keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

”Mä halusin vielä olla vapaa”













Tuija Lehtinen: Tyttö elää kesäänsä. 267 sivua. Kannen suunnittelu Tiina Palokoski. Otava 2014. 







Tuija Lehtisen nuortenromaani Tyttö elää kesäänsä toi rouva Huulle omituisen assosiaation F. E. Sillanpäähän. Sillanpää on tosiaan kirjoittanut vuonna 1953 romaanin Poika eli elämäänsä.

Hetkeen Lehtinen ei ole kirjoittanutkaan teini-ikäisistä tyttösankareista, joten tartuin uteliaasti tähän opukseen. 

Keväällä alkoi myös nuoremmille tyttölukijoille suunnattu uusi Saimi ja Selma -sarja avausosalla Saimi ja Selma – salainen ihailija (Otava). Sen sankareina ovat kuudesluokkalaiset, aiemmasta Rebekka-sarjasta tutut Kiinasta adoptoidut tytöt.

Kesä tarjoaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa aina enemmän irtiottoja harmaan-valjusta arjesta, jota koulu, aikataulut ja harrastukset eivät pidättele.

17-vuotias Julia on asunut nuorisokodissa kontrollikykynsä menettäneen äidin risaisen elämän vuoksi. Julia ottaa nuorisokodistakin hatkat ja lähtee liftaamaan kohti tarkemmin määrittelemätöntä seikkailua. 

Lehtisen nuortenromaanissa Tyttö elää kesäänsä on oikeastaan kolmen pienoisromaanin ainekset, sillä Julia pysähtyy kolmeen kohteeseen pidemmäksi ajaksi ja muuntautuu road trippinsä aikana vielä useampaan sivupersoonaan: Kukkamekko-Kertuksi, Pokerinaama Mailaksi, Onnen maan Anniksi ja Ihmemaan Lisaksi. 

Lehtisen aiempien romaanien tapaan luvassa on originelleja ihmiskohtaloita, juonittelua, häikäilemätöntä laskelmointia, höplästä vetämistä ja keimailua kulmakunnan tavoitelluimpien nuorukaisten kanssa.

Ovelaa lukijoiden koukuttamista muodinmukaiseen nuortenkirjagenreen Lehtinen käyttää viimeisessä Julian kesäreissun etapissa, jossa tyttö päätyy steampunkia ihailevien roolipelien maailmaan solahtaneiden nuorten yhteisöön!

Julian oma persoona ei tule lukijalle kovinkaan läheiseksi. Tyttö on kuin liukas saippua, joka lipeää otteesta. Hiukan turhan yksipuoliselta tuntuu Julian ja äidin välinen tragedia, joka kilpistyy Julian kyökkipsykologisoivaan oivallukseen, että kaikki johtuukin äidin alemmuudentunnosta:

Jos mä ajattelin mun elämää ennen tätä kesää, se oli myös ollut yhtä liveroolipeliä. Rooli oli aina vaihtunut lennossa tilanteen mukaan. Tärkeintä oli ollut pysyä järjissä ja säilyttää nahka ehjänä. Suurimpana uhkana järjelle mä olin kokenut mutsin. Nyt, kun mä olin nähnyt sen koulutodistukset, mä ymmärsin sitä hitusen. Avainsana oli alemmuudentunto. Sillä oli ollut loistokkaita urahaaveita ja varmaan se oli kuvitellut saavansa mieheksi ökyrikkaan prinssin. Jonkinlainen Tuhkimo-syndrooma, rääsyistä rikkauteen. Mä epäilin, että se oli katkera Norjaan häipyneelle isälleen sekä äidilleen, joka yksinhuoltajana ei ollut pystynyt hankkimaan sille kaikkea, mitä se halusi ja oli vielä kuolla kupsahtanut ja jättänyt mutsin yksin. Omien haaveiden tyssääminen oli lietsonut sen kaunaa elämää kohtaan, ja se oli ruvennut muuntelemaan menneitä. Mä olin sen silmissä sietämättömin, koska selvisin omin avuin.


Lehtisen tyttösankarit ovat aina selviytyjiä. Julia järjestää ystävällisten sukulaistensa avituksella asiansa lopulta parhain päin ja jättää höttöisen menneisyyden sujuvasti taakseen.

Ei kommentteja: