Hoopoilevat aikuiset vauhdissa

Annika Eräpuro: Hili & Ola ja mahdoton Mauri, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jukka Lemmetty.

Lukutaidon alkuun tarkoitettujen, typografialtaan helppolukuisten lastenromaanien määrä on vähentynyt roimasti, kun WSOY ja Tammi lopettivat muutama vuosi sitten kokonaan nimekemäärältään runsaat Werneri-, Vihreä varis-, Kirjava kukko- ja Keltanokka-sarjat. Niissä ilmestyi monipuolisesti eri kirjailijoiden teoksia, jotka sarjoittuivat sankariensa mukaan myös kustantajasarjan sisällä (esim. Marja-Leena Tiaisen Jääprinsessa- ja Antti-sarjat, Kari Levolan Rouslain-, Tuula Korolaisen Aapo-, Katri Tapolan Väinämö-, Hannele Huovin Atte-, Raili Mikkasen Histamiini- ja Tuula Sandströmin Weeti-sarja). 

Ainoastaan Timo Parvelan Ella, Nina Hakalahden Tuukka-Omar ja Tapani Baggen Kaisa-sarja ovat jääneet jäljelle, ja niistä on nyt brändätty ulkoasujaan myöten aivan omat hahmovetoiset sarjansa.

Kotimaisten helppolukuisten lastenromaanien systemaattisempi julkaisu näyttää nyt keskittyvän paljolti Kariston kontolle. Juonenkäänteiltään sopivasti koukuttavan ja muotonsa puolesta helpon kriteerit täyttävät mm. Johanna Hulkon Geoetsivät, Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka- ja Sählymestarit- sekä  Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjat. 

Myös Kirsti Kurosen jo päättynyt Kuituset-sarja sympaattisine kaksospoikineen oli mainio kotimainen panostus. 

Toivottavasti Karistolla keskitytään vastaisuudessa enemmän näiden helppolukuisten kirjojen kuvituksen ja typografian nyansseihin. Laadukasta kuvitusta pitäisi järkiään lisätä ja kiinnittää enemmän huomiota myös sivujen taitolliseen yleisilmeeseen. Lapset ottavat lukutaidon hyvin eritahtisesti haltuun, ja visuaalisilla jipoilla on entistä isompi rooli lukemaan houkuttelussa. 

Nähtäväksi jää, kehkeytyykö Annika Eräpuron Hilin ja Olan seikkailuistakin sarja. Vuonna 2002 Rämäpää ja Rääpäle -lastenromaanilla debytoinyt Eräpuro on julkaissut ennen tätä kevään uutuutta viisi lastenromaania ja yhden kuvakirjan yhdessä Mika Launiksen kanssa. Eräpuron lasten tuotannossa vilisee karismaattisia ihmis- ja eläinsankareita.

Persoonalliset tai muutoin koomisesti käyttäytyvät aikuiset ovat lastenkirjallisuuden vakioaineistoa. Koohottavien ja itsensä tavan takaa naurunalaiseksi saattavien aikuisten ajatellaan tekevän hyvää lapsen itsetunnolle. Lapsesta on hauska tuntea ylemmyyttä aikuisiin nähden, kun tosielämässä aikuiset kuitenkin pitkälle sanelevat säännöt lapsen arjessa. 

Hili ja Ola, Hillevi ja Olavi, ovat kaksosia, mutta heillä on kuitenkin ihan erilaiset luonteet ja aivoitukset. Ola on tutkijatyyppiä ja Hili huolehtii ja huolestuu herkästi myös muiden asioista.

Sisarusten vanhemmat ovat astronautteja ja joutuvat vaativan työnsä vuoksi olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Lapset majoitetaan yleensä hattutaiteilija neiti Ännän luokse. Häneltä löytyy neuvoja ja empatiaa moneen arkiseen tilanteeseen:

Neiti Än oli myös hyvä antamaan neuvoja milloin missäkin tilanteessa.  

Jotenkin ihmeesti hän tuntui ymmärtävän sellaisiakin ihmisiä, joita ei ollut edes nähnyt. Esimerkiksi Hiliä koulussa kiusanneesta Heiskasta, siitä ärsyttävästä ääliöstä, hän puhui heti kuin vanhasta tutustaan. Eikä hän nimittänyt Heiskaa ärsyttäväksi ääliöksi, vaan osasi puhua niin kauniisti ja viisasti, että kohta jo Hilikin alkoi tuntea sääliä sitä paukapäätä kohtaan.  

–  Sellaisia ne kiusaajat ovat, neiti Än oli sanonut höyryävää häränlientä hämmentäessään. – Jos niille yrittää sanoa järjen sanan, ne vain kääntävät sen päälaelleen ja väittävät, että heitä tässä on väärin kohdeltu. Surua niillä on sisällään, surua ja pahaa mieltä. – –  

– Koeta vain olla niin kuin et välittäisi, neiti Än neuvoi ja pölläytti liemeen valkopippuria. – Muista, että kiusaajat ne itse ovat loppujen lopuksi pahimpia pelkureita

Mutta tällä kertaa neiti on niin inspiraationsa vallassa, että ei voi ottaa lapsia luokseen. Vähemmän mieluisa kakkosvaihtoehto on Sirilinda-täti, joka asuu kaukana ja pahanhajuisessa tehdaskaupungissa.  

Tädillä on jatkuvasti haku päällä miesten suhteen, ja nyt täti kertoo kohdanneensa unelmien miehen, Maurin, joka onkin vokotellut aika konkreettisesti tädin pauloihinsa. 

Kaupungin liepeillä lymyilee myös pankkirosvoja, ja poliisit ovat jatkuvassa hälytystilassa rosvokoplan kiinni saamisen takia. 

Hän [Mauri] oli iso, paksu miehenkörmy, jonka tukka oli sotkussa ja parta pörhötti joka puolelle. Pienissä silmänsirriköissä oli pölähtänyt katse, ja kun turpeat huulet vielä lerpottivat auki, hän ei tehnyt maailman älykkäintä vaikutelmaa. Alkoi jo tuntua, ettei hän ehkä osannut puhua lainkaan. Mutta se oli kyllä ihan väärä luulo.  

–   HÄH? hän möläytti, niin lujaa että lattia tärähti. 

Brittiläiset lastenkirjailijat Andy Stanton (Herra Gummi -kirjat, Schildts & Söderströms, v:sta 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ja David Williams (Herra Lemu, Tammi 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ovat kehittäneet löyhkäävistä, mieron tielle joutuneista miehistä aivan oman lapsiin vetoavan taiteenlajinsa. 

Jukka Lemmetyn kansikuvassa vilautetaan Maurin repsahtaneesta ulkomuodosta vain hieman isoa nenää ja partaa, muu jätetään lapsilukijan mielikuvituksen varaan. 

Eräpuron lastenromaanissa anarkia jää brittiesikuviaan teennäisemmäksi. Odotuksen mukaisesti onnelliseksi kiertyvään loppuratkaisuun pakataan paljon jännitteisiä tapahtumia, kuten avaruusaluksen hätälasku ja Sirilinda-tädin rakkauden uusi roihahdus.