 |
| Kuvituskuva Jan Ormerodin katselukirjasta Isän kulta lukee (WSOY 1985). |
Tommi
Melender ottaa Antiaikalainen- blogissaan kantaa
kirjallisuusarvosteluissa yleistyneeseen
tähdittämiseen:
Miksi vastustan tähtisysteemiä kirjakritiikeissä? Olenko elitisti, jonka mielestä sellaiset kuuluvat alempiin taiteisiin, kuten popmusiikkiin ja viihdeleffoihin?
- - Kriitikon nahkoihin asettuessani minun on mahdoton hahmottaa edes suurin piirtein yleispätevää asteikkoa, jonka perusteella määrittää, montako tähteä kukin kirja ansaitsee.
Joku voisi sanoa, että suhtaudun tähtisysteemiin liian ryppyotsaisesti. Eihän kirjojen tähdittäminen ole objektiivista vaan subjektiivista touhua, arvottamista. Kriitikothan arvottavat teoksia, joten miksi he eivät voisi tehdä sitä myös selkein numeraalisin mittarein?
Ongelma piilee juuri tässä. Tähtisysteemi luo illuusion kvantitatiivisesta arvoasteikosta tiivistämällä teoksen herättämät mahdollisesti hyvinkin ristiriitaiset ja ambivalentit tuntemukset yhteen suureeseen.
Aamulehdessä on jo pitkään tähditetty aikuisten kaunon ja
tietokirjojen lisäksi myös lasten- ja nuortenkirjoja.
Marjaana Roponen arvioi 13. syyskuuta lastenkirja-teemasivulla
Inka Nousiaisen & Satu Kettusen Yökirjan (Tammi)
sekä Linda Liukkaan Hello Rubyn (Otava) viiden
tähden arvoisiksi.
Kolme tähteä saivat Anja Portinin
& Timo Mänttärin Otso ja varpaansyöjät (Tammi)
ja Tapani Baggen & Salla Savolaisen Hämeenlinnan Janne (Tammi). Pamela
Tolan, Manuela Boscon ja Anna Salmisalon Pöytä joka tahtoi
kodin (Otava) sai "vain" kaksi tähteä.
Helsingin Sanomien kulttuurisivulla pitkästä aikaa, 10.
syyskuuta, julkaistulla lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema-aukemalla
otettiin sitä vastoin käyttöön ikäsuositukset, jotka ilmaistaan teoksen
tietojen kupeessa.
Hesarin avustajana protestoin tätä
painokkaasti; olenhan vast ikään Lue lapselle -kirjassa nostanut
saman asian kriittisesti esille.
Vaikka lastenkirjallisuus määritellään jo
nimellään tietyn ikävaiheen kautta, kirjat ovat silti hyvin monenikäisten
yhteistä kirjallisuutta, jota myös aikuinen voi vallan hyvin lukea omaksi
ilokseen.
Vielä pari vuotta sitten muutamat kustantajat
painattivat suositellun vähimmäisiän tai ikäryhmän lastenkirjojen kansiin.
Tammen Kirjava kukko -sarjassa ja WSOY:n Oppi ja Ilo
-tuoteperheen lastenromaaneissa oli ikäsuositukset.
Kirjava kukko on jo viimeiset kiekauksensa
sarjana henkäissyt, joten kokeilu jäi hyvin lyhytaikaiseksi.
Ikäsuositukset ovat vakiintuneet myös mm. Reuhurinne-tuoteperheen
tehtävä- ja kuvakirjoihin.
Kustantamoiden sivuilla ja toisinaan
mainoksissa näkee myös erilaisia ikähaitareita ja ikäsuositusmerkintöjä. Otavan
uutuusluettelosta löytyvät ikäsuositukset lastenkirjojen kohdalta hyvinkin
systemaattisesti. Nuorten aineiston ikälaputtaminen on sitä vastoin
ailahtalevampaa.
Kirjan kanteen lyöty ikäsuositus tekee rouva
Huun mielestä aina hallaa kirjan potentiaaliselle lukijakunnalle. Sen voi tulkita
myös vähättelevän kohderyhmän omaa alttiutta tai taitoa pongata valikoimasta
itselle sopivaa kirjallisuutta.
Lapset ovat hyvin herkkiä ikään ja
kehityskauteen liittyvälle luokittelulle. Eskari-ikäinen kuusivuotias elää
tyyten eri elämänvaihetta kuin aika-ajoin itsensä jopa varhaisnuoreksi
luokitteleva 10–11-vuotias. Siksi olisi oltava hienotunteinen myös kirjojen
ikäkoodauksissa.
Painavampi peruste ikälaputtamisen
vastustukselle on kuitenkin se, että lapset ottavat lukutaidon ja
lukuharrastuksen nykyisin haltuun hyvin eritahtisesti.
Myös maahanmuuttajat ja lapset, joilla on
kieleen, lukemiseen, kirjoittamiseen tai keskittymiseen liittyviä vaikeuksia,
venyttävät lastenromaanin ikäryhmäajattelua.
Erityisryhmiin pitäisi kiinnittää paljon
nykyistä enemmän huomiota. Lukemisen vastukset voivat olla näille ryhmille
erityisen suuria, mutta myös palkinto ongelmien selättämisestä on suuri ja kauas kantava.
Rouva Huun pahimmassa painajaisessa Suomen
Kustannusyhdistys tai muu institutionalisoitunut viskaali intoutuu pian
määräämään, että lastenkirjoihinkin tulisi saada elokuvien, dvd-tallenteiden ja
tietokonepelien tapaan viralliset - ja holhoavat - ikäsuositukset, joita valvoisi mediakasvatus-
ja kuvaohjelmayksikön kaltainen kirjallisuuskasvatusyksikkö.
Mutta takaisin asian ytimeen ja lasenkirjakritiikkeihin ilmestyneisiin tähtikoodi- ja numeroyhdistelmiin:
Lapsen - ja aikuisen - parhaaksi ajatellut
ikäsuositukset harhauttavat nimittäin aikuisia luulemaan, että
lastenkirjallisuus on metritavaraa, johon voi läiskiä erilaisia laatua ja lukijan kompetenssia osoittavia määritelmiä.
Lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä lukevat
etupäässä aikuiset, jotka hyvää tarkoittaen haluavat etsiä lähipiirinsä
lapsille ja nuorille sopivaa luettavaa, kirjastosta tai kirjakaupasta, lainaksi
tai lahjaksi.
Perinteiset kirjakaupat vähenevät ja sitä
myötä myös asiansa osaavien
libristien määrä supistuu pelottavaa vauhtia.
Lastenkirjoja myydään yhä enenevässä määrin ostoskeskusten ja tavaratalojen
kirjaosastoilla, ja siellä ei todellakaan ole ystävällistä ja
palvelualtista libristiä, joka neuvoisi ostavia asiakkaita
sopivan lastenkirjan hankinnassa. Kirjaa ostavan aikuisen kannalta
erilaiset ikäkooditukset ovat siis helpotus, mutta lastenkirjan erityisyys
hukkuu kyllä tämän markkinointimekanismin mukana.
Tähtien ja numeroiden ilmaantuminen isojen
sanomalehtien
kulttuuriosastoillekin kertoo karua
kieltään tästä hektisestä ajasta.
Kritiikkejäkään ei välttämättä enää lueta
kokonaan, riittää, että
silmätään pääkohdat. Viisi tähteä saaneen arvostelun
sana-sanalta
lukeminen ehkä maksaa vielä vaivan, mutta
miksi vaivautua parin tähden
takia käyttämään arvokasta aikaansa?
Mutta entä, jos hakusessa on täsmäostos
9-vuotiaalle kummipojalle, joka on lukenut viisivuotiaasta lähtien paljon ja
monipuolisesti. Onko järkevää hankkia hänelle kirjaa, jota suositellaan
+9-vuotiaalle, jos poika on lukuharrastuksen nyanssien ja genremieltymysten
suhteen jo lähempänä +12-vuotiaiden kirjallisuutta?
Kaiken ydin ja rouva Huun pointti on, että
lapsen kirjallisuusharrastuksesta kiinnostuneen aikuisen pitäisi tuntea
lapsi ja tämän erityismieltymykset, harrastuneisuus ja luonne, ja myös aivan
ilman ylhäältä päin annettua koodausta pinnistellä ja miettiä, mikä
nimenomainen kirja laajasta ja monipuolisesta tarjonnasta sopisi tälle
nimenomaiselle lapselle.
Ja tässä tullaan tietysti taas rouva Huun
lempiteeman äärelle: kuinka saada tietoa aikuisille lastenkirjallisuuden
laajasta tarjonnasta, kun joka taholla vedetään liinoja kiinni, supistetaan, kutistetaan,
lakkautetaan ja siirretään aineistoa nettiin.
8 kommenttia:
Hyvä, että nostit asian tikunnokkaan, rouva Huu!
Tähtien antamista vastustan. Tähdet eivät todista tuotteen laadusta yhtikäs mitään. Sen sijaan ne voivat johtaa ihan harhaan, koska makuja on niin monia.
Ikävinkkejä pidän jossain muodossa hyvinä. Totuushan on se, että lapset itse eivät kirjoja osta tai hanki. Olen ollut useilla kirjakauppakeikoilla, joissa asiakkaana oleva vanhempi/isovanhempi nimenomaan haluaa tietää, minkä ikäisille kirja on "suunnattu" (tarkoittaen ehkä pikemminkin minkä ikäisistä kirja kertoo).Ja vanhanajan kirjakauppiaita ei enää ole olemassa, joten siitä tuotteesta se tieto on hankittava itse.
Ei liene sekään salaisuus, että omanikäisten ja varsinkin hiukan omanikäistä vanhempien maailma kiehtoo lapsilukijaa. Eivät nuo ikämerkinnät mielestäni ole suosituksia vaan vinkkejä. Ehkä vielä nykyistä hienovaraisemmin voisivat silti olla näkyvissä jossain liepeessä tai pelkästään takakansitekstissä niin, ettei lukijan tarvitse traumatisoitua. Tämä dilemmahan on ollut kovasti esillä keskusteluissa selkokirjallisuudesta, jonka käyttäjäkunta on yhä heterogeenisempaa.
Sen sijaan, mitä tulee puuha/tehtäväkirjoihin, on minusta erittäin perusteltua ja aivan selvää, että vihkosessa oikein selkeästi ilmoitetaan, minkä tasoisista tehtävistä on kyse niin ettei mummo vahingossa osta eskari-ikäiselle synttärilahjaksi korkeampaa avaruustiedettä käsittelevää puuhakirjaa.(Kirjallisuuttahan nuo erilaiset tehtäväkirjat eivät suinkaan ole, vaan lisämateriaalia koulutehtävien oheen, hauskaa ajanvietettä yms. ihan samoin kuin 1-5 tähden aikuisten sudokut, joissa haaste kasvaa, kun tähdet lisääntyvät, ja joista sivumennen sanoen en onnistu selvittämään edes sitä yhden tähden...)
Mutta tähdet pois kaunokirjallisuuden arvioista.
T von L
Kiitos Tuulalle kokemuksen rintaäänestä ja asian äärelle paneutumisesta.
Vähän asiaa sivuten, huomioin samaa kun lapseni koululuokan kanssa myytiin tehtäväkirjoja. Aikuiset eivät missään nimessä suostuneet valitsemaan lapselleen kirjaa, jonka ikäsuositus oli alle heidän lapsensa iän. Vaikka ensin sanoivat, että tässä asiassa meidän lapsella on haastetta, muttamuttamutta eihän nyt pienempien kirjaa voi ottaa. Vähän kuin liian pieni paita...
Mainio nosto tämäkin!
Päiväkotien ja koulujen kirjastovierailuilla lapsilla on usein tarve näytösluontoisesti ottaa ikätasoaan tai lukutaitoaan vaativampaa luettavaa.
Sama pätee varmasti vanhempiin, jotka eivät mielellään jukisesti halua luokittaa lapsensa kehitystasoa tai taitoja ikäryhmää alemmaksi.
Lapset ovat yksilöitä, ja kehittyvät omassa tahdissaan, siksi tämä liukuma myös tarjolla olevissa lastenkirjoissa pitäisi ottaa huomioon.
Tiedän kirjastonhoitaja, jotka ovat epätoivoissaan liimanneet kirjaston kirjoihin tarroja ikäsuositusten päälle kirjan etu- tai takakanteen ja tällä tavalla tehneet palveluksen lapsilukijoille...
Minäkään en pidä yhtään ikäsuosituksista. Turhaan yritetään lokeroida lapsetkin tiettyjen kirjojen lukijoiksi koska lukemisen tasoista ja ennen kaikkea mielenkiinnostahan se on kiinni.
Minua on kirjastossa työskennellessä alkanut ärsyttämään entistä enemmän myös ikärajat. Jotkin ikärajat tuntuvat olevan aivan mielivaltaisia esim. lastenelokuvissa. Hyvänä esimerkkinä toimi 'Näin koulutat lohikäärmeesi' lastenelokuva jonka 1 ja 2 osat eräs lapsi olisi halunnut lainata. No, hän sai toisen, mutta toisesta alkoi lainausohjelma herjata, että ikä ei riittänyt. En voinut uskoa tätä! Itse molemmat elokuvat katsoneena tiesin, ettei niissä kummassakaan ole minkäänlaista materiaalia joka mielestäni oikeuttaisi korkean ikärajan.
Toisessa tapauksessa kävi taas niin, että lapsi yritti lainata lastenelokuvaa ja lainausohjelma alkoi taas herjata, että ikä ei riittänyt. Katsoin elokuvan kansista ja totesin sen olevan kielletty alle 8-vuotiailta, lapsi tosin väitti olevansa jo 11-vuotias ja tämä varmistui hänen tiedoistaankin. Silti ohjelma ei antanut lainata elokuvaa. Syyksi minulle kerrottiin ikärajojen nousun. En voinut tätäkään ymmärtää, jos elokuvan kansissa luki 8 ikärajaksi, niin miten se on voinut yhtäkkiä nousta 12:sta... yritin käydä etsimässä asiasta tietoa ikärajat.fi sivustoltakin mutta en tullut sen hurkaammaksi, edelleen vaan ihmettelen, että olikohan ohjelmassa sittenkin virhe vai onko maailma mennyt todella näin pahaan holhoamiseen. Kyseessä oli meinaan taas elokuva jossa ei minun mielestäni ollut mitään mikä olisi oikeuttanut niin suuren ikärajan.
-Lilli-
Lilli: Elokuvien ja kuvatallenteiden ja tietokonepelien ikärajoissa on tietty tolkku, sillä liikuva kuva ja visuaaliset ärsykkeet voivat oikeasti tehdä haittaa pienen lapsen mielelle, mutta en osaa ottaa kantaa tähän mainitsemaasi Näin koulutat lohikäärmeesi -videoon.
Ennenhän lasten kirjastosta lainaamia kirjojakin kontrolloitiin eri tavoin, ei esim.saanut lainata kuin tietyn määrän kirjoja ja aikuisten osaston aineiston lainaamisessakin oli vissit ikärajat.
Mutta kirjallisuus, kyllä se saa olla ikärajatonta, suuntaan ja toiseen.
Olen eri mieltä tuosta tolkusta. Olen toki sitä mieltä että ne ovat ihan hyvä juttu, mutta tuntuu ettei niissä välillä ole mitään järkeä ja pitää todella miettiä että miksi jotkin ikärajat on annettu, ja toisaalta, miksi niitä ei ole annettu. Kirjallisuudenkin ikärajattomuus on välillä outoa omalla tavallaan vaikken toivokaan näiden tulevan yleiseksi myös kirjallisuuteen. Mutta silti näen tässä jonkinlaisen kaksinaismoraalin kuitenkin, jos kerran halutaan olla tiukkoja ikärajojen kanssa, miksi kirjallisuus olisi yhtään erilaisempaa. Hyvä esimerkki mielestäni tästä on Jean Untinen-Auelin Luolakarhun klaani jonka nimensä takia olisin halunnut lukea jo hyvin nuorena (olen aina pitänyt eläimistä ja karhu -nimi houkutteli). Luin kirjan ensimmäisen kerran onneksi vasta joskus 9. luokan tienoilla. Monet mangat ovat myös aika raakoja ja näistä tietämättömät kirjastolaisetkin saattavat pistää vääriä mangoja lastenosastoille. Juuri lukemani Tähtimosaiikkikin aiheutti jopa minulle, aikuiselle, suurta epämukavuutta liittyen murtuneisiin luihin ja niiden paikalleen asettamiseen ja tämän kuvaamiseen (toki minulla onkin tämän asian suhteen ehkä pienoinen yliherkkyys enkä voi olla varma häiritsikö se muita lukijoita).
Ikärajat on siinäkin mielessä kyllä hankalia, että jokainen kehittyy erilailla, ovat erilaisia ja reagoivat eri tavalla asioihin (kuten minun ainoa "heikkouteni" on murtuneet luut). Itse olen katsonut pienestä pitäen länkkäreitä, kauhua ja toimintaa ja ihan normaali minusta on tullut (no, tavallaan ;)), mutta ymmärrän sen, että jotkut ovat herkempiä ja juuri näiden takia ikärajat ovat olemassakin. Toki ymmärrän senkin, että elokuvia, sarjoja, levyjä, kirjoja tulee aivan järettömästi ja ikärajoja päättävät ihmiset eivät yksinkertaisesti voi tutustua kaikkeen. Jos kirjallisuus otettaisiin ikärajojen piiriin mukaan niin työ menisi entistä mahdottomaksi. Hankala homma siis, ja homma on mielestäni myös hieman mielipideasia jota toki ohjaavat jotkin tietyt ohjeistukset. Tämänkin takia vanhemmathan tässä ovat suurimmassa osassa varmistumassa siitä mitä lapsi katsoo ja lukee ja he lopulta sen päättävätkin. Monessa asiassa tähän luottaisinkin koska vanhempien luulisi tietävän oman lapsensa herkkyys. Toki on sitten niitäkin vanhempia joita ei vain kiinnosta tai eivät tiedä asioista. Ja se on surullista.
Joka tapauksessa, ikärajat ovat hyvin hämmentävä asia kun niitä alkaa todella pohtia, hyvää tahtovia, mutta hämmentäviä. Ja minulla on aina pieni pelko liiallisesta holhoamisesta ja siihen, että ihmisten omaan maalaisjärkeen ei enää luoteta vaan kaikki annetaan tarjottimella jolloin maalaisjärki lopulta katoaakin kun sitä ei enää tarvita. Ikärajat ovat tosin tässä asiassa vielä aika pientä ja kuitenkin ihan hyvää kontrollia jos vanhemmat eivät olekaan lähettyvillä :D Varsinkin silloin kun ne osuvat nappiin.
Lilli: minä luin 11-12-vuotiaana Maria Jotunin Huojuvan talon, ihan liian aikaisin, tietysti, mutta näin jälkikäteen olen miettinyt, että kirjaa lukiessa varmaan jotenkin "kompensoin" omaa hyvin turvallista ja rauhallista arkeani, jossa vanhemmat elivät seesteisessä parisuhteessa.
Kirjan visuaaliset hurjuudet voi aina säätää omaan vastaanottotasoonsa ja herkkyytensä nähden, mutta kuva on ylivoimainen ja hyökyy päälle, sitä yritin sanoa.
Kaikki elokuvat ja muut kuvatallenteet eivät käsittääkseni käy läpi tuota virallista tarkistusporrasta, joten senkin vuoksi on varmaan monta muuttuvaa tekijää ja epäloogisuutta näissä ikärajoissa.
Lähetä kommentti