Hyytävä kalmankesä, ei heikkohermoisille

Ilkka Auer: Anastasia, 245 sivua, Haamu 2017. Kansikuva Broci.

Ilkka Auer tunnetaan nuorille suunnatusta Lumen ja jään maa -fantasiasarjastaan (Otava 2004–2008). Sen jälkeen hän on tehnyt kaksi kauhukirjaa  aikuisille yhdessä Antti J. Jokisen kanssa.

Vaasalainen kummituksiin ja kauhuun erikoistunut Haamu-kustantamo laajentaa jatkuvasti ”karmaisevaa” valikoimaansa.

Anastasian keskiössä ovat teini-ikää lähestyvät särmikkäät nuoret, Kristian, Elsa ja Matias. Kristian on kaupungissa asuva nörttipoika, mutta hän viettää kaikki kesät isovanhmpiensa hoteissa Friggesbyn kylässä. Siellä asuvat Kristianin hyvät ystävät jo lapsuudesta, Elsa ja Matias. Elsa on toisinaan hurja ja arvaamaton ja toisinaan mietiskelevä ja iloluontoinen. Matias puolestaan on arka ja  ailahtelevainen, toisinaan jopa väkivaltainen ja ilkeäkin.

Ilkka Auer on luonut keskeisistä sivuhenkilöistä ja kauhun aiheuttajista reteitä originelleja, joiden pelkät nimet saavat lukijan ihon kananlihalle:  mulkku-Eero, Raatoämmä ja  Kuunaama.

Vivahteikkaana miljöönä on Kirkkonummen lähellä sijaitseva Porkkalanniemi, joka oli Neuvostoliiton hallussa sodan päättymisestä vuoteen 1956. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut, mutta Neuvostoarmeijan betoninen bunkkeri autovarikkoineen  muistuttaa yhä paikkakuntalaisia menneestä.  

Erilaiset autiot, hylätyt ja rappioituneet paikathan ovat nousseet Suomessakin  ilmiöksi, joka tiivistyy Elsan repliikissä:

”Me voitais ottaa kuvia sieltä. Tai videoklippi. Laitettais Youtubeen tai Instagramiin. Siitä tulikin mieleen, että täällä oli talvella ollut sikana Tonkijoita.” 

Tonkijat olivat Urban Explorereita. Ne kiertelivät ympäri Suomea valokuvaamassa ja filmaamassa autioita ja hylättyjä paikkoja, kuten taloja, sairaaloita, tehdashalleja ja muita sen kaltaisia. He olivat salamyhkäistä sakkia ja pukeutuivat Kristianin mielestä oudolla tavalla. Osa Tonkijoista pukeutui armeijatyyliin, osa kummallisiin, lötköihin hippivaatteisiin ja talvisin värikkäisiin hiippalakkeihin.                  

Vaikka tienoolla hulinoinut nuorisojoukko, Paskatrio, on jo hajonnut kahden huligaanin kuoltua epämääräisissä oloissa,  eivät kyläläiset osaa vieläkään rentoutua. Tienoota ovat 50 vuoden aikana rasittaneet monet salamyhkäiset lasten katoamiset, joihin poliisi ei ole saanut otetta.

Kylillä kerrotaan myös oudosta Hiipparista, laittomasti maahan tulleesta virolaisesta, jota poliisi ja rajavartiolaitos ovat yrittäneet tuloksetta jäljittää.

Auerin nuortenromaanissa nuoret tarttuvat toimeen, kun poliisi on voimaton (paikallista poliisia kutsutaan runkstaapeli Rönniksi). Hiiipparin, eli Grigorin, avulla he pääsevät mysteerin jäljille ja palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen.

Historialliset säikeet nousevat enemmän keskiöön romaanin puolivälissä, kun tapahtumat risteytyvät Venäjälle vuoteen 1918 tiettyyn Ipatjevin taloon, jossa Venäjän tsaariperhe surmattiin – virallisen historiankirjoituksen mukaan… Jouheavasti Auer kirjoittaa nuortenromaaniinsa myös vaihtoehtoista historiankirjoitusta...   

Viittauksia tietokonepelien, elokuvien ja tv-sarjojen kauhukuvastoon viljellään taajaan (mm. Walking Dead  ja  Carrie).  Kristian toteaakin romaanin tihentyvässä lopussa: ”Ei helvetti sentään! Ihan kuin elokuvissa!”  

Suomen lähihistorian traumat tulevat esille, kun  Kristianin vaari muistelee Porkkalan vapautumisen aikaa:

”Kaipa se liittyy siihen, mitä täällä on sattunut, kun velivenäläinen näillä mailla majaansa piti. Kun tänne tultiin takasin yhdentoista evakkovuoden jälkeen ensimmäistä kertaa, mehän ei saatu tehdä täällä mitään. Saatiin vaan käydä katsomassa paikkoja. Mitään ei saanut tuoda eikä viedä, eikä öitä viettää. Armeija kävi maita läpi ja pelättiin miinoja ja ansoja". ---

Auer on selvästi nauttinut kauhugallerian rakentamisesta: lukija aistii autiotilojen rappion ja haistaa tunkan, kuulee  kumisevat, kaikuvat ja narisevat äänet ja näkee ajan hampaan lohduttomat näkymät elävinä mielessään.

Aivan  Mikael Niemen intensiivisen nuorten kauhun tasolle (Kirkon piru; Verenimijät, suom. Tuula Kojo,  Schildts 2002 ja 2003 ) Auer ei yllä:  juonen tiivistäminen ja rönsyjen karsiminen olisi tehnyt jännitteen nostolle hyvää.

Anastasian takakansiteksti on jopa poikkeuksellisen vetävä, ja viimeistään  kirjatrailerin  ja  Anastasian kauhuversion  katsomisen jälkeen vastahankaisempikin tarttuu kyllä uteliaasti kirjaan.