Kaarina Helakisa & Nina Haiko: Tuuliin tähystäjä. Lasten Keskus 2011. 44 s. Taitto Mikko Laakso. Kesken kiivainta luomiskauttaan vuonna 1998 kuolleen Kaarina Helakisan tuotantoa pidetään kiitettävästi esillä uusin kuvituksin ja antologioin. Aiemmin Helakisan satuja on kuvakirjoiksi kuvittanut Heli Hieta (Prinsessan siivet, Otava 1999 ja Mies joka tahtoi nähdä koko maailman, Otava 2001).
Nyt Nina Haiko jatkaa Helakisa-sarjaansa: toissa vuonna ilmestyi kuvakirjana satu Rubiinisydän ja nyt Tuuliin tähystäjä. Molemmat Haikon sadut ovat Helakisan uran alusta, 1960-luvulta, kun Helakisa debytoi nuorena "satutyttönä" esikoiskokoelmallaan Kaarina Helakisan satukirja 1964.
Helakisa oli hiukan omapäisestikin sadun kaavaa toisaalta uusintava ja samaan aikaan myös vanhasta satuperimästä ammentava kaunokielen viljelijä. Hän kirjoitti hyvin määrätietoisesti omalla tavallaan ja viis veisasi ajoittaisesta kyseenalaistuksesta että lapset eivät hänen satujaan kenties ymmärtäisi, että hän muka "kirjoittaisi lasten pään yli", vastaanottajat unohtaen.
Helakisan sadut linkittyvät romanttiseen satuun. Vaikutelmaa vielä vahvisti Helakisan kahteen ensimmäiseen satukirjaansa itse tekemä naivistis-koristeellinen tussikuvitus.
Kaupungissa asuu tuuliin tähystäjä, äkeä ja originelli mies, jonka olemus vaikuttaa kaikkien kaupunkilaisten elämään. Hän viihtyy parhaiten matemaattisten kaavioiden ja maailmankaikkeuden mysteerien parissa.
Eräänä päivänä mies jättää kaupungin taakseen ja rakentaa kojeen, jolla pystyy säätelemään tuulten virtauksia. Tuulet riehaantuvat ja kaupungin tyven elämä notkahtaa sijoiltaan.
Eniten muuttuneesta asiantilasta nauttivat – tietysti – lapset.
Oheinen katkelma on hyvä esimerkki Helakisan viehtymyksestä käyttää arkaaista, vanhaa kieltä ja järjestää satuunsa fantastisia äkkikäänteitä:
Koulun jälkeen katti vei kaikki halukkaat kaupungin torille. Seitsemän torikyyhkystä valjastettiin jäätelökärrien eteen, lapset nousivat kyytiin ja rattaat lähtivät huimaan lentoon.
Jäätelöä kukin sai syödä niin paljon kuin halusi. Lennettiin joelle, joka oli salaperäisesti jäätynyt, vaikka muuten ilma oli lämmin ja aurinkoi paistoi. Joella hiuteli pehmeää lunta ja opettajan katti piti luistelujuhlan lapsille. Välillä puhalsi tuulenleyhkä, joka tuoksui mansikalle ja piparmintulle.
Huomattiin että koulukirjojen kirjaimet ja numerot olivat karanneet sivuiltaan ja kasvaneet rannoille kukkaniityiksi: oli punaisia kymppikukkasia, keltaisia nelosnokkosia, vihreitä ii-heiniä ja oo-lehdyköitä.
Uudet tuulet saavat koko kaupungin asukkaat juhlimaan iloista karnevaalia.
Satu on helakisamaisen salaviisas ja filosoiva, jopa pieneen keikailuun asti. Kaupunki selvästi tarvitsee tämän järistyksen, jotta kaupunkilaiset voivat muuttaa elämäänsä hiukan paremmin lähimmäiset huomioon ottavaan uomaan.
On selvää, että tuulten sekoittumisen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Tuuliin tähystävä mies tietää tämän ja poistuu vähin äänin paikalta. Sadunkertoja vakuuttaa, että mies on löytänyt sisäisen rauhan ja sen myötä myös itsensä.
Nina Haikon sekatekniikkakuvitus hyödyntää kollaasia (kukan terälehtiä, sanomalehtipaperia, kuvaleikkeitä, pitsisiä kakkupapereita, nuottipaperia) sekä rouheaa sakuraliitua ja krakeloitua pintaa. Tässäkin kuvakirjassa on välillä vaikeuksia erottaa tekstiä röpöliäisestä ja eloisasta kuvapinnasta.
Haikon kuvituksesta syntyy surrealistinen vaikutelma, mikä sopiikin sadun mystiseen tunnelmaan.
Kuvakulmat vaihtelevat, samoin erilaiset muodot ja rytmit eri aukeamilla. Jokaiselle aukeamalle täytyy ikään kuin rauhoittaa silmänsä uudelleen aistimaan nopeasti muuntuvia tunnelmia. Murretut värit hivelevät silmää. Kenties koristeellisten detaljien karsiminen olisi hiukan ryhdistänyt kokonaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti