Leevi Lemmetty & Jukka Lemmetty: Isän poika. Lasten Keskus 2010. 28sivua. Taitto Leevi Lemmetty. Toisinaan jokin teema tai miljöö ei jätä tekijäänsä rauhaan, ja aihetta on työstettävä vielä uudelleen.
Isä ja poika, Jukka ja Leevi Lemmetty, ovat tehneet kuvakirjan vanhempien epärealistisista odotuksista lapsiaan kohtaan. Aihe on mitä ajankohtaisin tänä nykyisenä tulosvastuullisuuden ja tehokkuuden aikana, jolloin kasvattajat usein kadottavat suhteellisuudentajunsa sen suhteen, mitä voivat perillisiltään kohtuudella vaatia. Liikoja alleviivaamatta kirja työstää myös suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden kunnioituksen periaatteita.
Isän poika –kuvakirjassa on omintakeinen ja viehättävä miljöö: tapahtumat sijoittuvat lelukaupasta löytyvän flyygelin jalassa olevaan hiiriperheen kotiin. Lapset tunnetusti rakastavat tällaisia miniatyyrimaailmoita ja tapa, jolla kuvitus ”avaa” hiiriperheen pesän, on hurmaava:
Nykyisin pianonvirittäjänä työskentelevä isähiiri on ollut nuoruudessaan maineikas nyrkkeilysankari. Isä toivoo poikansa seuraavan hänen jälkiään, mutta pojalla onkin omat haaveensa: se haluaa balettitanssijaksi ja harjoittelee uutterasti.
Isän on vaikea peittää pettymystään. Kunnes hiiripoika näyttääkin taitonsa ja pelastaa isän varmalta kuolemalta kissan rontin vaaniessa isähiirtä. Poika tekee ”tyrmäävän debyytin” ja isä oivaltaa vihdoin, että pojan on aika toteuttaa unelmiaan.
Kirjan ansio on sen maltissa kiteyttää tarina 14:ään aukeamaan: Leevi Lemmetty on tikistänyt tekstin vain olennaiseen ja isän ja pojan yhdessä toteuttama kuvitus kertoo paljon lisää: nyansseja, tunnetiloja, tihentyvää jännitystä.
Nykyisin monissa kotimaisissa kuvakirjoissa on järkiään aivan liikaa tekstiä. Rouva Huu on kuullut päiväkotien työntekijöiltä, että esikouluikäistenkään keskittymiskyky ei enää riitä moniin perinteisiin kuvakirjoihin.
Kuvakirja perustuu lyhytanimaatioelokuvaan, joka on osa laajempaa kansainvälistä hanketta ja liittyy vuonna 2010 vietettyyn säveltäjä Frederic Chopinin 200-vuotisjuhlavuoteen. Animaatio esitetään TV 2:lla pääsiäisenä 2011. Kuvakirjasta on tehty myös iPad –versio.
Nyrkkeilyteema ja hiirihahmot olivat esillä jo Lemmetyn ja Hannele Huovin kuvakirjassa Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu (Tammi 2008). Se pohjautui Lemmetyn omiin lapsuusmuistoihin, ja Hannele Huovi on korvakuulolta kirjoittanut muistot tarinaksi. Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu herätti ilmestyessään hämmennystä: väkivallan kulttuurin työstäminen lastenkirjassa koettiin vieraaksi ja araksi aiheeksi. Toisaalta koulujen opettajat olivat kirjasta innoissaan: kirjan tarinan kautta pääsee helposti keskustelemaan tappelemisesta, urheilun ja muun elämän väkivallasta tai reilun pelin säännöistä.
Vanhemman ja lapsen odotusten ja haaveiden ristiriitoja käsitellään myös näissä kuvakirjoissa:
Max Bolliger & Michael Grejniec: Aukusti ja trumpetti. Kustannus-Mäkelä 1989.
Janosch: Leijonanhammas ja Silkkitassu. WSOY 1984.
Sinikka ja Tiina Nopola: Rauhallinen Erkki. Tammi 2001; Rauhallinen Erkki harrastaa. Tammi 2010.
Piotr Wilkon & Jozef Wilkon: Oli kerran kissaperhe. Lasten Keskus 1989.
11 kommenttia:
"Nykyisin monissa kotimaisissa kuvakirjoissa on järkiään aivan liikaa tekstiä. Rouva Huu on kuullut päiväkotien työntekijöiltä, että esikouluikäistenkään keskittymiskyky ei enää riitä moniin perinteisiin kuvakirjoihin."
Tämä oli hieman epäselvää ja herättää kysymään: onko nykykuvakirjoissa liikaa tekstiä, vai onko nykylasten keskittymiskyky rajallisempi kuin ennen, kun kerran lasten keskittymiskyky ei riitä "perinteisiin kuvakirjoihin"?
Rouva Huu selventää sanomisiaan:
Lasten keskittymiskyky on huonontunut ja runsastekstiset kuvakirjat ovat heille tästä syystä koettelemus.
Tätä keskittymiskyvyn herpaantumista ei kuitenkaan kustantamoissa oteta tosissaan: tekstin pituuteen ja tarinan vetävään kuljetukseen ei kiinnitetä riittävästi editointivaiheessa huomiota.
Usein tuntuu, että kuvakirjoissa ei vieläkään anneta kuvan puhua puolestaan.
"Usein tuntuu, että kuvakirjoissa ei vieläkään anneta kuvan puhua puolestaan."
Juu, tästä olen Rouva Huun kanssa samaa mieltä.
Mutta. Pitäisikö tekstin määrää typistää, koska osa lapsista ei jaksa kuunnella pitkää tarinaa? (Enkä nyt puhu jaarittelemisen puolesta.) Eikö ole hyvä, että jokaiselle löytyy jotakin, onhan niitä niukkatekstisiäkin kuvakirjoja vielä tarjolla - toivon mukaan.
Tahtoisin hartaasti uskoa, että lapset jaksavat kuunnella, kun heille luetaan säännöllisesti. Yhteisestä lukuhetkestä tulee mukava rutiini jota ilman päivä maistuu pahvilta. Aikuinen voi koukuttaa lapset kuuntelemaan pitempiäkin tarinoita.
Tietenkin lapsilla on erilaisia temperamentteja, mutta olen todella HUOLISSANI, jos lasten keskittymiskyky on niin ratkaisevasti romahtanut, että kustantajien ja kirjailijoiden pitäisi ottaa asia huomioon.
Toivottavasti tutkimukset ovat väärässä.
Vähän jää kiusaamaan ajatus siitä, että pitääkö lasten keskittymiskyvyn heikkenemiselle antaa periksi. Vetävän tarinan avulla ja keskustelemalla voisi ehkä tuota keskittymistaitoa kehittää. Pitäisihän ihmisen oppia pysähtymään.
Arvostan kirjoja, joissa on ehjä tarina ja jokin sanoma, jopa opetus. Kielen olisi hyvä olla haasteellista eli ei valmiiksi pureksittua. Hauska ja haasteellinen - siinäpä resepti.
ps. Minulle Miinalan Veikon nyrkkeilykoulun kuolemateema jäi epäselväksi ja sotaisuutensa mysteeriksi. Kiitos upeasta kirjahyllyblogista!
Anonyymi ja Kirsti K.:
Rouva Huu ei suinkaan liputa kaiken kuvakirjallisuuden typistämistä ja kutistamista. Erilaisia ja eripituisia kuvakirjoja tarvitaan, monenikäisille lukijoille.
Usein kuitenkin harmittaa, että hyvä aihe hassataan harakoille tekstin jahnaavuuden takia. Kuvakirjan tekstin rakenteeseen ei aina kiinnitetä riittävästi huomiota kustantamoissa.
Toisaalta: lukuharrastuksen aloittaminen ja säännöllinen ylläpitäminen kodeissa on kiinni lasten vanhemmista, jotka tunnetusti ovat .... lastensa tavoin... entistä kiireisempiä ja keskittymiskyvyttömämpiä. Muistan jo edesmenneen lastenkirjakritiikko Kerttu Manninen sanoneen tietoisen kärjistävästi, että lapsi on valmis kuuntelemaan vaikka puhelinluetteloa ääneenluettuna, jos hän aistii aikuisen nauttivan yhteisestä lukuhetkestä lapsen kanssa. Tekstin sisällöllä ei siis välttämättä ole aina niin suurta merkitystä, jos aikuinen on sataprosenttisesti eläytyen läsnä lukutilanteessa.
Alle kouluikäisten lasten lukuharrastuksesta olisi tärkeää saada aikaan perusteellinen kartoitus, niin olisi jotain kättä pidempää tarjota erilaisten väitteiden tueksi.
Olisi lystiä saada tähän keskusteluun mukaan myös päiväkotien työntekijöitä, joilla on suora näppituntuma tähän aiheeseen.
70-luvulla käytiin tiukka vääntö selkokirjojen ja "oikeiden" kirjojen välillä. Aloitteen tekivät Kaarina Helakisa ja Kirsi Kunnas. Perustettiin Topelius-ryhmä asiaa ajamaan. Kritiikki liittyi aivan aiheellisesti sekä ohueen sisältöön että köyhään kieleen.
Itse aloitin helppolukuisilla ja realistisilla lastenkirjoilla, jotka silloin olivat muotia. Ja olin olevinani loukkaantunut, kun niitä vähäteltiin, ellei peräti toivottu roviolla poltettaviksi.
(Yli kolmessakymmenessä vuodessa löytyy kultainen keskitiekin, jos uskoo asiaansa).
Mutta tärkeintä on kai se, että jokainen kuuntelee omaa ääntään ja kirjoittaa niinkuin itselle kuuluu.
Eri asia on tehdä tilauksesta vaikkapa selkokirjoja, joista mitä ilmeisimmin on huutava pula. Siihen puuhaan kirjailijat ovat ihan otollista väkeä. Mutta selkokirjoja ei ehkä välttämättä pidä edes yrittää lukea perinteisen kaunokirjallisuuden genreen. Sillä on oma paikkansa ja tehtävänsä ja hyvä niin.
Olen tehnyt muutaman selkokirjan ja selkottanut Disneyn kuvakirjasarjaa, jonka alkuperäiset tekstit ovatkin olleet ihan liian hankalia jo pelkästään taitoltaan. Selko on vaihtoehto ja kädenojennus. Ei vihattava eikä väheksyttävä laji. Ja sen lajityypin tarvitsijoita on paitsi lapsissa, myös aikuisissa.
Mitä tulee kuvakirjojen teksteihin yleensä, pätee sama toive myös muuhun kirjallisuuteen. Viimeistely, editointi ja kielenhuolto tuntuvat monta kertaa jäävän tuhottoman tuotantovirran jalkoihin. Paljon, runsaasti ja äkkiä... Siinä joutuu niin toimittaja kuin tekijäkin koville. Jokainen tekee omalta kohdaltaan ratkaisun omasta "vuolaudestaan". Mutta on ihan hyvä, että välillä herätetään keskustelu.
Tuula von Lorukuja
Satutunteja jo vuosia vetääneenä joudun yhtymään joukkoon, joka valittaa kuvakirjojen tekstien olevan liian pitkiä. Ehkä ongelma on enenmmän kuitenkin tarinan ja kuvan epäonnistumisesta toimia keskenään sopusoinnussa. Johtuuko tämä siitä, että kirjoittaja ja kuvittaja eivät tee tarpeeksi yhteistyötä, tai toinen on vahvasti tullut ennen toista (teksti?).
Olen saanut alle eskari-ikäisille uppoamaan vain muutaman koko ½tunnin satutunnin kestoisen kuvakirjan, jos tarina on tarpeeksi hyvä ja hauska. Lukijalta tämä vaatii jo aikamoisia ponnistuksia (onko tämä sitten nykylapsiongelmaa, tai lukijan epävarmuutta, tiedä sitä).
Lemmettyjen uusin on aivan valloittava, mutta esimerkillisesti toisaalta taas aivan lyhyt vieraille lapsille luettuna. Tutuille lapsille kuvitusta voi tarinan ohessa näytellä enemmänkin ja kirja toimii 15 minuutin lämmittelijänä erinomaisen hyvin. Kuvakirja nimenä on jo mielestäni vihjettä antava, kuvan tulisi olla pääasia ja teksti tukea kuvan antamaa vaikutelmaa. Yleisiä satutunteja lukevalle kun ei ole suotu kovinkaan usein lapsen henkilökohtaista tuntemista. Keskitien löytäminen on osoittautunut kotimaisen kuvakirjan kohdalta vaikeaksi löytää. Haluaisin kovasti lukea enemmän kotimaista lapsille, mutta en vaan jotenkin ole saanut niitä sopimaan omaan rymiini. Tämä on tosin itsekästä ajattelua, eikö satutuntia pidetä lapsille, ei lukijalle? Mutta koen itse tarpeelliseksi innostua lukemastani, jotta voin esitellä tarinan paremmin lapsille.
"Kerttu Manninen sanoneen tietoisen kärjistävästi, että lapsi on valmis kuuntelemaan vaikka puhelinluetteloa ääneenluettuna"
Pakko kommentoida: mä olen viime aikoina heittänyt samalla tavalla ilmaan, että voisin vinkata vaikka puhelinluetteloa ja nekin menisi lainaan kun oikein innostuu :)
Tästäpä sukeutuikin kiinnostava keskustelu!
Kiitos erityisesti Sannulin palautteesta liittyen satutuntien kuvakirjatarpeisiin.
Kirjastojen satutunnit ovat käsittääkseni nykyisin paljolti yksittäisten, aktiivisten ja lasten lukuharrastukseen uskovien lastenkirjaentusiastien varassa.
Osaatko Sannuli nostaa esille joitakin satutunteja ajatellen erityisen ihanteellisia kuvakirjoja, joita on ilo lukea, yhä uudelleen - esim. nimenomaan tämän tekstin ja kuvan saumattoman yhteispelin takia?
Tämä oli tosiaan mielenkiintoinen keskustelu! Kopioin lauseita kommenteista, jotta voisin niitä tässä kommentoida, mutta aina joku ehti ensin. :D Jäin miettimään sitä, miten erilainen tilanne on kuunnella ääneenlukua isossa ryhmässä kuin kaksin aikuisen kanssa. Isossa ryhmässä keskiintyminen on varmasti vähän heikompaa. Toisaalta olen kyllä samaa mieltä siitä, että lastenkirjankin tekstin on oltava kaunokirjallisesti hyvää, jotta lapsi sitä jaksaisi kuunnella. Ihan sama juttu kuin aikuisillakin siis.
Mauri Kunnaksen kirjojen kanssa minulle kävi aikoinaan näin: huomasin referoivani niiden tekstiä ja jutustelevani lasten kanssa niitä näitä kuvia samalla tarkastellen. Kuvathan ovat niissä huimasti parempia kuin teksti.
Joidenkin toisten kirjojen kanssa kävi päinvastoin: kuvia tuskin katseltiin, tarinaa kuunneltiin silmät apposellaan.
Lapsille hauskoja luettavia ovat mielestäni olleet jotkin Gliorin kirjat (osa todella huonoja), Nopolan Siiri-kirjat toimivat melkein aina ja viimeksi olin yllättymyt Riina Kaarlan Ihmesiemenen suosiosta. Olin lähtenyt lukemaan teosta hieman varoen, koska en ollut varma, onko aihe riittävän lapsiystävällinen, mutta ilmoihin puun mukana kohoava talo valloitti täysin kaikki lapset.
Lisäksi Nunnu-kirjoja ja Chizuko Kuratomin Otso-herrat ovat aina takuuvarmoja, vaikka niissä ei kovin paljon tapahdukaan. Liekö nykylapsille vieras kuvitustyyli tähän syynä. Samalla taktiikalla toimi varmasti Jellona Suurikin, aivan ihastuttavaa luettavaa uusine "kirosanoineen" päivineen.
Olen melko samaa mieltä Arja-tädin kanssa siitä, että oma osallistuminen on ehkä tarinaakin voimakkaampi tekijä. Yhtään Disney-kirjaa en ole vielä satutunneilla lukenut, koska koen, että oma epävarmuuteni saattaisi heijastua lapsille lävitse vaikka tarinat olisivat kuinka hyviä tahansa.
Seija: Itse koen suurelle ryhmälle satujen lukemisen jotenkin helpompana kuin vain muutamalle tai jopa yhdelle-kahdelle. Pienelle joukkioille luettaessa koen hirveästi huolta siitä, että ymmärsivätkö lapset nyt kaiken mitä sanoin, kuunteleminen muodostuu lukijalle ikäänkuin konkreettisemmaksi jne... Suuri ryhmä innostaa lapsia kuuntelemaan jos muutama on jo innosta piukasta korvat höröllään. Tosin kaaos alkaa olla lähellä kun kuuntelijoita on lähemmäs 20. Itse koen luontevimmaksi satutunnin ryhmäkooksi kymmenestä lapsesta hieman ylöspäin. (36 lasta on ollut maksimi, jolloin lukeminen vei kyllä kaikki voimat!)
Lähetä kommentti