”Minä olen tavallinen tyttö enkä narttumainen lissu”

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva, 220 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.

Anna Hallava (s. 1974) teki omintakeisen debyytin pari vuotta sitten Sammakkoprinsessa-esikoisellaan, joka hyödynsi taiten chick lit -kirjallisuuden maneereja nuorempien tyttölukijoien ehdoilla (ks. arvio Helsingin Sanomissa).   

Hallavan uutuus, Valpuri Vaahteran maaginen korva, on myös räväkkä ja yllättävä tyttöromaani. 

Se on siekailematon yhdistelmä J. K. Rowlingin Harry Potterien fantasiaa, Tittamari Marttisen Viivi Pusu -kirjojen eloisaa kaveriporukan kuvausta, Helen  Fieldingin Bridget Jones -kirjojen reteää suhtautumista miehiin, Cathy Cassidyn herkuttelun ympärille rakennettua Suklaamuruset-sarjaa ja  Jacqueline Wilsonin nuortenromaanien angstia.

Realistisen tuntuisesta lähtöasetelmasta huolimatta 15-vuotiaan Valpurin perhe on kaukana tavallisesta. Äiti on nimittäin ammatiltaan noita ja isä rakkausviihdettä kirjoittava viikatemies. Isoveli Väinämö harrastaa balettia vähän liiankin intohimoisesti. 

Lisäsäväyksen perhedynamiikkaan tuo vielä Kannikka, pullon henki, joka on perso makeille kakuille.

Aluksi Valpurilla ei näytä olevan finniä isompia ongelmia. Äidin finnin poistoon kehittelemä taikaliemi aiheuttaa kuitenkin oudon sivuvaikutuksen: Valpuri  huomaa pystyvänsä kuulemaan poikien ja päälle päätteeksi myös isänsä ajatukset!

Hallava on mukavasti laajentanut tyttökirjallisuuden henkilögalleriaa jo kahdessa teinikeiju Ofeliasta kertovassa romaanissa. Ofelian tavoin myös  Valpuri kokee olevansa pikemminkin kurvikas kuin paksu.  Toisaalta Valpuri käyttää  paljon energiaa erilaisiin kauneudenhoitorituaaleihin, päästäkseen eroon ylimääräisestä karvoituksesta,  finneistä ja kaikenlaisesta rumuudesta kropassaan. 

Poikaystävän hankkiminen ei lopulta teekään Valpuria autuaaksi. Ihailun kohteena olevan pojan ajatukset, teoista puhumattakaan, eivät nimittäin annakaan hänelle järin mairittelevaa käsitystä poikien sielunelämästä:

Minun olisi pitänyt arvata tämä: luin nimittäin kerran netistä jutun, jossa sanottiin, että tyttöjen kannattaa pysytellä kaukana hyvännäköisistä jätkistä, koska hyvännäköisyydellä on tapana sulattaa aivot ja tehdä kyseisistä pojista vattupäitä.

Ja ilman spoilausta uskallan sanoa, että poikaystävän vaihtaminenkaan ei mene Valpurilta ihan nappiin…

Kirjan anarkistisessa eri tyylilajien miksauksessa hämmentää  eniten Hallavan tapa kuljettaa kepeää ja kipeää ainesta rinnakkain. Jacqueline Wilson on tämän lajityypin mestari (mm. Tatuoitu äiti, Otava 2003), mutta Hallava höystää kokonaisuuteen mukaan vielä fantasiaelementitkin. 

Sivuhenkilöt, molemmat poikia, kipuilevat todella isojen  asioiden (transsukupuolisuus ja anoreksia) äärellä, ja toisinaan lukija huomaa vähän rykivänsä, kun jonninjoutavat teinityttömurheet risteytetään oikeasti tummissa vesissä kulkevien poikien elämän angstiin. 

Hallavan tyttöromaanin rakenne on säpäleinen. Valpuri kirjoittaa päiväkirjaa useasti päivässä: jokaisen uuden merkinnän alussa on kellonaika, jolloin osuus on kirjoitettu. Lukija siis lukee yksittäisiä, usein asiayhteydeltään jopa täysin irrallisia viestejä, ikään kuin teksti- tai WhatsApp -viestejä. 

Anna Hallava on haastatteluissa tuonut ilmi, että hän on perehtynyt edustamansa modernin kepeän tyttökirjagenren ilmentymiin myös maailmalla, ja selvästi hän soveltaa havaintojaan Suomen oloihin. 

Rivien välistä löytää halutessaan myös ironista oman kirjailijakuvan työstämistä, kun Valpuri ihmettelee kirjoittamismaniaansa ja paljastaa haaveilevansa oman kirjan julkaisemisesta:

20.46 Hah, minähän kirjoitan paljon joka päivä. Ehkä yritän saada tämän päiväkirjan joskus julkaistua. Toisaalta, kuka ihme haluaisi lukea teinitytön neurooseista?

Hallavan tyttöromaanin äärellä mietin, pitäisikö jo olla huolestunut lasten- ja nuortenromaanin pirstaleistuneesta rakenteesta. 

Perinteisen kirje- ja päiväkirjaromaanin rinnalle on lasten- ja nuortenromaaneihin tullut kilpailevia kerrontametodeja (sarjakuvat, tekstiviestit, mainokset, käyttöohjeet ja listaukset vaikkapa  Veera Salmen Puluboi-  ja  Jeff Danielsin Neropatin päiväkirjat -sarjojen tapaan). Iskevän ja toisaalta myös rönsyilevän tekstimiksauksen ajatellaan helpottavan lyhyeen sähkösanomatyyliin omassa päivittäisessä mediankäytössään tottuneen lapsen tai nuoren päätöstä tarttua kirjaan. 

Voisiko diginatiivien infoähkyyn pikemminkin auttaa polveileva, kirjalliselta anniltaan eheä ja draamallista jännitettä nostattava täysipainoinen  tyyli, joka jättää silti tilaa lukijan omalle ajattelulle?