Arja Puikkonen: Liitopoika, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mari Villanen, valokuva Jussi Puikkonen. Jukka-
Pekka Palviainen: Opeta minut lentämään, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mika Lietzen.
Viime aikoina lisääntynyt keskustelu moniarvoisuudesta näkyy nyt myös kotimaisissa nuortenromaaneissa, kun niissä kyseenalaistetaan perinteisiä sukupuoleen aiemmin sidottuja toimijarooleja tai nähdään erilaiset oireyhtymät nuoren persoonaan kuuluvina ja arvostettavinakin erityispiirteinä.
Arja Puikkosen Liitopoika kertoo yläkoulun aloittaneesta Akusta, joka on koulukiusaamisen takia vaihtanut koulua. Kiusaaminen äityi alakoulun lopussa niin pahaksi, että poika ei enää saanut syötyä ja nukuttua.
Akun äiti on ymmärrettävästi huolissaan koulun vaihdoksen jälkeenkin. Äitiä ei paljon rauhoita, että uuden koulun rehtori kiistää kiusaamisen mahdollisuuden vetoamalla siihen, että koulussa noudatetaan KiVa-koulu -toimenpideohjelman nollatoleranssia mopotuksen suhteen.
Puikkosen varhaisnuortenromaani jo 15 vuoden takaa, Finlandia Junior -palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava 2003), käsitteli niin ikään kiusaamista tarkasti ja eri ikäisiä lukijoita koskettavalla tavalla. Myös Liitopojasta löytyy varsinaisen kohderyhmän lisäksi peilauspintoja niin koulun opettajille ja muulle henkilökunnalle kuin vanhemmillekin.
Koulun terveydenhoitaja rikkoo piristävästi nuortenkirjallisuudessa yleistä ammattiryhmän yksipuolista ja tylyä kuvausta. Terveydenhoitaja Heta tuntuu aivan oikeasti kuuntelevan Akua, mutta ei dramatisoi asioita liikaa.
– – Koulumaailmassa on tällaista, Heta valitteli. Poikien huumorintaju on joskus ihan vessasta. Pienet kiusat kannattaa vain kestää.
Avoimuus sekä kodin ja koulun yhteistyön läpinäkyvyys konkretisoituu hienosti myös siinä, että vanhemmat välittävät poikansa tietoon sen, mitä terveydenhoitaja on heille summannut Akun tilanteesta.
Puikkonen on päätynyt jännittävään kerronnalliseen ratkaisuun laittamalla vanhempien ja Akun välisen vuoropuhelun näytelmädialogin muotoon. Tällä tavalla fokus rajautuu tiukasti olennaiseen ja repliikkien rivien välistä löytää halutessaan vihjeitä tunnelman tihentymistä.
Akulla on pienimuotoista yritystoimintaa: hän tekee nahkaisia varusteita koirille. Tuotevalikoima laajenee, kun hän tutustuu uudessa koulussa kepparityttöihin, kovaääniseen ja käänteissään spontaaniin Maariaan ja kampurajalkaiseen Janetiin, joita on myös kiusattu.
Suorapuheinen Maaria havahduttaa Akun kyseenalaistamaan aiemmin automaattisesti omaksutun kiusatun roolin:
– Ei mun kiusaaminen siihen loppuis, että pistäisin suun suppuun, Maaria ilmoitti tönäistesssään autotallin oven meidän jälkeemme kiinni. – Enkä takuulla ala hiiviskelemään pitkin seinänvieriä.
Nuorten keskuudessa ronski nimittely on yleistä: Liitopojassakin keppihevosharrastusta itsekin harrastavat nimittävät itseään ja lajitovereitaan ”hevoshullareiksi”. Akua nimitetään ”vasikaksi” ja ”homppeliankaksi”, kun tieto hänen kiusaamisestaan on kiirinyt uuden koulun rehtorin korviin asti.
Puikkosen muutoin humaaniin tyyliin nähden tällainen homoksi haukkuminen tuntuu tympeältä, olkoonkin, että tarkoituksena on osoittaa ikätovereiden omat ennakkoluulot, jotka johtuvat Akun punaisista housuista ja käsityöharrastuksesta. Pojan seksuaaliseen suuntautumiseen kirjassa ei anneta mitään viitettä.
Jälkisanoissaan Arja Puikkonen kertoo kiinnostuneensa keppihevosharrastuksesta nähtyään Selma Vilhusen dokumentin Hobbyhorse revolution. Hän on saanut arvokasta taustatietoa myös lajin harrastajilta ja seurannut heitä Instagramissa. Puikkosen oma ratsastusharratus näkyy hauskasti keppihevosten ominaisuuksien ja kilpailuiden kuvauksessa.
Liitopoika on yksi Maaria kepparitallin hevosista. Nimi toimii myös vertauskuvana Akun toipumiselle ja rohkaistumiselle. Puikkosen nuortenromaani puhuu erityisen kauniisti paitsi yläkouluikäisten ulottuvilla yhä olevan leikin ja heittäytymisen niin myös luovuuden ja mielikuvituksen puolesta.
Jukka-Pekka Palviaisen Opeta minut lentämään vertautuu lähtökohdiltaan elokuvanakin tunnettuun Nicola Yoonin nuortenromaaniin Kaikki kaikessa (Tammi 2017). Yoonin romaanissa teini-ikäinen Madeline on eristetty kotiin oletetun immuunipuutostaudin takia ja tyttö ihastuu naapurin poikaan, joka kyseenalaistaa Madelinen elämän rajoitteet.
Palviaisen versiossa asetelmat on käännetty toisin päin: ulospäin suuntautunut, ilmaisutaitopainotteisen lukion aloittanut Ilona kiinnostuu naapuriin muuttaneesta pojasta, Vertistä, joka ei näytä poistuvan lainkaan kotoaan.
Vertti käy kotikoulua. Hänellä on luultavasti autismin kirjon piiteitä – ainakin erilaiset rutiinit, pakko-oireet ja käytösmaneerit antaisivat siitä viitettä. Vertillä on huoneessaan lentosimulaattori: hänen ei siis tarvitse poistua kotoaan päästäkseen matkustamaan ympäri maailmaa.
Palviainen kuvaa kiinnostavasti Vertin uusperhekuvioita. Isän uudella vaimolla on biologista vanhempaa luontevammat välit Verttiin.
Opeta minut lentämään ei päädy hokkus-pokkus-ratkaisuihin: Vertti ei ”parane” eikä Ilona ryhdy seurustelemaan hänen kanssaan. Ilonan aktiivinen seuraelämä on muualla – tyttö on kiinnostunut Vertistä lähinnä sen vuoksi, että poika poikkeaa niin radikaalisti hänen muista nokkelasti sanailevista, elämänjanoisista ja elämyshakuisista ikätovereista. Yhtenä sivujuonteena työstetään myös Ilonan ihastusta koulun aikuiseen ilmaisutaidon opettajaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti