”Mitähän elämästä tulisi jos ei osaisi kuvitella?”

Marita Lindquist: Kissani nimi on Virtasen Miuru. Kuvittanut Kjell Ivan Anderson. Suomentanut Aappo I. Piippo. WSOY 1986.

Vaikka syksyn uutuuksiakin ilmestyy näinä päivinä kuin sieniä sateella, niin silti on hyvä penkoa välillä myös vanhoja kirjahelmiä paremmin näkösälle.

Suomenruotsalainen Marita Lindquist (s. 1918) on mestari kuvaamaan lapsen arkea. Eritoten hänen  Santtu ja Ellinoora -sarjansa uhmaa edelleen hienosti aikaa.

Lindquistin Kotten-sarjan (suom. Tuuti) ilmestyessä 1970-luvulla lastenromaaneiltakin vaadittiin kantaa ottavuutta ja yhteiskunnallista näkemyksellisyyttä. Lindquist pysytteli silti tiukasti lapsen tasalla. Esimerkiksi Tuuti ja punaiset kengät on hieno lapsipsykologinen tutkielma tavaramaailman houkutuksista ja lapsen orastavasta oikeustajusta. 

Lapsen surun työstämisen kuvauksena edelleen verraton on vuonna 2007 uusintapainoksena ilmestynyt Maleenan ilo, joka  ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 nimellä Maleenan joulu.

Lindquistin kiteytynyt lapsipsykologia on edukseen myös alun perin Ruotsissa ilmestyneen runokuvakirjan suomennoksessa Kissani nimi on Virtasen Miuru.  Yksittäisten runojen kuvittaminen runokuvakirjaksi ei tuolloin ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. 

Aappo I. Piipon suomennos ei mielestäni kaikin osin solju aivan tyylipuhtaasti, mutta toisaalta siitä syntyy mukavan jutusteleva ja rento tunnelma. 

Kjell Ivan Andersonin taidokkaat ja ilmeikkäät tussipiirrokset välittävät hauskasti erilaisia tunnetiloja ja mielenmaisemia.

Lindquistin runoissa rohkaistaan lasta tuumailemaan arkisia asioita:

--- Tässä kirjassa on runoja, jotka kertovat mitä voit nähdä
jos kuljet avoimin silmin,ja runoja, joita voit nähdä kun suljet silmäsi jauneksit pikkuisen.Lue pimeimpänä iltapäivänä kesäruno –Etkös tunnekin kunka mansikka tuoksuu!

Runot peilaavat lasten ailahtelevia kaveruussuhteita ja pohdiskelevat muun muassa omatunnon olemusta. Leppoisten tunnelmarunojen katveessa samastutaan myös thaimalaaiseen todellisuuteen, Hualampongiin, ”jossa lapsia myydään kun karjaa”.  Oman aikakautensa suvaitsevaisuuskasvatusta tämäkin!

Kjell Ivan Andersonin veikeän vastustamattomia kasvotutkielmia lapsista, joiden harvahampainen hymy ei jätä ketään kylmäksi. Kuvitusta Marita Lindquistin runokuvakirjaan Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1986. 

Runot ammentavat lapsen arjesta, vuodenkierrosta, perheenjäsenistä ja heihin väistämättä liittyvistä suurista tunteista (esim. runot ”Veli” ja ”Vauva”). 

Lindquist tavoittaa oivaltavasti lapsen ihmetyksen hampaan lähdöstä:

--- Kun hampaista kolmekin puuttuuvilliksi huomaa suun.
Pian uudet hampaat kasvaa,vaan kukahan onnetonlie mitannut uudet hampaat?!
Ne liian suuret on. 

Lapsella on lupa itkupotkuraivareihin ja koko tunnerepertuaarin ilmaisemiseen.
Yksityiskohta Kjell Ivan Andersonin kuvituksesta Marita Lindquistin runokuvakirjaan
Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1986. 

Oma suosikkini on "Joskus suuttua voin" -runo, joka on mielestäni ollut roimasti aikaansa edellä sekä kuvituksen että runon lapsipsykolgian näkökulmasta. Sittemmin näitä lapsen pidäkkeettömiä raivarirunoja on ilmestynyt moniakin, yhtenä parhaimmista Hannele Huovin "Pippuriprinsessa" Vauvan vaaka –kokoelmassa (Tammi 1995).

Eppu Nuotion ja Katja Tukiaisen runokuvakirja Näin pienissä kengissä (Tammi 2003) asettuu nykyaikaisena vastineena hienosti linjaan tämän Lindquistin teoksen kanssa.