Linnea
Parkkonen: 112 – vihaan itseäni. 348 sivua. Myllylahti 2014.
Monipuolistunut kustannuskenttä
antaa nuorille entistä enemmän mahdollisuuksia saada käsikirjoituksiaan
julkisuuteen. Linnea Parkkonen (s. 1995) debytoi tamperelaisen Mediapinta-kustantamon
kautta 14-vuotiaana hevosaiheisella kirjallaan Summer ja uusi alku vuonna 2009. Jatko-osa Kovaa kilpailua, Summer ilmestyi seuraavana vuonna.
Parkkosen kolmas nuortenromaani 112 – vihaan itseäni ilmestyi viime
vuonna Myllylahden kautta. Siinä on paljon samaa angstia ja lohduttoman
perhehelvetin kuvausta kuin Terhi Rannelan nuortenromaanissa Läpi yön. Rannelan tapaan Parkkonen myös
vihjaa romaanin pohjautuvan omiin kokemuksiinsa. Kirjan tekijänpalkkiot ohjautuvat lyhentämättöminä uuden
lastensairaalan rakentamiseen Helsinkiin.
Lilli on 15-vuotias
ysiluokkalainen, joka ottaa tyttöporukassa läpällä heitetyn herkkulakkokisan
huomattavasti muita kavereitaan vakavammin. Lilli ajautuu vähitellen yhä
syvemmälle syömishäiriön syövereihin. Ongelmaa vauhdittavat vanhempien ja siten koko perheen
dynamiikkaa horjuttavat ongelmat, joista päällimmäisenä on isän alkoholismi.
Jo omillaan asuva isosisko havahtuu pikkusiskonsa
ahdinkoon viimeistään siinä vaiheessa, kun uudenvuoden juhlinta kaverin
kotibileissä menee överiksi ja Lilli kiidätetään ambulanssilla sairaallaan. Lilli
itse ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä tilansa vakavuutta. Lääkärin, Markuksen,
tiskiin lyömät faktat ovat karut:
– Lilian, sun pulssisi on liian hidas, kehosi on ihan sekaisin. Jossain vaiheessa sä kuolet, jollet ala syömään.
Hymyilin hänelle ymmärtäväisen näköisenä. Kuolen, hah! Ehkä kehoni kenties informoisi minua siitä ennakkoon.
– Et ole yksin tässä tilanteessa. Sun kaltaisiasi nuoria on monia. Tytöt – ja pojat – yrittävät monesti kontrolloida syömistään. Yrittävät laihduttaa ja näyttää paremmilta. Se tavallaan myös kuuluu tähän ikään. Mutta me annamme sulle nyt mahdollisuuden korjata asiat. Alkaa syödä. Se on kaikki mitä sun on tehtävä. Muuten joku muu tekee sen puolestasi. – –
Lilli on onnekas ja pääsee hoitoon.
Vasta myöhemmin hän saa tietää, että kaikki oli äidin sinnikkyyden ansiota.
Parkkonen kirjoittaa sujuvasti. Kerronnassa
on imua, vaikka romaani onkin ennalta arvattavan tyypillinen kehityskertomus,
jossa vähitellen, muutaman repsahduksen kautta, Lilli kurkottaa sairauden
vakavuuden huomion ottaen yllättävänkin rivakasti kevään sairaalajakson jälkeen
kohti parantumista ja paluuta normaaliin elämään.
Rouva Huu ei halua leimautua
nipottajaksi ja holhoajaksi, mutta
Parkkosen romaani hämmensi samaan tapaan kuin Rannelan Läpi yön.
Nuortenkirjallisuuteen
periaatteessa yhä kuuluvan onnellisen lopun vaatimuksen takia nuortenkirjat tuntuvat nykyisin trivialisoivan, arkipäiväistävän, tosielämän rankkoja aiheita. Kummassakaan
kirjassa ei toki ihannoida
mielenterveyspohjaisia ongelmia, mutta sosiaalinen tirkistelykään ei ole
niistä kaukana. Molempien kirjojen soisi silti päätyvän moniongelmaisten
nuorten vanhempien ja lähipiirin sekä ammattiauttajien luettavaksi.
Joskus olisi mukava lukea myös
rankoista aiheista kertova nuortenromaani, jossa vanhempia ei esitetä täysin syyntakeettomina ja kädettöminä sivuhenkilöinä.
Kaunokirjallisilta ansioiltaan
anoreksian kuvauksina kestävät edelleen Hannele
Huovin Madonna (Weilin+Göös 1987,
up. Tammi 2000) sekä Kira Poutasen Ihana meri (Otava 2001, up. 2008). Anekdoottina maininnan ansaitsee
myös Leena Krohnin varhainen
tarinakokoelma Tyttö joka kasvoi ja muita
kertomuksia (Tammi 1973), jonka nimitarinan tyttö kieltäytyy kasvamasta.
Parkkosen 112 –
Vihaan itseäni on yksi viidestä Topelius-palkintoehdokkaasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti