Hilkka Liitsolan esikoisromaani tuo mieleen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen idyllisen pikkukaupunkimiljöön, jossa jokainen asukas on omanlaisensa originelli.
Kirjan takakansi mainostaa kirjan olevan
Hyvän mielen lastenromaani, jossa opitaan nauttimaan elämästä täysin siemauksin.
Herra Lumpeenkukka on aina tehnyt niin kuin on pidetty viisaana tai soveliaana.
Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata. Kun hän kävelee kadulla, hän myhäilee ja nyökyttelee hyväksyvästi, kun näkee toisia yhtä säntillisiä kuin hän itse. Jos joskus näkyy niitä toisenlaisia, herra nyrpistää nenäänsä tai esittää, ettei mitään näekään. Hän ei halua ärsyttää ketään, eikä pidä siitä, että häntä ärsytetään - eritotenkaan tarkoituksella, kuten ärsyttävät ihmiset hänen käsittääkseen usein tekevät.
Herra Kuusenkerkän arki on tasaista ja siksi turvallista. Ongelmat ovat sitä suuruusluokkaa, voisiko hänellä olla kahdet hiukan erisävyiset harmaat sunnuntaihousut, vai olisiko se kerrassaan sopimatonta.
Herran ja hänen koiransa Harmin elämään pyyhältää lupaa kysymättä neiti Kuusenkerkkä, joka on kaikin tavoin toista maata. Neidillä on "iltataivaanvioletti talo" kaupungin toisella laidalla ja neiti järjestää mielellään "muutenvaanjuhlat", jos kaipaa vaihtelua arkeensa.
Lakipykäliin ja byrokratiaan mieltynyt herra Lumpeenkukka ryhtyy ajamaan neidin kotitalon purkamista, koska se rikkoo kaupungin kaavamääräyksiä.
Jännitettä tarinaan tulee tietysti siitä, että herra ei tiedä vielä siinä vaiheessa, kuka talossa asuu.
Loppu kiertyy tietysti onnelliseksi.
Hilkka Liitsola kirjoittaa eloisasti ja teksti toimii varmasti parhaimmillaan ääneen luettuna.
Noin kymmenvuotiaalle lapselle haastetta voivat tuottaa päähenkilöiden aikava elämä, herran ja neidin lapsuustakautumat ja melko viipyilevä kerronta, jossa ei ole mielenkiinnon ylläpitävää intensiteettiä.
Toisaalta... joskus lapsi voi viehättyäkin juuri tällaisesta seesteisyydestä, mutta samastumisen helpottamiseksi olisi voinut sijoittaa juonenkäänteisiin muutaman lapsenkin sivuhenkilöiksi.
Tarina kahdesta eriparisesta aikuisesta saattaa jopa kiinnostaa enemmän varttuneempaa kuulijakuntaa. Voisin hyvin kuvitella, että palvelutalon ikäihmiset kuuntelisivat mielellään tämäntyyppistä verkkaista kerrontaa.
Jussi Kaakisen kansikuva, jossa herra ja neiti seisovat päättöminä vastakkain on aikuiseen makuun toki kaunis, mutta lapsen kannalta turhan staattinen. Outi Virtasen sisäsivujen mustavalkoinen kuvitus ei tee oikeutta tarkkapiirteiselle kerronnalle ja pikkukaupungin pikanteille yksityiskohdille.
Hilkka Liitsola on kahden pienen lapsen äiti. Hän on koulutukseltaan lääkäri ja asuu tällä hetkellä miehensä työn vuoksi perheineen Prahassa.
Liitsola pitää blogia Hyvin kasvatettu, jossa hän nostaa esiin lapsiperheen arkisia tilanteita ja tarjoaa niihin ratkaisuja. Hän on työskennellyt neuvolalääkärinä ja tuntee siksi kiinnostusta lapsen ja vanhempien arjen tukemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti