tiistai 1. kesäkuuta 2021

Mahtuuko sydämeen uusia sukulaisia?















Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle, suomentanut Leena Ojalatva, 424 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Bijou Karman & Erin Fizsimmons. 






 

Karisto on ansiokkaasti jatkanut Elizabeth Acevedon nuortenkirjojen suomentamista. 

 

Acevedon debyytti, säeromaani The Poet X (Runoilija X, suom. Leena Ojalatva, Karisto 2019) ylsi New York Timesin bestseller-listalle ja palkittiin Carnegie-mitalilla. 

 

Viime vuonna suomennettiin YA-romaani With The Fire on High (Kaikilla mausteilla, suom. Leena Ojalatva) ja nyt on ilmestynyt toinen säeromaani, Maata jalkojen alle

 

Leena Ojalatvan suomennoksen nimeä voi pitää jopa alkuteosta (Clap When You Land, 2020) osuvampana. 


Alkuteoksen nimi juontaa Acevedon lapsuusmuistosta: hän matkusti lentokoneella kahdeksanvuotiaana yksinään tapaamaan äidin puolen sukulaisia Dominikaaniseen tasavaltaan ja lennon päätteeksi matkustajat taputtivat käsiään. Käsittääkseni tapa on ollut yleinen aiemmin ympäri maailman, kun lentokoneella matkustaminen ei ollut vielä niin yleistä.

 

Acevedo kertoo jälkisanoissaan saaneensa kimmokkeen teokselle vuonna 2001 Yhdysvaltoja ja Dominikaanista tasavaltaa järkyttäneestä lentoturmasta, jossa Santo Domingoon matkalla ollut lento numero AA587 syöksyi maahan Queensissä, New Yorkissa.  Onnettomuudessa kuoli 265 matkustajaa ja heistä jopa 90 prosentilla oli sukuyhteyksiä Dominikaaniseen tasavaltaan. Yhdysvaltain ilmailuhistorian toiseksi tuhoisin onnettomuus järkytti syvästi New Yorkin dominikaanilaisyhteisöä. 

 

Maata jalkojen alle tuo alkuteoksen nimeä paremmin – ja lukijan kannalta houkuttelevammin – esille romaanin identiteettiin, kansallistunteeseen ja perhesuhteisiin liittyvää tematiikkaa. 

 

Kirjalla on kaksi minäkertojaa. 

 

Lukijalta, jolla ei ole mitään taustatietoa kirjasta, vaaditaan alkuun valppautta hoksata tämä näkökulmakerronta lukujen alkuun liitetyistä kahdesta nimestä ja lentokoneen kuvasta, joka osoittaa kumpi 16–17-vuotiaista tytöistä on kulloinkin äänessä.

 

Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa. Äiti on kuollut jo aiemmin ja parantajana yhteisössä työskentelevä Tia-täti on ottanut käytännössä päävastuun tytön kasvattamisesta. Isä joutuu työn takia asumaan suuren osan ajasta Yhdysvalloissa, New Yorkissa. 

 

Camino harrastaa uintia ja haaveilee kouluttautuvansa lääkäriksi, mutta pitää unelmaa mahdottomana perheen varattomuuden ja taustansa takia.

 

New Yorkissa asuva Yahaira on varakkaan perheen ainokainen, joka on aiemmin ollut lahjakas shakinpelaaja. Hän on saanut selville isänsä tarkoin varjeleman salaisuuden ja on sen protestiksi ja isänsä pettymykseksi lopettanut uran ja lakannut puhumasta isälleen. 

 

Molempien tyttöjen elämältä putoaa pohja, kun lentokone putoaa. Yahaira on ollut tietoinen isänsä kaksoiselämästä pidempään kuin Camino.  

 

Tyttöjen erilaista taustaa ja arkea pohjustetaan kiinnostavasti. 

 

Caminon arkea tummentaa El Cero, joka

 

– –  kaupittelee vartaloita; silmäilee nuoria tyttöjä,

vasta kymmenkesäisiä,        & saa heidät

 

taskuunsa ruoalla & kauniilla sanoilla.

Kun tytöt kehittyvät & näkyy merkkejä

orastavasta povesta, hän poimii heidät remmiinsä. 

 

Seksuaalista ahdistelua ei kuvata suoraan, mutta lukijalle käy selväksi, että maan patriarkaalinen kulttuuri ei anna tytölle juurikaan mahdollisuuksia puolustautua. Lopussa naisten joukkovoima kuitenkin osoittautuu miehen häikäilemättömyyttä vahvemmaksi strategiaksi.  

 

Camino suhtautuu varauksellisesti siskopuolensa kohtaamiseen. Hänen sydämellään ” ei ole varaa uusiin sukulaisiin”: 

 

Pelkään kauheasti, että pidän hänestä. 
Että haluan hänestä perheeni jäsenen.

 

Acevedo työstää vivaihteikkaasti perheen vaiettuja salaisuuksia ja tuo esille vaikenemisen motiiveja. 


Isän kaksoiselämä kahdessa eri maassa saa tytöt tuntemaan vihaa, pettymystä ja surua, mutta silti rakkaus nousee vahvimmaksi tunteeksi:

 

Kuin hän olisi ollut kaksi

tyystin eri miestä.

Kuin hän olisi halkaissut itsensä kahtia.

Kuin hän olisi venyttänyt itsensä sillaksi

Atlantin valtameren yli.

 

Ei koskaan täysin täällä eikä siellä.

Yksi varvas kummassakin maassa.

 

Erityisen kiinnostavaa romaanissa on kieleen ja kulttuuriin liittyvän identiteetin merkityksen korostaminen. 


Caminon kerronnassa vilisee pajon espanjankielisiä sanoja ja sanontoja. Camino myös pelkää Yahairan puhuvan espanjaa voimakkaasti murtaen kuin gringa, ulkomaalainen. 

 

Säeromaanin alussa luentaa häiritsi ensin &-merkin runsas käyttäminen tehokeinona. Siihen tottui kuitenkin nopeasti. 


Acevedo rytmittää tekstin intensiteettiä myös pitkillä sanaväleillä, 

Jotka toimivat ikään kuin levähdysseisakkeina hyvin latautuneessa kerronnan kohdassa.


Säeromaaniformaatissa on mielestäni olennaista, että sama kääntäjä suomentaa kaikki kirjailijan teokset. Kirjailijalla on aina omat maneerinsa, joiden mekanismeista kääntäjän on hyvä olla tietoinen.

 





 

Ei kommentteja: