Konstailematon lastennäytelmä tunteista ja kohtaamisista

 

Lastennäytelmä Maalaan oranssin taivaan. Käsikirjoitus Sofia Fredén, suomennos Kaisa Lundàn. Ohjaus Janne Jämsä. Rooleissa Verneri Lilja (Leo), Maiju-Riina Huttunen (äiti, oranki ja luokkakaveri) ja Tuukka Huttunen (opettaja, oranki). Puku-suunnittelu Riikka Manni. Äänisuunnittelu Saija Raskulla..Musiikin toteutus Saija Raskulla ja Katri Antikainen (sello). Teatteri Siperian ja Suomen Kiertueteatterin kantaesitys 28.3.2026 Nekalabin kulttuurikeskuksessa Tampereella. Kesto 45 min. Kohderyhmä alakoululaiset, mutta sopii myös nuoremmille lapsille. 

 

Isot laitosteatterit laskevat nykyisin lapsille suunnatun ohjelmistonsa niin sanotusti varman päälle. 

Rakastetut lastenkirjaklassikot ja uudemmat hittikirjat päätyvät näyttämölle ympäri Suomen sen sijaan, että teatterit rohkenisivat tuottaa myös uusia kantaesityksiä aidosti ajassa kiinni olevista aiheista.
 
Teatteri Siperian ja Suomen Kiertueteatterin  yhteistuotantona toteutettu  kantaesitys Maalaan oranssin taivaan on ruotsalaisen dramaturgin Sofia Fredénin kirjoittama lastennäytelmä. Sen  toteuttamiseen on saatu tukea Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämöllä -hankkeelta.

Kahdeksanvuotias Leo (Verneri Lilja) kokee maailman vähän eri tavoin kuin kaverit ja aikuiset. Poika nimittäin näkee ja hahmottaa asiat väreinä. 

Myös lukeminen ja kirjoittaminen on haasteellista, kun kirjaimet ja tavut poukkoilevat minne haluavat. 

Leon (Verneri Lilja) ja opettajan (Tuukka Huttunen) pedagoginen
keskustelu lastennäytelmässä Maalaan oranssin taivaan.
©Teatteri Siperia.

Välillä aikuiset, Leon äiti ja opettaja (Maiju-Riina Huttunen ja Tuukka Huttunen), siirtyvät myös valkokankaan taakse ja yleisö näkee heistä vain siluetit, jotka onnistuvat karrikoimaan jopa ällistyttävän hyvin näyttelijöiden eleitä ja ilmeitä. 

Verneri Lilja ei hae Leon hahmoon mitään erityisiä lapsen maneereja ja hän onnistuu juuri tästä syystä voittamaan esityksen  lapsikatsojat puolelleen. 

 

Lavastuksessa käytetään oivaltavasti valkokangasta ja piirtoheitintä
luomaan siluetteja ja vaihtuvaa miljöötä.
©Teatteri Siperia.

Leon huoneeseen ilmestyvät orankiapinat (Maiju-Riitta Huttunen ja Tuukka Huttunen) havainnollistavat Leon kykyä heittäytyä mielikuvitukseen ja hyödyntää rikasta sisäistä maailmaansa. 

Kun poika perustelee piirustuksellaan opettajalle, että taivas voi todellakin olla oranssi, opettajakin ällistyy Leon kertojantaidoista. 

Opettaja ja äiti joutuvat kumpikin tarkastamaan omia asenteitaan ja käyttäytymistään: aikuiset eivät omilta kiireiltään aina malta pysähtyä Leon tavoin hetkeen. 

Leon äidin lauluun kiteytyy kauniisti vanhemman neuvottomuus tukea ja auttaa lastaan oikealla tavalla. 

Oranssit orangit (Tuukka Huttunen ja Maiju-Riina
Huttunen) ovat Leolle (Verneri Lilja) eräänlaisia voimaeläimiä 
©Teatteri Siperia.

Maalaan oranssin taivaan muistuttaa aikuista lapsen kasvurauhasta ja siitä, että erityisominaisuudet voi nähdä myös myönteisinä, lapsen persoonallisuutta korostavina asioina. 

Ensi-illan lapsiyleisö eläytyi Leon edesottamuksiin. 

Näytelmän kompakti, reilun puolen tunnin kesto sekä kevyt lavastus puoltavat paikkaansa. 

Ensi-illan jälkeen Nekalabissa on vielä kolme esitystä 10.4., 11.4. ja 18.4. ja sen jälkeen näytelmä lähtee kiertueelle eri puolille Suomea. 

Lastennäytelmä on suunniteltu kiertueohjelmistoon sopivaksi. Lavastukselliset ratkaisut ovatkin erityisen oivaltavia: Näyttämöllä on valkokangas, jonka molemmille puolille esitys rakentuu. Kankaan takaa projisoidaan (todennäköisesti piirtoheittimellä) mustavalkoiset piirroskuvat koulun ja kodin interiööreistä sekä Leon kokemista väripinnoista. 

Koen näytelmän ottavan myös konkreettisesti kantaa lastenteatterin saavutettavuuteen: kaikilla lapsiperheillä ei nykyisin ole mahdollisuutta ostaa suhteellisen kalliita teatterilippuja isojen laitosteatterien lastennäytelmiin. 

Siksi olisikin tärkeää, että varhaiskasvatus, koulut, kirjastot ja kunnat mahdollistaisivat tilauksillaan, että lapset pääsevät jo varhain nauttimaan laadukkaasta lastenteatterista.

Esityksen tueksi on laadittu pedagoginen materiaali, jonka avulla näyttelmän teemoja voi työstää lasten kanssa. 

Materiaali sopii myös lapsen ja aikuisen keskustelun pohjaksi ennen ja jälkeen esityksen katsomisen. 

Silmänkääntötemppuja Marokossa ja Suomessa

 

Harri István Mäki: Loitsu. 158 sivua.  Helmivyö 2023. Kansikuva Susanna Liukkonen. 

 
Viime vuonna joulun alla  uutisoitiin Harri István Mäen teoksiin kohdistuvista plagiointiepäilyistä, jotka sittemmin saivat vahvistuksen myös kirjailijalta itseltään.
 
Maaliskuussa uutisoitiin kolmesta Helmivyö-kustantamon julkaisemasta teoksesta, jotka ovat niin ikään paljastuneet plagiaateiksi. 

Niistä kaksi, Loitsu ja Paras mahdollinen, ilmestyivät nuortenkirjoina.
 
Pikaisen googlettelun jälkeen – kun teos ensin paljastui tietyn kirjailijan plagiaatiksi – Loitsun pystyy paikantamaan marokkolaisen kirjailijan ja taiteilijan Mohamed Mrabatin (s. 1936) esikoisteokseksi, josta on ilmestynyt todennäköisesti heti arabiankielisen alkuteoksen jälkeen Paul Bowlesin englanninkielinen käännös nimellä Love with a few hairs vuonna 1968.
 
Alkuteoksessa Marokossa Tangerin kaupungissa asuva keskushenkilö on nimeltään Mohammed, mutta Loitsussa hänet on nimetty Hamzaksi. 

Nuorukainen viettää huoletonta ja kepeää elämää: ikäänsä nähden hän juo paljon alkoholia, etupäässä konjakkia ja viskiä.
 
Hamza on tottunut saamaan elämässään kaiken haluamansa. 

Hän asuu englantilaisen Davidin omistamassa pienessä hotellissa. 

David on pojalle eräänlainen isähahmo, joka neuvoo ja kannattelee Hamzaa myös pahimpina aikoina.
 
Hamza ihastuu Azizaan, lapsuuden ystäväänsä. Kun Hamza ei vastoin itsevarmoja oletuksiaan saakaan tytöltä vastakaikua tunteisiinsa, poika pyytää noitaa tekemään suurehkoa rahasummaa vastaan taikavoimia, jotka saavat tytön rakastumaan häneen

Taian onnistumiseksi on tärkeää, että Hamza antaa noidalle jotakin Azizalle kuuluvia henkilökohtaisia esineitä tai asioita. Tytön serkun suosiollisella avustuksella Hamza saa rituaaliin tytön hiuksia, joista tehty taikaseos ripotellaan tytön kodin ulko-ovelle. 
 
Tytön perheen ankarasta vastustuksesta huolimatta nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsen. 
 
Loitsu herättää paljon kysymyksiä.
 
Miksi kustantamo on nähnyt kirjassa potentiaalia julkaista se nimenomaan nuortenromaanina?
 
Romaanin aikajänne kattaa pari vuotta: alussa Hamza on 17- ja lopussa 19-vuotias. Azizan ikää ei tarkasti mainita. 
 
Keskushenkilöiden iästä huolimatta teoksen rakenne, juoni ja henkilökuvaus eivät anna mitään viitteitä siitä, että sen potentiaalisin kohderyhmä saattaisi löytyä nuorista lukijoista. 

Loitsussa ei ole perinteiselle nuortenromaanille ominaista kasvutarinaa, jossa nuori keskushenkilö miettisi syvällisesti identiteettiään ja peilaisi rakentavasti itseään muihin ikäisiiinsä. 

Hamza näyttäytyy lukijalle itsekkäänä ja narsistisena, ainoastaan omaa etuaan ajavana yksinäisenä sutena. 
 
Muslimi- ja arabikulttuuri tulee esille Loitsun asenteellisessa maailmankuvassa, jossa nainen on alistettu miesten, ensin isänsä ja myöhemmin puolisonsa,  (mieli)vallan ja ikeen alle. 
 
Pian lapsen syntymän jälkeen Hamza raiskaa puolisonsa, mikä kerrotaan hyvin lakonisesti:
 

Juuri ennen aamunkoittoa hän heräsi. 

Hän kuuli Azizan pehmeän hengityksen. 

Hän nousi ylös, meni sängylle ja liukastui hänen viereensä. Kun Hamza suuteli, Aziza työnsi hänet pois ja sanoi: – Jätä minut rauhaan. Olen uninen. 

–    Voit nukkua milloin haluat, hän sanoi. – Sinulla on koko päivä ja koko yö. 

–     Ei! Anna minun nukkua. 

Mutta Hamza piti hänestä kiinni tiukasti ja jatkoi suutelemista. Aziza ei ollut vielä terve synnytyksen jälkeen. Hamza tiesi, ettei pystyisi enää nukkumaan ennen kuin oi tehnyt mitä halusi ja jatkoi kamppailua, kunnes oli voittanut taistelun ja saanut haluamansa. 

Sitten Hamza meni takaisin sänkyynsä ja nukahti nopeasti.

 
Hämmennystä aiheuttaa sekin, että Loitsun lukuisia arabiankielisiä yksittäisiä sanoja tai muita ilmaisuja ei avata suomalaiselle lukijalle lainkaan. Toisaalta kustantajakaan ei todennäköisesti ole esittänyt Mäelle toivetta niiden avaamisesta. 
 
Loitsusta ei liioin löydy suoria viitteitä teoksen tapahtuma-aikaan. 

Huomionarvoinen detalji liittyy kuitenkin kohtaan, jossa Hamza ja Aziza menevät elokuvateatteriin katsomaan Brigitte Bardot´n (1934–2025) tähdittämää elokuvaa.  
 
En halua tässä ottaa kantaa siihen, miksi Harri István Mäki on päätynyt kirjoittamaan omissa nimissään aiemmin ilmestyneen teoksen, jota Suomessa ei tunneta. Pienillä variaatioilla hän olisi voinut muokata juoniaihiota lähemmäs nykyaikaa ja hälventää näin suoraa viittausta Mrabatin alkuteokseen: esimerkiksi uuskummassa tai petoromantiikassa Mrabatin teoksen kaltainen taikuus olisi voinut toimia modernina tehokeinona.  

Vuonna 2023 ilmestynyt Loitsu jäi omassa seurannassani vailla huomiota, vaikka pyrinkin seuraamaan mahdollisimman kattavasti myös pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjoja. 

Tiettävästi kirjasta ei ole ilmestynyt  lainkaan arvioita.
 
Kirjastot.fi-kirjastosivuston ylläpitämällä Kirjasammon verkkopalvelussa Loitsua kuvaillaan seuraavasti:
 

Tangerissa elävä nuori Hamza voittaa naapurin tytön huomion noituudella. Ei ole mitään väärää maailmassa, jossa voi saada itselleen rakkautta väkevällä loitsulla, tuumaa Hamza. Aziza rakastuu, mutta taian haihtuessa tyttö kovettaa sydämensä. Hamza ja Aziza elävät muinaisen taikauskon ja länsimaisen vapauden turmelemaa viattomuutta. 

Moraalisen tuomion sijaan suvaitsevaisuus liikkuu kuin autiomaan tuuli nuorukaisten yli. Loitsu on nuorille suunnattu tunnustus rakkaudesta ja huijatuksi tulemisen voimasta.

 
Loitsun kantavana teemana todellakin on huijaaminen ja yksilön mielen manipulointi taikuuden avulla. Tältä osin Harri István Mäen kirjallinen temppu tuntuu erityisen uskaliaalta. 

Ryhmädynamiikan harjoittelua päiväkodissa ja eskarissa

Veera Salmi: Heippakamun eskari: Tänään tuntuu. Kuvitus Mari Ahokoivu. 48 sivua. Otava 2026.
 
Vuokko Hurme & Giannetta Porta: Miniope ottaa kopin. 32 sivua. WSOY 2026.

 
Lastenkirjojen tekijät seuraavat nykyisin erityisen herkällä korvalla ja valppaalla katseella varhais- ja alkuopetuksen tarpeita. 

Esimerkiksi perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmissa lisääntynyt tunnetaitojen painotus on  nopeasti näkynyt myös tunnetaitoja tukevien lastenkirjojen määrän kasvuna. 

Heippakamun eskarit -sarjassa on paljon sarjakuvakerrontaa.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

 

Veera Salmen ja Elina Warstan Päiväkoti Heippakamun -kuvakirjasarjan (v:sta 2016) brändi laajenee nyt luontevasti eskariin.  
 
Lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten kirjojen tarjonta kasvaa jatkuvasti, ja Heippakamun eskari hyödyntää oivaltavasti monia keinoja, joilla aikuinen voi tukea lapsen lukuvarmuuden lisäämistä. 

Ensimmäisellä aukeamalla ohjeistetaan, kuinka aikuinen voi lukea kirjasta pienaakkosilla kirjoitetut osuudet ja lapsi  lihavoiduilla suuraakkosilla  kirjoitetut kohdat. 

Suuraakkosia löytyy myös sarjakuvastripeistä. 
 

Päiväkoti Heippakamu -kuvakirjasarjan tapaan myös tässä uudessa sarjassa seurataan yhden lapsen kautta työstettävää aihetta. 

Sarjan avauksessa tunteita  ja ryhmässä toimimista  harjoitellaan  ruskeaihoisen Abdin kanssa.  

Vaivihkaa opetellaan myös laskemista.
 
Ei ole tavatonta, että suosittujen, pitkään jatkuvien sarjakirjojen kuvittaja muuttuu kesken kaiken. 

Hyviä esimerkkejä ovat Timo Parvelan Ella-kirjojen kuvittaja Markus Majaluoman vaihtuminen ensin Mervi Lindmaniin  ja sittemmin Ella ja kaverit -sarjassa Anni Nykäseen tai Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -sarjan kuvittajien Aino Havukaisen ja Sami Toivosen vaihtuminen Christel Rönnsiin. 

Tunteiden sanoittamisessa käytetään myös tieteellisiä
mittareita, joiden tulkinta jäänee katsojan tulkittavaksi.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan 
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

 
Mari Ahokoivun kuvitustyyli myötäilee lasten tunnistettavan olemuksen osalta Elina Warstan Heippakamu-kuvakirjoihin luomaa visuaalista kuvastoa. 

Lopussa on vielä kuvasarja, jonka avulla lapsi voi itse sanoittaa, miltä kirjan keskushenkilöstä Abdista tuntuu kohdata uusi perheenjäsen ensimmäistä kertaa.
 

Lopun kuvasarjassa kirjaan tutustuva lapsi pääsee itse sanallistamaan, miltä
Abdista tuntuu jännittää pikkusisaren syntymää ja ensikohtaamista.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan 
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

Olen aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteiskunta – ja sitä myötä myös lasten- ja nuortenkirjallisuus – luo nykyisin aiempaa kärkkäämmin jakolinjoja eri ikäkausien välille. 

 
Heippakamu-kirjassa Abdi toteaa:
 

Eskarit ei käytä ulkoleluja, koska 
eskareiden mielikuvitus on niin suuri.
Minulla se on jättikokoinen.

 
Toisaalla Lounatuuli toteaa, että 
 

ESKARISSA PARASTA ON SE, 
ETTÄ KUKAAN EI ENÄÄ OLE PIENI.

Vuokko Hurmeen ja Giannetta Portan Miniope-kuvakirjasarjan pikanttina erikoisuutena on päiväkodin minikokoinen – tarkemmin ilmaistuna vaaksanmittainen – opettaja Kukka Pikkarainen. 

Vuonna 2021 alkaneessa sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa.
 
Uusimmassa osassa Miniope ottaa kopin liikutaan monipuolisesti sisällä ja ulkona. 

Lapset saavat keksiä erilaisia tapoja liikkua. Oikealla Kimmo-opettaja ja puolapuilla istuva Kukka Pikkarainen seuraavat  liikkumisesta syntyvää  riemua. Giannetta Portan kuvitusta Vuokko Hurmeen kuvakirjaan Miniope ottaa kopin (WSOY 2026). 

'

Leikin tuoksinassa opetellaan myös sitä, kuinka lapset voivat itse vaikuttaa heidän arkeensa liittyviin asioihin. 

Lopussa on vielä toiminnallista pingispallojumppaa, joka sisältää erilaisia liikuntaharjoituksia.
 
Giannetta Portan eloisissa lapsihahmoissa näkyy Heippakamu-sarjan tavoin moninaisuus lasten ihonvärissä ja luonteenpiirteissä. 

”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”

Satu-Lotta Pitko: Ole minulle yöperhonen, 205 sivua, Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa.
 
 

Salma ei voinut käsittää, miksi pitäisi sännätä pussailemaan ja tekemään muita rakkausjuttuja vain siksi, että kuudes luokka vaihtuisi seitsemänteen. Seitsemänhän olisi pelkkä numero koulukirjojen ja -vihkojen kansissa. Mikään muu ei muuttuisi, vaikka koko luokka olikin pauhannut yläkoulusta jo kutosen alusta asti. Melkein kaikilla oli kerrottavana kammottavia huhuja ilkeistä yseistä ja niiden pärisevästä mopojengistä, siitä kuinka poliisit tulisivat ratsaamaan repuista nuuskaa ja vapea, ja kirjoittamattomista säännöistä, joiden vuoksi hikarit ja muut luuserit löytäisivät varmuudella päänsä koulun vessanpöntöistä.

 

Alakoulun päättyminen näyttäytyy usein varhaisnuortenkirjoissa lapsuuden loppuna. 
 
Tällaistä siirtymää kuvaa myös Satu-Lotta Pitkon Ole minulle yöperhonen. 

Pitko debytoi pari vuotta sitten lastenromaanilla  Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 Salma ja Meea ovat olleet erottamattomat ystävät jo eskarista alkaen. 

 

–      –  Paita ja peppu, raita ja reppu, tähtiin kirjoitetut ja yhteen kasvaneet, toistensa puutuvat palat ja kosmiset kaksoset.

 
Alakoulun viimeiselllä kevätlukukaudella Salma huomaa ystävässä tapahtuneen muutoksen: 
 

Hän oli huomannut tuhahdukset ja silmien pyörittelyn, pitkät katseet eri suuntiin kuin ennen, äänettömät kuiskaukset, jotka haikailivat jotain, mikä oli heille vielä tuntematonta. 

 
Meea kiinnostuu aiempien yhteisten rituaalien, mielenkiinnonkohteiden  ja höpöttelyn sijaan yht äkkiä samoista asioista kuin ”luokan kaaritukitytöt”, jotka vertailevat keskenään rintaliivien kuppikokoja.  
 
Koulun pihalla järjestetyt bileet sysäävät ystävykset hetkeksi erilleen. Tapa, jolla teos kuvaa murrosiän fyysistä ja psyykkistä eritahtisuutta ja luonteenpiirteistäkin johtuvia eroja, on oivaltava. 

Tytöillä on yhtäältä vimmainen halu tehdä pesäero lapsuuteen: ”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”, mutta kurssinmuutos tai kypsyminen  ei tapahdu hetkessä, ja toisalta  lapsuuden huolettomassa auvossakin olisi vielä mukava aika-ajoin viihähtää. 
 
 
Salma ja Meea pääsevät kumpikin vuorollaan kertomaan tapahtumista ja mielenliikkeistään omasta näkökulmastaan. 

Meealla on ylisuojelevat vanhemmat, joiden huomio tuntuu menevän autistisen isosiskon tarpeiden tyydyttämiseen. 

Salma puolestaan kipuilee häneen iskostetun hymytytön ja ”sääntösipulin” määreiden puristuksessa. 

Tyttöjen vanhemmat ilmoittavat heidät lupaa kysymättä kesäleirille, joka muodostuukin lopulta monella tapaa käänteentekeväksi. Salma saa huomata, että vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan”  pitää paikkaansa.
 
Ystävyyssuhteiden muuttumisen lisäksi Satu-Lotta Pitko kuvaa kouluyhteisöä sympaattisesti: oppilaiden ja opettajien suhde on luonteva ja molemmin puolin arvostava: tämä  tulee kauniisti esille luokanvalvojan (jolle oppilaat ovat antaneet lempinimen Liikkis) kirjallisesta tehtävästä laatia lista asioista, joita he oppilaat aikovat tehdä kesän aikana.  

Varhaisnuortenromaanin nimi viittaa Salman tavoitteeseen pongata kesällä kymmenen erilaista perhoslajia, mutta se antaa mielestäni Riikka Pihlajamaan haaveellisen kansikuvankin kanssa vähän väärän kuvan teoksen tunnelmasta ja keskeisistä aihepiireistä.

 

 

Elämän sattumanvaraisuus voi tuoda myös paljon hyvää

Heli Rantala: The summer of sock´n´ roll, 187 sivua, Avain 2026. Kansikuva Satu Enstedt.
 
 
 
 

Heli Rantalan ensimmäinen nuortenromaani Pummi kertoi hiljattain ajokortin saaneesta Ahdista, joka ei kuuntele isänsä varoituksia, vaan lähtee pitkälle automatkalle yksinään ja joutuu liikenneonnettomuuteen. Ahdin saamat vammat ovat vakavia ja hän päätyy pyörätuoliin.
 
Kevättalven uutuuden, The summer of sock´n´ rollin, lähtötilanne muistuttaa Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta: helsinkiläinen 15-vuotias Hilla joutuu vasten tahtoaan kesälomalla enonsa hoteisiin jonnekin ”perähikiälle”, kun toimittajaisä lähtee työmatkalle Amazonin sademetsiin. 
 
Enolla on erilaisiin sukkiin erikoistunut sekatavarakauppa. Hilla on kaupassa kiireapulaisena ja pääsee samalla kartuttamaan parhaan ystävänsä Astan kanssa suunnitellun interrrail-matkan kassaa. 

Hillan hippihenkinen äiti asuu Tukholmassa ja tyttö odottaa kovasti 16-vuotispäiväksi luvattua tapaamista.
 
Tapa, jolla Rantala sommittelee sekä nuorista keskushenkilöistä että aikuisista sivuhenkilöistä karikatyyrejä, tuo mieleen 1990-luvun nuortenkirjat ja niiden aikaansa sidotun maailmankuvan. 
 
Heli Rantala viljelee taajaan omaperäisiä ja rempseitä kielikuvia.
 
Hillalla on sana hallussa: hän testaa usein paikkakunnan asukkaita käyttämällä reteää, siekailematonta kieltä. 
 
Kun miesasiakas – joka sitten paljastuu kaupunginjohtajaksi – tiedustelee sukkaostosten lomassa kauppa-apulaisen vaikutelmia paikkakunnasta, Hilla toteaa paikan olevan ”kuin syylä Suomi-neidon sisäreidessä”. 
 
Toisaalla Hilla sadattelee kohtaloaan ”homehtua tässä munasuojahiessä paistetun korvavaikun hajuisessa pikkukaupungissa”. 
 
Hilla tutustuu enon kalakaverien kaksosiin, Benjamiinin ja Roihin, mutta odotustenvastaisesti kummankaan kanssa ei synny mitään kaveruutta syvempää yhteyttä: 
 

Kun katseemme kohtaavat riisin ja tofukastikkeen yläpuolella, vatsani kääntyy Roin ruskeiden silmien lumouksesta ympäri kuin pikkupöksyt linkouksessa – – Roin velmu hymy saa jalkani veteliksi kuin lautasen reunalle jäähtyneet nuudelit. Ja taas kun kundi avaa suunsa, hänen juttunsa ovat kuivia kuin kevätkääryleen kuori.

Absurdit kielikuvat rakentavat Hillan rempseää luonnekuvaa, mutta Rantala viljelee niitä niin taajaan, että maneerin vaarat ovat ilmeiset.  
 
Toimen tyttönä Hilla päättää kohentaa enonsa elämää edistämällä juonikkaasti tämän seurustelukuvioita. Vähin erin hän ryhtyy myös pelastamaan enon konkurssikypsää liiketoimintaa päivittämällä sukkavarastoa houkuttelevammaksi luovalla tuunaamisella.  
 
Hillan bisnesideat laajentuvat  myös ravintolapalveluihin, kun hän ottaa sukkakaupan valikoimaan enon potentiaalisen naisystäväkandidaatti Annukan leipomia piirakoita: ”Sana levisi puskaradion avulla kuin silmäpako ja piirakoista tuli parissa päivässä sensaatio”.
 
Hillan itsevarman ja sanavalmiin olemuksen takaa lukijalle paljastuu vähin erin tytön kipupisteet: hän on jo pienestä pitäen joutunut pärjäämään omillaan, koska äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.  Onneksi vähitellen viimeisetkin fanituksen rippeet karisevat, ja Hillan äitisuhde normalisoituu. 

Yksi taitekohta on Hillan vintiltä löytämä äidin nuoruuden päiväkirja ajalta, jolloin tämä huomaa tulleensa yllättäen raskaaksi. Abortti ei äidin vakaasta tahtotilasta huolimatta tullut enää kyseeseen, koska raskaus oli jo edennyt liian pitkälle. 
 
Hilla viettää juhannusta ja 16-vuotissyntymäpäivää Roin ja Benjaminin perheen mökillä. Järven rannalla Roi ja Hilla käyvät syvällisen keskustelun, joka kirkastaa Hillan ajattelua ja auttaa häntä  näkemään äitinsä nuoruuden tötöilyt uudessa valossa:
 

–      Eikö maailma ole vähän liian kaunis ja ihmeellinen ollakseen pelkkää sattumaa ja vahinkoa? kysyn ja vilkaisen Benjaminia. – –  

– Joko jokainen on vahinko tai jokainen on täällä tarkoituksella, sanon. 

 
Romaanin lopussa Annukka ja Hilla lähtevät vielä spontaanille road-tripille Turkuun Annukan kuolleen miehen moottoripyörällä. Hieman irralliseksi jäävää, joskin mielialaa ja tulevaisuuden uskoa tervehdyttävällä visiitillä he kohtaavat jopa rock-muusikko Michael Monroen! 
 
Avaimen blogissa Heli Rantala kertoo mm. siitä, kuinka teini-iän kirjailijahaaveet ovat vastanneet todellisuutta ja millaisille äärirajoille hän on ajanut itsensä hankkiakseen tietoa romaaniensa erityisistä aihepiireistä. 

 

 

 

  

Energisoiva seikkailu

 

Anne Muhonen: Salama-Anteri, 159 sivua. Kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2026. 
 




Säeromaanit ovat jo vakiintuneet osaksi nuortenkirjatarjontaa. 

Kotimaisten säeromaanien määrä on tuntuvasti lisääntynyt viime vuosina. 

Suomennettuihin, lähinnä yhdysvaltalaisiin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset verrokit ovat usein sivumäärältään suppeampia ja samalla tietoisempia säeromaanin mahdollisuuksista leikitellä tietoisesti kielen ja rytmin lavealla rekisterillä.
 
 
Anne Muhonen on tehnyt aiemmin kiinnostavia kokeiluja niin säeromaanin  kuin helppolukuisen, kuvitetun nuortenkirjallisuudenkin tontilla.
 
Kevään uutuus Salama-Anteri on kuitenkin säeromaaniksi hienoinen pettymys: siitä nimittäin puuttuu säeromaanille  ominainen kerronnan intensiteetti  lähes  kokonaan. 

Tarina olisi ollut jopa helpompi omaksua ja lukea suorasanaisena, perinteisenä nuortenkirjana runsaan replikoinnin ja kuvailevan tyylinsäkin takia.
 
Äiti lähettää 13-vuotiaan  Eelin  yhdessä isoveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa käymään erakoituneen lasinpuhaltajan, Lasi-Kupasen,  luokse tarkistamaan, että vanhuksella on kaikki hyvin. 

Meren äärellä elävät kyläläiset  pelkäävät tienoolla riehuvia hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Kylällä kerrotaan vieläkin, kuinka lasinpuhaltaja onnistui 20 vuotta sitten taltuttamaan myrskyn kehittelemällään Salama-Anterilla, elävällä ukkosenjohdattimella. 

Lasi-Kupanen varastoi myrskyn energiakentät kadonneisiin lasieläimiin, ja nyt Eelin pitäisi kanavoida voimat johonkin uuteen kohteeseen. 
 
Tavernassa nuoret kohtaavat Virven, joka johdattaa heidät Pimiöön ja Kalmankalliolle, missä Salama-Anterin tiedetään majailevan:
 

Kalevantulet leimahtelevat taivaanrannassa,

värjäävät pilvet ympärillä sinisiksi.
 
Virve on saman värinen,
heijastaa mekon sinistä sävyä
tummaa taivasta vasten,
kun astumme Nummitunnelista Kalmankallioille.
 
Ehkä se johtuu salamoiden välkkeestä,

mutta näyttää kuin myös Virve värähtelisi - - 

 
Tunnelma tiivistyy seesteiseksi kääntyvässä loppunousussa. Kauan kadoksissa ollut isäkin herää henkiin.
 
Säeromaani tarjoaa viitteitä nykyaikaan,  mutta toisaalta kyläläisten maailmankatsomus nojaa vanhaan perimätietoon, ennustuksiin ja taikauskoon. Käsityöammatteja kunnioitetaan ja kulutusesineitäkin pyritään korjaamaan aina jos suinkin mahdollista. 

Kenties kyse on dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa luonnonkatastrofit vaikuttavat entistä enemmän yksilön elämään? 
 
Muhonen on tehnyt osan kuvituksista linopainantana. 

Eeli harjoittelee myös koulun päättötyötä varten puunkaivertamista, missä käytetään samantyyppisiä työvälineitä kuin linopainannassa. Eelin takautumien kuvaamisessa Muhonen käyttää sarjakuvakerrontaa.  

Aivasteleva vesihiisi Verlan tehdasmuseossa

 

J

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. 91 sivua. Karisto 2026.

 

Todellisiin paikkoihin sijoittuva lastenkirjoja on taatusti ollut kautta aikojen. 

Havahduin tätä miettimään kartoittaessani tammikuussa edesmenneen Maijaliisa Dieckmannin tuotantoa. Likipitäen kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa sijoittuvat tietylle paikkakunnalle!
 
Olisi kiinnostavaa selvittää, kuinka paljon esimerkiksi museot ja muut matkailukohteet osaavat hyödyntää paikkasidonnaisia lastenkirjoja omassa markkinoinnissaan. Löytyykö esimerkiksi Laura Ertimon ja Maria Sannin Ateneumin arvoitus Ateneumin taidemuseon museokaupasta? 
 
Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengi-sarjassa on aiemmin ilmestynyt neljä osaa. 
 
Neljä lasta, Nico, Mimosa, Elina ja Iivo, sekä  museoalalla aiemmin työskennellyt yhden lapsen isotäti Elina ovat ratkoneet pieniä mysteereitä esimerkiksi Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa ja Kansallismuseossa.

 

Saana Nyqvistin kuvituksessa Mysteerijengi esiintyy
usein yhtenäisenä joukkona. Nyqvistin kuvitusta 
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

 

Mysteerijengillä on taipumus vetää  ”puoleensa kummajaisia aina, ja jos niille käänsi selkänsä, ne putkahtivat esiin vaikka limpsapullosta”. 

 
 
Kevään uutuudessa ja sarjan päättävässä viidennessä osassa Mysteerijengiläiset lähtevät Kouvolan lähellä sijaitsevaan  Verlan tehdasmuseoon. 

Elinan ystävän tytär tarvitsee koiravahteja ulkomaanmatkansa ajaksi, ja jengiläiset ovat valmiita apuun. 
 
Museo-oppaana työskentelevä ikämies Aukusti kaipaa lasten apua: joku kastelee tehdasmuseon lattioita alvariinsa. 
 

–   Nappaatte kiinni sen otuksen ja sanotte sille, ettei Aukustin tehtaaseen tulla vettä loiskottelemaan. Jukopliut, jos se kurkkaa kierroksen aikana jonkin koneen takaa ja säikyttää vieraat, tänne ei tule enää kukaan. 

 

Nico havaitsee koiralenkillä jotakin tavatonta: omituinen otus on
nousemassa kanavan seinämää pitkin. Saana Nyqvistin kuvitusta
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

Koskinen ei sommittele kaikkein perinteisintä dekkarijuonta: syyllisen jäljittämisessä tarvitaan onnea ja ennakkoluulottomuutta, eikä suomalaisen kansanperinteen tuntemuksestakaan ole haittaa. 

Monien lasten dekkarisarjojen tapaan Mysteerijengiläisten erityistaidoista ja mielenkiinnon kohteista on hyötyä mysteerien ratkaisuissa.

 
Saana Nyqvistin nelivärikuvituksessa ei juurikaan luoda tunnistettavaa museomiljöötä: toiminnallisen kuvituksen sijaan näytetään usein nelikko poseeraamassa ryhmäkuvissa.

Kirjan sisäkansiin olisi  kernaasti voinut laittaa Verlan museoalueen kartan.