kaikkea näyttelystäkin välittyvää intohimoista suhtautumista asiaan.

Saareen-näyttelyn taiteelliseen ydintyöryhmään ovat kuuluneet Valveen sanataidekoulun vastaavat sanataideopettajat Anna Anttonen, Kati Inkala, näyttelysuunnittelija ja kuraattori Antti Tenetz, lavastaja Petri Haapakoski sekä tuottaja Satu Alajoki.

Palkintolautakuntaan kuuluivat lastenkirjastonhoitaja Irmeli Holstein puheenjohtajana sekä tutkija Seija Haapakoski, tietopalvelusihteeri Matti Karjalainen, kustantaja Leena Reiman ja muusikko Hannu Sepponen.

Onnimanni-palkinto jaettiin jo 20:ttä kertaa. Sen jakaminen ajoittuu yleensä Sadun päivään 18.10 tai sen tuntumaan. Palkinto jaetaan vuosittain tai vähintään joka kolmas vuosi yksilölle tai yhteisölle, joka on edistänyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tai sen asemaa. Palkintoon kuuluu Marjatta Kurenniemen  lastenromaani Oli ennen Onnimanni sekä kolme raha-arpaa.

Onnimanni-palkinto puoltaa paikkaansa senkin vuoksi, että sitä ei jaeta  yksittäisen  kirjailijan, kuvittajan tai kääntäjän työstä, sillä näille toimijoille on jo kosolti muita palkintoja. Työryhmien, yhteisöjen, järjestöjen ja muiden lastenkulttuurin ja –kirjallisuuden kentällä yleisten toimijoiden työ tulee palkinnon kautta nähdyksi ja tunnustetuksi.   

Valveen sanataidekoulun Saareen-näyttely on avoinna Kotkassa Merikeskus Vellamossa 8.12.2013 asti.

Lämpimät onnittelut Onnimanni-palkinnosta Valveen sanataidekoululle! 

  

”Kaunis käsiala on tarpeen, jos aikoo kirjailijaksi”

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Schildts & Söderströms 2013. 189 sivua. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Maijaliisa Dieckmann (s. 1934) on viime vuosina paneutunut ansiokkaasti suomalaisen historian merkkimiehiin ja naisiin. Hän on kirjoittanut osittain fiktiiviset, mutta myös laajaan taustamateriaaliin pohjautuvat lasten- ja nuortenromaanit Fredrika Runebergista (Fredrika-rouvan koulu: kertomus 1800-luvun puolivälin Porvoosta, Tapani Löfvingistä (Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö, 2009) ja Zacharias Topeliuksesta (Satujen kuningas, Sakari Topeliuksen tarina, 2011). Kaikkien neljän kirjan kustantamisesta on kiittäminen Schildts & Söderströmsin kustantamoa.

Tänä vuonna on Aleksis Kiven (oik. Alexis Stenvall, 1834–1872) vuoro. Metsän poika tahdon olla kertoo Kiven poikavuosista eloisasti ja aikakautensa mentaliteetille uskollisesti. Suomen kansalliskirjailijasta piirtyy nuorelle lukijalle kiinnostava muotokuva, joka toimii erinomaisena sisäänheittäjänä Kiven teoksiin.

Taaborinvuoren vuoren peikot näyttäytyvät pojalle jo lapsuudessa väkevinä hahmoina. Nummisuutarien Eskon esikuva juontuu suurista hääpidoista, joissa oli kaksi sulhasta, ”se oikea sekä se toinen, joka jostain kumman syystä luuli saavansa morsiamen omakseen.”

Aleksin isä Eerikki on pitäjän arvostettu räätäli ja tuurijuoppo. Isä toivoo pojasta työlleen jatkajaa. Käytännöllinen ja perheen kunniasta tarkka äiti Annastiina arvelee Aleksissa  olevan ainesta papiksi asti. Poika itse haluaa jahtivuodiksi.

Dieckmann niveltää kerronnan lomaan todisteita nuoren Aleksis Stenvallin viehtymyksestä kuunnella tarinointia aina kun siihen tarjoutuu pieninkin mahdollisuus. 

Isän asiakkaiden vierailut perheen kotona antavatkin pojalle paljon sytykettä omalle mielikuvitukselle. Persous tarinan iskennälle huomataan pian laajemmalti, ja Nurmijärven  silmäätekevä isäntäkin kiinnittää huomiota pojan hoksottimiin: ”– No jo olet nokkela poika, kraatariksi ihan liika viisas. ”

Romaanissa kuvataan kauniisti Aleksis Kiven lämmintä veljesrakkautta pikkusiskoon Agnekseen. Vierauden tunto suurissa joukoissa ja tyttöjen parissa ilmenevät pojassa jo varhain:

Janne-veli joutuu ilosilmäisten tyttöjen pyöritykseen, mutta Manu piiloutuu poikajoukkoon. Ei edes Alpertista ole piirissä pyörimään. Aleksi ajattelee, ettei hänestä itsestäänkään taida koskaan tulla Jannen veroista tyttöjen suosikkia. Häntä kiinnostavat enemmän syvien metsien karhut, sudet ja ilvekset ja korkealla kaartelevat havukat.

Koulumestarin Malakias Costiander kiinnittää huomiota kraatarin pojan tiedonjanoon ja kykyyn eläytyä kerrottuun. Niin Aleksis pääsee kirkonkylän koululle kiertokoulua parempaa oppia saamaan ja sieltä sitten aina Helsinkiin asti.  

Aleksi puree hampaansa yhteen. Hänen on kestettävä  pilkka ja ilkeät sanat, sillä koulu avaa hänelle oven ihmeelliseen maailmaan, kirjojen ja kirjallisuuden taivaaseen. Se on uskomaton aarreaitta. Mitä kaikkea ihmiset ovat aikojen kuluessa kirjoittaneet! Mitä kaikkea ihmeellistä on painettu ja koottu kansien väliin – runoja, satuja, tarinoita, näytelmiä, niin iloa kuin surua. Kaikkea sellaista, mistä Malakias Costiander ehti vain vähän vihjata. 

Aleksi tietää jo nimiä, joiden taakse näitä aarteita kätkeytyy. Niitä hän tulee lukemaan, kunhan vain saa käsiinsä. On Shakespeare, on Cervantes, on Ilias ja Odysseia, Goethe ja Schiller ja suuret pohjoismaiset mestarit. Ja sitten vielä Suomen kansantarinoiden loppumaton aarteisto! Niiden vuoksi kannattaa kärsiä pilkkaamistakin.

Ilman Janne-veljen henkistä ja materiaalista tukea Aleksis olisi tuskin rankoista kouluvuosista selvinnyt. Kauniisti Dieckmann piirtää kuvaa perheyhteyden vankasta kannustukssta ja eri perheenjäsenten piilevästä tietoisuudesta, että pojasta tulee vielä jotakin suurta ja erityistä.

Romaanin päättävissä jälkisanoissa Dieckmann tiivistää Aleksis Kiven myöhempää kirjallista tuotantoa ja sen merkitystä nykypäivän nuorille lukijoille. 

Toivottavasti moni kaukokatseinen äidinkielen opettaja luetuttaa valikoituja jaksoja Dieckmannin romaanista viimeistään yläkoululaisille, jotka ottavat tuntumaa Seitsemään veljekseen tai Kiven lyriikkaan.

Tänään vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi. Päivä on vakiintunut myös kirjastoissa ja kouluissa mielikirjapäiväksi. Lukukeskuksen sivuilta löytyy vinkkejä päivän viettoon