Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin.