sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Nuoruus on olotila, jossa voi myös viihtyä


Salla Simukka: Ylivalotus. 150 s. WSOY 2011.









Salla Simukan Tapio ja Moona –sarja on edennyt viidenteen osaansa.

Suren jo etukäteen sitä, että sarja on vääjäämättä etenemässä päätökseensä. Tapion ja Moonan vivahteikkaisiin persooniin on ennättänyt sarjan mittaan kiintyä ja heidät tekisi mieli tavata joskus ihan oikeassakin elämässä: niin todenmakuisia Simukan luomat hahmot ovat.

Simukka kuvaa aikuistuvien nuorten elämän kipupisteitä ja tuikitavallista perusarkea ilman suurta draamaa tai itsetarkoituksellisen rankkoja aiheita. Tällaisia lukijan omille pohdinnoille tilaa jättäviä, oman elämän puntarointiin ja eettisiin kysymyksenasetteluihin yllyttäviä nuortenromaaneja ei meillä totta tosiaan ilmesty ruuhkaksi asti.

Moona käy ilmaisutaitopainotteisen lukion viimeistä vuotta ja valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Tapio aloittaa samassa koulussa. Moona on jännittänyt, kuinka heidän ystävyytensä voi jatkua koulun käytävillä, kun erilaiset ihmissuhdeverkostot ja muuttuneet elämäntilanteet vaativat osansa. Huoli osoittautuu kuitenkin turhaksi. Sosiaalisesti aiemmin melko estoinen Tapio näyttääkin olevan entistä paremmin sinut itsensä kanssa.

Moonan hyvä ystävä Maija palaa yllättäen Venäjältä hyväntekeväisyystyöstä takaisin koulunpenkille. Tyttöporukka suhtautuu hieman empien Maijan uskonnolliseen heräämiseen. Maijan olemukseen tullut uusi tyyneys hämmentää erityisesti Moonaa, joka on aina kokenut Maijan sielunsiskokseen. Moona pohtii myös omaa suhdettaan uskoon.

Ylivalotuksen keskiössä on kuitenkin Moona ja hänen parisuhdetempoilunsa. Leo on varattu Sirjelle, mutta tuntuu, että kaikki ei ole loksahtanut heidänkään välillään vielä lopullisesti paikoilleen. Moona opettelee kuuntelemaan sydämensä ääntä ja vapauttaa itsestään myös aivan uusia voimavaroja, jotka arvatenkin auttavat häntä tekemään pian päätöksiä myös tulevan ammatinvalinnan suhteen.

Sivujuonteena kulkee Moonan äidin ja tämän miesystävän suhteen kehittyminen, uusperheen arjen monet vivahteet ja aivan uudenlaisten perheenvälisten kiintymyssuhteiden syntyminen.

Ovelasti Simukka koukuttaa lukijaa perustekstin lomaan liitetyissä kursiivilla painetuissa osuuksissa, joissa paljastetaan tulevia tapahtumia pieninä siivuina.

Ylivalotuksen lukemisen jälkeen katsoin aivan uusin ja ymmärtävimmin silmin omia teinejäni – kuinka monenlaisten odotusten ja suoritusten ja tunteiden ristipaineissa nykynuoret joutuvat omia tulevaisuuden visioitaan sommittelemaan.

Perhesuhteiden kuvauksessa Simukka ei sorru realistisessa nuortenkirjallisuudessa juuri nyt niin tyypillisiin ylilyönteihin ja tekotaiteelliseen raflaavuuteen, ja niinpä sarjaa tekee mieli suositella myös murrosikäisten nuorten vanhemmille

4 kommenttia:

kirsti k kirjoitti...

Kiitos tästä vinkistä, Rouva Huu! Minäkin olen koukussa Tapioon ja Moonaan ja suren jo ennakkoon sarjan päättymistä.

Täytyy mitä pikimmin päästä käsiksi tarinaan. Mainitsemasi tekstiin upotetut vihjeet tulevasta vaikuttavat nekin kiehtovalta ratkaisulta.

Anonyymi kirjoitti...

"Ylivalotuksen lukemisen jälkeen katsoin aivan uusin ja ymmärtävimmin silmin omia teinejäni – kuinka monenlaisten odotusten ja suoritusten ja tunteiden ristipaineissa nykynuoret joutuvat omia tulevaisuuden visioitaan sommittelemaan."

Juuri tuontapainen asia on tullut mieleen aiempia T & M -kirjoja lukiessa. Oma äitimieli on hieman huojentunutkin, kun on hetkeksi päässyt katsomaan sisältä päin nuoren ihmisen päätä. S. Simukka kirjoittaa siitä niin älykkäästi, tarkasti ja kliseettömästi, että siihen on helppo uskoa.

No juu, mutta merkittävämpää kuin äitien huojentaminen on tietysti se, miten T:n & M:n arkinen tarina koukuttaa minkä ikäisen lukijan tahansa niin kuin paraskin trilleri.

Sari

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on vuosia ollut minikokoinen keltainen vihkonen SJUTTON SKÄL FÖR BARNBOKEN (Svenska Barnboksakademin).
Siinä toden totta luetellaan seitsemäntoista syytä, miksi lastenkirjat ovat tärkeitä. Minusta samat syyt pätevät myös mihin tahansa kirjoihin:
Kielen taju kehittyy, samoin ajattelu. Mielikuvitus rikastuu, tiedot lisääntyvät, tunne-elämä kehittyy, löytyy elämäniloa, syntyy pohdintaa mm. etiikkaan liittyen, viriää empatiaa jne...

Olennaisinta ainakin minulle on lopulta se, mitä Singer sanoo vihkosen lopun sitaatissa:

"Jag skriver för barn därför att de inte väntar sig att deras älskade författare skall frälsa mänskilgheten. Unga som de är, vet de att detta inte står i hans makt. Bara de vuxna har sådana barnsliga illusioner."

Tuula von Lorukuja

Rouva Huu kirjoitti...

Hep!

Minä olen nähnyt todennäköisesti tuon saman vihkosen myös julisteversiona ja olen kovasti halunnut sellaista oman työhuoneeni seinälle – muistutukseksi siitä, mikä lastenkirjoissa ihan oikeasti on tärkeintä.

Miten ihmeessä ruotsalaiset osaavatkin kiteyttää näitä ydinasioita niin oivalliseen muotoon?