Jon
Klassen: Haluan hattuni takaisin. Suomentanut Pirkko Harainen. 21 sivua. WSOY
2013.
Lastenkirjahyllyn uuden vuoden ensimmäinen kuvakirja saa ällistelemään
sitä, miksi kuvakirjan tekijät eivät uskalla enemmän luottaa pieneen ja juuri
siksi niin vahvaan ilmaisuun.
Karhu on kadottanut hattunsa, josta se kovasti pitää. Se kiertää
kysymässä hattunsa perään metsän eri eläimiltä, mutta kukaan ei tunnusta
nähneensä hattua.
Kaikki eläimet vastaavat hyvin lyhyesti karhun tiedusteluun, paitsi
jänis, joka vastaa pitkästi ja polveilevasti:
En ole. Miksi sinä minulta kysyt.
En minä ole sitä nähnyt.
Minä en ole nähnyt missään
mitään hattuja.
Minä en varastaisi kenenkään
hattua.
Lakkaa kyselemästä.
Kuva näyttää karhun ja jäniksen kohtaamisen, jäniksellä karhun punainen hattu päässään ja hiukan
häpeilevä ilme silmissään.
Mutta karhu on hidas köntys, jopa flegmaattinen (se esiintyy aivan
samassa asennossa ja sama ilme naamallaan suurimmassa osassa kuvitusta!). Sillä
kestää melko pitkä tovi oivaltaa, että sitä on huiputettu ja pahasti. Ja silloin... silloin karhu näkee sananmukaisesti PUNAISTA!
Karhun
toiminnan seuraukset ovat aika karut…
Niukka teksti uskaltaa jättää kertomatta koko kliimaksin ja draaman.
Asia jää lapsilukijan ja kuvan katsojan itse oivallettavaksi, ja siinä onkin
tämän kirjan juju.
Kuvakirja kirkastaa lapselle juonen merkityksen, kuvan
tehtävän tarinassa. Klassenin kuvakirjan oivaltaminen vaatii ns. takaisin kelausta,
uudelleen lukemista. Tämän jälkeen tyydytys syntyy juonen hoksaamisesta ja
kirjan jujun testaamisesta muilla lapsilla ja aikuisilla.
Haluan hattuni takaisin on sukua Chris Haughtonin Ihan hukassa- ja Voi
sinua, Sulo! –kirjoille (Lasten Keskus 2010 ja 2012 ), joissa tarina ja kuvat luottavat
toisiinsa sumeilematta ja jättävät kummallekin tilaa hurmata kohteensa.
Klassenin kuvakirjan kirjasin on suuren suurta (ja juuri sellaista
luottamusta herättävää, vakaata, jollaista muistini mukaan oli oman lapsuuteni
kirjoissa, joista opettelin lukemaan).
Tällaisia kirjoja lukutaidon alkuun
tarvittaisiin: kirjoja, jotka antavat älyllisen palkinnon ja draaman kaareen
tukeutuvan juonen!
Mutta kuvakirjan moraalista dilemmaa ei silti voi olla miettimättä.
Onko karhun kosto oikeutettu, olisiko kriisin voinut ratkaista jollain muulla tavalla?
Aikuinen lukee kirjaa myös koko elämän laajuisessa kontekstissa.
Entäpä jos hukassa olevan hatun sijasta kyse onkin oikeasti
jostain ihan muusta: hukassa olevasta onnesta, identiteetin katoamisesta
tai henkisestä kohtaamattomuudesta läheisten kanssa?
Karhun jykevästä hahmosta piirtyy mieleen klassinen surullisen hahmon
ritari, joka tulkintani mukaan henkilökohtaisen tragiikkansa takia ei pysty näkemään asioiden
oikeaa laitaa.
Jon
Klassen (s. 1981) on Kanadassa syntynyt ja varttunut ja nyttemmin Los
Angelesissa asuva kuvittaja. I Want my Hat back on hänen esikoiskirjansa ja mikäli on Klassenia itseään
uskominen, myös todellinen onnenkantamoinen: aiemmin hän sanoo kirjoittaneensa lähinnä
sähköpostiviestejä!
Enemmän
kokemusta hänellä onkin ollut visuaalisesta puolesta animoitujen lyhytfilmien
ja mm. Neil Gaimanin Coraline-animaation ja Kung Fu panda – tietokoneanimaation
kanssa. Ennen karhukirjaa hän on kuvittanut pari muuta kirjaa.
Eräässä
netissä julkaistussa haastattelussa hän kertookin kiinnostavasti dilemmasta,
jonka eteen joutui kuvittaessaan ensimmäistä kertaa tietokoneen sijasta
paperille:
“I had never done work on paper, it’s always been digital,” he says. “Working on paper changes your whole way of thinking. Things look different on paper, and the tricks you use to make things work on a screen fall down completely on paper.”
I want my Hat back –kuvakirjasta tuli heti ilmestyessään vuonna 2011
todellinen hitti: The New York
Times nimesi sen 10 parhaan kuvakirjan listalle ja American Library Association nimesi sen
vuoden parhaaksi lukemaan opetteleville suunnatuksi kirjaksi. Myös verkossa
kirjasta tuli nopeasti todellinen hitti (ns. meme),
josta kohistiin moniaalla. Kirja on myös innoittanut laatimaan sille
vaihtoehtoisia loppuratkaisuja.
2 kommenttia:
Tämä on aivan loistava kirja, kolme- ja viisivuotiaat lapseni tykkäävät siitä tosi paljon. Ainut haittapuoli on se että sen lukee aika nopeasti läpi.
Kollega oli löytänyt youtubesta ihania trailereita näistä kirjoista. Käykää katsomassa.
Lähetä kommentti