Tässä
taas esimerkki siitä, kuinka suomalaiset kuvittajat kuin uhalla haluavat toisinaan tehdä
kuvituksiaan hitaasti ja jopa leikin varjolla. Tulkintani mukaan tähän protestiin on ainakin osasyynä tietokoneavusteisen kuvituksen lisääntyminen.
Aiemminkin
on ollut Lastenkirjahyllyssä puhetta siitä, kuinka esimerkiksi Anne Vasko on kuvittanut kaksi Jellona-kuvakirjaansa (WSOY 2010 ja
2012) aikaa vievällä tilkku- ja kollaasitekniikalla ja Salla Savolainen kuvitti Reetta
Niemelän Sinisen kärpäsen sirkuksen
(Otava 2010) puupiirrostekniikalla – vedostaen kymmeniä koevedoksia
yksittäisestä kuvasta, hakien oikeaa sävyä ja vivahdetta – pikemminkin
tyydyttääkseen omaa taiteellista kunnianhimoaan kuin lasta, jolle aikaa vievä
tekniikka on sinällään jopa yhdentekevä!
Sanna Pelliccionin Sokerileipuri
Mata-Mii seikkailee -kuvakirjan hahmot on tehty muovailuvahasta. Valmiit
muovailuvahahahmot on sitten valokuvattu.
Hyvinkään
virolais-suomalaisessa kuvakirjaseminaarissa kuvittajan työstään kertonut
Pelliccioni paljasti lanseeraavansa lähitulevaisuudessa myös Mata-Mii
muovailuvahan ja Matamii-leivoksen kuvakirjansa kupeeseen oheistuotteeksi.
Tällä
tavalla lastenkirjan hahmot leviävät tuotteistettuna mitä
mielikuvituksellisimmissa muodoissa moniaalle.
Sokerileipuri Mata-Mii seikkailee ei ole kokkauskirja eikä askartelukirja vaikka se
innostaakin kokeilemaan näitä molempia. Mutta kirjan käyttömukavuus tavallisena
kuvakirjanakin joutuu koetteelle, monestakin eri syystä.
Ensinnäkin:
kenelle kirja on oikeasti kohdennettu? Värikkäät, pelkistetyt muovailuvahahahmot
vetoavat ymmärtääkseni parhaiten 1–2-vuotiaisiin lapsiin, mutta heidän
tarpeisiinsa kerronta on liian seikkaperäistä ja tekstiä on liikaa.
Toiseksi:
Kirja on myös typografisesti perin vaikealukuinen. Perusteksti on pienen-pientä
ja sen lomaan, esimerkiksi runojen
otsikointeihin ja postikortteihin,
on liitetty käsinkirjoitetun näköistä kirjasinta, jonka muutamat isot ja
pienet kirjaimet ovat luvalla sanoen vaikeatulkintaisia. Jos kirjaa ajatellaan myös
lukutaidon hiljattain omaksuneen lapsen itse lukemaksi, niin kirjasimen
ei pitäisi aiheuttaa lisähämminkiä!
Itse
tarina on poimuileva ja elämäniloinen kertomus rohkeasta ja omiin
voimavaroihinsa uskovasta pikkutytöstä, joka lähtee maailmalle Alessandra-laivan
kyydissä matkaeväänään tätinsä kehotus "usko unelmiisi, seikkaile!"
Laivalla tyttö tutustuu laivakokkiin, Leoneen, joka johdattaa Mata-Miin
keittiötaidon saloihin.
Suorasanaisen
tekstin lomassa on myös runoja, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Mokabaon
satamassa Mata-Mii ja Leone ihmettelevät lasten leikin ja naurun kieltävää
kylttiä. Viipymättä he ottavat yhteyttä
valtakunnan kuninkaaseen. Madagaskarilla mukaan tarttuu Gaudi, puhuva
papukaija. Lopulta takaisin
Hankoon palattuaan Mata-Mii perustaa Daalia-tädin kanssa puutarhakahvilan.
Rouva
Huu on miettinyt viime aikoina, mistä kertoo se, että ruokailusta ja kokkaamisesta
on tullut jonkinlainen trendi myös lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuuteen.
Tässä muutamia poimintoja viime vuoden tarjonnasta:
Kathryn
Littlewood: Lumoleipomo. Suomentanut Annika Eräpuro. Otava 2012.
Cathy
Cassidy: Kirsikkasydän. Suklaamuruset 1. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2012.
Sen
sijaan syömiseen liittyvistä ongelmista, lapsilla ajoittain yleisestäkin
nirsoilusta eri ruokien suhteen, on seurantani mukaan kirjoitettu vain pari
kirjaa:
Lauren
Child: En kyllä ikinä syö tomaattia! Suomentanut Riitta Oittinen. Pieni Karhu
2005.
Sanna
Vehviläinen & Nina Haiko: Ulriikka ja täti Massinen. Lasten Keskus 2006.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti