keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Missä menee lastenkirjan kipuraja?







Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Kuvittanut Aino-Maija Metsola.208 sivua. Otava 2009.









Minä ja Muro on neliskulmaiselta muodoltaan ja kansikuvan väritykseltään sympaattisen oloinen kirja. Kun kirja kesällä ilmestyi, tartuin siihen uteliaasti. Muistan kuinka luin kirjaa ulkona auringonpaisteessa ja kansi näytti suorastaan hehkuvan!

Kesäinen lukukokemus ei ole haaltunut syksyn pimeänkään tultua.

Olen yrittänyt löytää kirjalle kanssalukijoita ja haastaa ystäviäni sanomaan siitä mielipiteensä.

Kirjan nostaminen Finlandia Junior -palkinnon ehdokkaaksi sai minut lukemaan kirjan uudelleen. Oliko kesäinen muistikuvani angstisesta kirjasta sittenkin väärä?

Lauha on 9-vuotias tyttö, joka on saanut koulussa omituisen maineen. Luokkakaverit väittävät että Lauha haisee pahalta.

Kotonakaan ei ole kaksista. Lauha on omassa perheessään sivullinen. Pikkuveljen vakava sairaus on varjostanut perhettä pitkään. Vaikka veli on jo parantunut, vanhemmat eivät silti osaa kuunnella Lauhaa. Vanhempien piittamattomuus lähentelee mielestäni henkistä väkivaltaa.

Muro-nallen kanssa leikkiessä tytön huolet kuitenkin yleensä haihtuvat.

Muron kanssa Lauha kuuntelee seinän läpi äidin veljelle lukemaa iltasatukirjaa, Astrid Lindgrenin Melukylän lapsia.

Lauha kaipaa selvästi läheisyyttä ja vuorovaikutusta, mutta ei toisaalta täysin ymmärrä Melukylän Liisan jatkuvasti hokemaa huudahdusta: "Kyllä meillä oli hauskaa". Lauhan omasta elämästä hauskanpito on nimittäin kaukana.


Nykyisin puhutaan paljon lasten tunnekasvatuksesta ja siinä ilmenevistä puutteista.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa uutisoitiin Lastenklinikan kummien kyselystä, jonka mukaan joka neljäs lapsi ei saa tarpeeksi tukea ja rakkautta kotona ja joka viides lapsi ja nuori on usein allapäin tai masentunut.

Yhä useampi lapsi ei osaa tunnistaa itse tunteitaan – myönteisiä tai kielteisiä – saati hallita niitä. Tällainen tunnevajaus voi johtua varhaislapsuuden traumoista tai vanhempien kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan lapselle.

Lauhaa vapisuttaa, kun opettaja laittaa käden hänen olalleen:

Se tuntui kummalliselta. Minua ei koskenut olalle kukaan muu kuin Muro. Tuntui niin oudolta, että tärisin vielä enemmän.


Ja Lauhaa naurattaa, kun hän kuulee äitinsä lukevan pikkuveljelle Melykylän lapsia:

Minä nauroin ja melkein pelästyin kun nauru purskahti minun suustani. Tuntui hassulta ja hiukan säikähtäneeltä. Ihan kuin olisi juonut limsaa ja pikkuveli olisi naurattanut ja limsa olisi norunut nenästä ulos.


Alakouluun työharjoitteluun tulevasta 9-luokkalaisesta Hetasta koulukiusattu Lauha saa itselleen hetkeksi sielunsiskon, mutta ystävyys jää lyhyeksi. Hetan boheemi, perheyhteydeltään äärimmäisen idylliseltä kuulostava perhe havahduttaa Lauhan tajuamaan oman perheen tunnevajaus. Heta näyttää olevan ensimmäinen ihminen, joka on aidosti kiinnostunut Lauhan ajatuksista ja tunteista.

Mari Kujanpää käyttää täsmällistä ja lapsen suuhun melko luontevasti sopivaa kieltä.

Kirjaa leimaa kauttaaltaan pieni nostalginen vivahde. Tohdin arvailla, että Kujanpää olisi ammentanut kirjaansa muistoja myös omasta 1970–1980-luvun taitteeseen ajoittuneesta lapuudestaan. En ole aivan varma siitä, riittääkö oletukseni perusteeksi maininta puukynistä, joiden toinen pää on sininen ja toinen punainen. Tokkopa sellaisia enää kouluissa käytetään?

Yksityiskohtia enemmän kyse on kuitenkin tavasta, jolla Kujanpää kuvaa lasta enemmän aikuisten heittopussina ja sijaiskärsijänä kuin inhimillisesti tuntevana ja aikuisen tukea kaipaavana lapsena.

Minä ja Muro tuokin minulle etsimättä mieleen ruotsalaisen Barbro Lindgrenin lastenkirjat Varpunen ja Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972 ja 1979), joissa Kujanpään lastenkirjan tavoin molemmissa on minäkertojana poikkeukselllinen ja herkästi ympäristöönsä reagoiva lapsi.

Rankat aiheet ovat lastenkirjallisuuden uusin trendi.

Näissä täsmäkirjoissa lapsi pääsee kuitenkin tavallisesti tukalasta tilanteesta eroon vastuullisten aikuisten ansiosta.Toisinaan ongelmat siliävät siistille ja säyseälle rusetille jopa epäuskottavan helposti.

Kujanpää ei kuitenkaan kirjoita Lauhan tarinalle seesteistä loppua, vaikka pieni itsetunnon pilkahdus loppua kirkastaakin. Lauhan elinpiiri laajenee, kun hän tutustuu Hetan avittamana samalla luokalla olevaan Santtuun ja tämän isosiskoon, joka Lauhan tavoin harrastaa myös suunnistusta. Ehkä Lauha saa vihdoin suunnan elämälleen?

Vaikeita tai rankkoja aiheita käsitteleviä lastenkirjoja on haasteellista arvottaa, sillä kirjoihin sisältyy usein myös terapeuttinen näkökulma.

Jos vaikeassa elämäntilanteessa elävä lapsi saa akuutissa vaiheessa luettavakseen kirjan, joka onnistuu tavoittamaan hänen tuntonsa, lapsen olo voi helpottua huomattavasti. Lapsi huojentuu siitä havainnosta, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, kirjailija, joka ymmärtää häntä! Niinpä tällaisen lastenkirjan arvoa ei ole syytä vähätellä.

Mutta lapsen itse lukemaksi Minä ja Muro on vaativa kirja. Hieman harhaanjohtavasti kustantaja on laittanut kirjan takakanteen Lue itse -logon ja ikäsuosituksen 7 vuodesta ylöspäin.

Minä ja Muro on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, mutta sen otollisin kohderyhmä löytyy mielestäni juuri niistä ynseistä ja oman egonsa pauloihin vajonneista aikuisista, jotka eivät tiedä mitä tehdä hukassa olevan lapsensa kanssa.


Aino-Maija Metsola on vapaa kuvittaja ja graafinen suunnittleija. Hänet tunnetaan mm. Marimekolle suunnitelluista painokankaista ja postimerkeistä.


Kuvittajapolvi on selvästi nuortumassa ja tyylilajit monipuolistuvat entisestään. Metsolan kuvat alleviivaavat rohkeasti pelkistäen Lauhan erillisyyden tunnetta.

12 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Kiitos, Rouva Huu! Täytyy tutustua. Eskarini kertoi tänään, että heille oli luettu tätä kirjaa. Hän ei halunnut kertoa lisää, mutta jokin kirjassa oli tehnyt vaikutuksen, kun hän sen erikseen mainitsi. Taidan hankkia kirjan käsiini pikimmiten.

Rouva Huu kirjoitti...

Olen vakuuttunut siitä, että Minä ja muro voi toimia MIELENLIIKAUTTAJAKIRJANA – myös sellaiselle lapselle, joka elää turvallista ja suojattua lapsuutta.

Kirsti K. ja Sirkku käynnistelivät jo aiemman postaukseni yhteydessä keskustelua lastenkirjallisuuden tarpeesta sälyttää vastuuta lasten harteille.

Näinhän kyllä tehtiin minun lapsuudessani, 1970-luvulla. Enkä minä tämän isompia traumoja Krohnin sisarusten Vihreästä vallankumouksesta ja Helakisan & Viljamaa-Rissasen Elli-velli-karamellista saanut...

Salla kirjoitti...

Pidin vilpittömästi Minä ja Muro -kirjasta (niin kuin tietysti Hesariin kirjoittamastani kritiikistä oli helposti pääteltävissä). Pitämiseeni vaikutti ehkä voimakkaimmin se, etten lukenut sitä ainoastaan aikuisena, ulkopuolisena, vaan kirja tavoitti sisälläni olevan 9-vuotiaan. Tunnistin tuntemuksia ja ajatuksia, vaikka en missään tapauksessa ollut yksinäinen tai turvaton lapsi. Muistin vain taas sen, millaisena maailma voi näyttäytyä lapsen silmin.

Juuri Barbro Lindgrenin kirjat tulivat minullekin mieleen. Pidin niistä todella paljon lapsena. Siksi uskon, että olisin pitänyt myös Minästä ja Murosta silloin. Olin paljon lukeva lapsi, ja minulle oli jo ehkä alkanut kehittyä jonkinlainen, joskin toki vielä hatara, kirjallinen maku. Rehellisyys, kaunistelemattomuus ja aitous vakuuttivat jo silloin.

Joskus minusta tuntui lapsena kummalliselta, kun lastenkirjoissa henkilöt vaikuttivat ylipirteiltä ja aina niin iloisilta, vaikka ihan tavallisen, perusonnellisen lapsenkin elämään mahtuu suuria suruja ja huolia.

Minä ja Muro ei ole varmasti kaikkien lasten mieleen. Eikä tarvitse ollakaan. Uskon kuitenkin, että kirjasta voivat pitää sellaisetkin lapset, joille se ei toimi suoranaisena "terapiakirjana".

Anonyymi kirjoitti...

Minusta on hyvä, kun on monenlaisia lastenkirjoja. Myös niitä kantaaottavia tai surullisia tai jopa synkkiä. Lapsilukijoitakin on monenlaisia. Aikuisten homma on katsoa vähän perään ja huolehtia omistaan (jälkeläisistään, oppilaistaan tai asiakkaistaan).

Itse muistelen kokeneeni tuollaiset inasen jopa polittiset kirjat aika kiihdyttävinä. Tuli sellainen tunne, että jotakin pitää tehdä. Tietysti jollekin toiselle on vonut tulla ahdistusta. Väittäisin kuitenkin, että monet lapset ovat kiinnostuneita maailmasta monin tavoin. Kurjien asioitten käsittäminen ei tarkoita sitä, että leikki ja ilo elämästä loppuisi.

Aamusaarnaa Sari P.

Kirjastonhoitaja kirjoitti...

Hei,
Luin kirjan eilen melkein yhdeltä istumalta ja se teki kyllä vaikutuksen. Kirja on todella surullinen ja siksi kohderyhmä olisi ehkä opettajissa ja vanhemmissa! Ja vaikka ääneen luettuna luokassa. Kirja kosketti siksikin, koska oma lapseni on koulukiusattu ja tilanteet olivat jossain määrin tuttuja. Itse vanhempana en toivon mukaan ole yhtä välinpitämätön kuin kirjan vanhemmat.

Jotakin erityistä oli kuitenkin kirjan tunnelmassa, koska en malttanut laskea sitä käsistäni ennen viimeistä sivua.

Marudden kirjoitti...

Samaa mieltä Anonyymin kanssa. Lapset ovat terävä-älyisiä ja kiinnostuneita "kaikenlaisesta".
Tekopirteys sen sijaan on myrkkyä kautta aikain - samoin opettavaisuus, jonka nykyversioksi näen uusopettavaisuuden, tämän Suvaitsevaisuuden alleviivavan ja jotenkin hurskastelevan tuputtamisen.

arja-täti kirjoitti...

Kirja on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun se luetaan ääneen esim. koulussa. En vinkkaisi tätä kirjaa lapsille, mutta opettajalle kyllä.

Ja kun viime viikolla äiti etsi 9-vuotiaalle tyttärelleen kirjoja, jossa tulisi esiin itsetunto, noudin heti tämän kirjan. Kuten myös Futistytöt, ihana sarja!

Rouva Huu kirjoitti...

Hienoa.

Juuri tällaista lukukokemusten ja niiden pohjalta syntyneiden ajatusten vaihtoa Rouva Huu tänne Lastenkirjahyllyyn haluaa.

Minä ja Muro -kirjassa on ilmeistä potentiaalia hyvinkin monen ikäisille lukijoille!

Minä ja Muro on rosoinen kirja, joka ei myötää lauhkeasti lastenkirjallisuuden konventionaalista ja ylen herttaista maailmankuvaa.

Kirja ei ole koskaan mitään ilman lukijaansa.

Minä ja Muro -kirja puoltanee siis hyvinkin paikkaansa tässä monenkirjavassa lastenkirjatarjonnassa.

On myös hyvä kuulla ,että kirjavinkkauksessa on havaittu kirjan monnikäyttöisyys.

Anonyymi kirjoitti...

Luin kirjan eilen illalla ja itkin ensimmäiset 90 sivua. Flunnssalääkkeeksi en siis voi tätä suositella. Mutta sisäiseen puhdistumiseen sopii. Minuun teki vaikutuksen Kujanpään hieno tapa kuvata huomiotta jäänyttä lasta! Hänellä ei ollut edes yöpukua ja ehkäpä hän joskus haisi, kun kukaan ei ehtinyt huolehtimaan hänen hygieniastaan. hän kyselee: "Tuleeko puhtaammaksi, jos käy saunassa?"
Kyllä minusta näitä itketyskirjojakin tarvitaan. Minulle tulee mieleen Tuula Kallioniemen Salainen koiranpentu, tästä vaan puuttuu se Kallioniemen hyväätekevä huumori.
Minusta loppu antaa jo viitteitä siitä, että herkkä tarkkailija löytää kaltaisiaan.
Kyllä minä ajattelin tätä vinkata. Voisi sopia itketyskirjaksi monen ikäisille. Airi

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin luin kirjan yhdellä istumalla alusta loppuun. Kirja oli todella surullinen, itkettävä. Kirjailija osaa asettaa sanansa juuri oikein, kuten kuvatessaan miten äidiltä ei kannata kysyä mitään, koska hän ei kuitenkaan vastaa vaan nauraa ja kertoo kysymyksen eteenpäin toisille aikuisille (ja sitten kaikki yhdessä nauravat Lauhalle). Yksinäisen lapsen luettavaksi kirja voi olla siinä mielessä masentava, että kaikki eivät koskaan tapaa Hetan kaltaista ihmistä tai saa ystäviä, vaikka joka aamu kouluun lähtiessään toivovat, että ihme tapahtuisi.

Herra Pii Poo kirjoitti...

Terve,

koltiaisen kommentti tästä kirjasta käytävään keskusteluun löytyypi osoitteesta
http://lukuhylly.blogspot.com/

terv. HPP

Saila kirjoitti...

Minä pidin Kukanpään kirjasta, vaikka se nostattikin kaikki syyllisyydentuntoni esille.

Yhdeksänvuotias poikani sen sijaan jätti kirjan kesken, koska "se on tylsä". (Itse olin hyvän matkaa kolmannellakymmenellä ennen kuin opin jättämään kirjoja kesken; sitä ennen luin sinnillä aloittamani teokset loppuun asti).

Yhdeksänvuotias lukee sen sijaan ahmien Parvelan _sarjaa_ Sammonvartijat :-)