Myyttistä ja modernia tyttöenergiaa

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla, 165 sivua, Haamu kustannus 2017, kansikuva Suvi Kari.

Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjailijat varioivat kansainvälisiä fantasiatrendejä entistä kekseliäämmin. Kunpa myös lukijat löytäisivät nämä kotikutoiset vastineet, joiden suurin ansio on nimenomaan kotimaisen perinteen nerokkaassa hyödyntämisessä.

Tänään Kalevalan päivänä julkistettu Mervi Heikkilän Louhen Liitto -sarjan kolmas osa Tuonella kulkijat jatkaa teini-ikäisen Roonan tarinaa. 

Roona on jo sinut sen kanssa, että hänen suonissaan virtaa noidan verta ja että hänen voimaeläimensä karhu myös auttaa äärimmäisen hädän tullen. 

Vierailut tuonpuoleisessa ja myyttisten olentojen asuinsijoilla ovat Roonalle jo luonteva osa elämää. Seurustelusuhde Aleksin kanssa on edennyt jo intiimimmälle asteelle, mutta kuten pararomantiikan perinteisiin kuuluu, varteenotettava  kilpakosijakin on tarjolla. 

Roonan etiäinen uhkatilanteesta saa vahvistusta vielä Eerikiltä ja Sampsalta: sen mukaan tyttö on jopa itse kuolemanvaarassa.

Sari Peltoniemi on osuvasti nimittänyt  suomalaisesta kansanperinteestä ammentavaa tuotantoaan luomufantasiaksi. Luonnehdinta pätee myös Heikkilän Louhen liitto- sarjaan. 

Heikkilä on taitavasti  suodattanut lähdeaineistoaan vetävän juonensa tilkkeeksi. Ja uskallan veikata,  että hän on lukenut ison pinon mm. Juha Pentikäisen kansanuskoon, kansanperinteeseen ja mytologiaan liittyviä tutkimuksia ja onpa hän tainnut perehtyä myös shamaanirummun tekoon ihan omakohtaisesti; sen verran elämyksellisesti ja paikkansa pitävästi myös Roonan rummun valmistusta kuvataan.   

Roonaa opastaa rummun tekoon Siperiasta kotoisin oleva shamaani Iraida:

Rumpu oli mielestäni hieno, ja olin siitä ylpeä. Poronnahka oli pingotettu kehän ympärille nahkanauhaa apuna käyttäen, ja takapuolella maailmanpuun vänkyräinen oksa oli hyvä, käteensopiva kahva. Rummun sisäpuolen kaareen Iraida oli kehottanut minua polttamaan itselleni tärkeitä merkkejä ja nimiä. Olin kirjoittanut sinne Aleksin, Valpurin, Eerikin, Sampsan ja äidin nimet, sekä tietysti myös Louhen. Toivoin hänen suojelevan sekä minua että rumpuani. Kalistimeksi olimme tehneet ylijääneestä puusta kapulan, jonka pää oli pehmennetty pumpulilla ja nahanpalalla. Minusta esine oli aivan täydellinen, mutta vielä se ei puhunut minulle. Ei humissut, eikä lämmennyt, kun kosketin sitä. Se tarvitsi vihkimisen ja isäntähengen, muuten se oli pelkkä soitin.
 

Mervi Heikkilän Louhi-sarjan kerronnan vetovoima säilyy tässä kolmannessakin osassa: murrosiän kuohut, itsetuntemus ja muuttuva suhde läheisiin kulkevat luontevasti myyttisen tason lomassa ilman itsetarkoituksellista tehostusta. 

Lyhyet, jäntevät luvut ovat lukijaystävällisiä, ja käyttömukavuus taataan myös nidotulla, mutta napakalla neliskulmaisella kirjaformaatilla. 

Ohessa valokuvat rouva Huun shamaanirummusta, jonka olen tehnyt Tammelassa kesällä 2009. Rummun takaa löytyy vasemmalta pieni tupas karhun turkkia ja talismaanina myös poron sarvesta vuoltu hammas...