torstai 30. huhtikuuta 2026

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  
















Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 





 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan.
 
”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon. 
 

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 


Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).




Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.



Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. 
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 



Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  


Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.
 
 
 

 

 

tiistai 28. huhtikuuta 2026

Laura Suomelan nuortenkirjan päähenkilö saa huomata, että himmailu ja kokeileminen kuuluvat luontevasti nuoruuden etsikkoaikaan


 

















Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. 240 sivua. Karisto 2026. 
 




Olen keväästä asti hakenut ihan hulluna duunia, mutta kun ei tärppää, niin minkäs teet. En ole jaksanut enää hetkeen yrittää, koska mitä järkeä, kun ei satojen hakemusten joukosta pääse edes haastatteluun. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minua uhkaillaan karenssilla. Haluaisin vain työntää pääni pensaaseen ja hävittää työkkärimuijan sähköpostit roskakoriin.
 

 
Laura Suomela aloitti kirjailijan uransa helppolukuisella Säpinät-lastenkirjasarjalla 2012 ja on sittemmin kirjoittanut nuortenromaaneja ja viihdettä aikuisille.  
 
Äskettäin ilmestynyt Välivuosisyndrooma on taas mainio todiste siitä, kuinka nuortenkirjallisuus resonoi nopeasti ajankohtaisiin ilmiöihin. 
 
Vienolla on ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen selkeät suunnitelmat hakea Taideylipistoon opiskelemaan kuvataidetta. Kun unelmat vesittyvät, hän huomaa jääneensä tyhjän päälle. 
 
Työvoimatoimiston omavalmentaja edellyttää raportointia haetuista työpaikoista. 

Samaan aikaan vanhat ystävät ovat niin kiinni uusissa opinnoissaan, että yhteydenpito jää vähäiseksi. 

Nopeasti Vieno huomaa olevansa vaarassa syrjäytyä kokonaan: 
 
– –   Sitä vain tottuu olemaan jouten. Ja kun ei ole mitään pakottavaa tekemistä, päivät alkavat rullata niin, ettei tee käytännössä mitään. Näinkö syrjäytyminen tapahtuu? Ennen heräsin aikaisin kouluun ja jaksoin vielä koulupäivien jälkeen maalata, kierrellä kirppareita, tehdä käsityöitä ja nähdä kavereita. Nyt olen ihan puhki, jos päivän ainoa tehtävä on käydä ruokakaupassa tai suihkussa.

 
Orpouden tunnetta lisää sekin, että Vieno on lopettanut seurustelun Samuelin kanssa, koska ei ole löytänyt parisuhteelta kaipaamaansa ”sellaista connectionia”.  

Vauraassa perheessä varttunut Samuel sisustaa opiskelukämppänsä Vepsäläisen huonekaluilla, kun taas Vienolla olisi varaa vain Kierrätyskeskuksen valikoimaan. 
 
Vienon isä on yksinhuoltaja. Äiti on kadonnut perheen arjesta alkoholin ja lääkeriippuvuden takia jo kauan sitten.

Pikkuveli Oiva stressaa yläkoulun päättymistä ja lukiovalintoja. Perheen kroonisen rahapulan takia Oiva on joutunut lopettamaan jalkapalloharrastuksen kalliiden seuramaksujen takia. 
 
Ankeista lähtökohdista huolimatta kukin perheenjäsenistä sinnittelee vähitellen pois ahdingosta ja tummista ajatuksista. 
 
Vieno askartelee pieneen peltirasiaan kodin muovailumassasta tekemälleen Penelope-nukelle. 

Romanttisesta Amelie-elokuvasta (2017) inspiroituneena hän lähettää nuken maailmalle ja toivoo, että löytäjät raportoivat sen vaiheista sosiaaliseen mediaan ja  lähettäisivät sen sitten jatkamaan matkaansa. Vieno saa myös työpaikan lounasravintolan keittiöstä. 
 
Pikkuveli löytää uuden yhteisön seurakuntanuorista ja hieman liian usein kapakassa käyvä ja olemukseltaan hiukan ränsistynyt isäkin löytää uuden naisystävän, Ilonan. Ilonan sisar asuu Italian Bergamossa ja kaipaa kipeästi au pair -apua lastenhoitoon.  
 
Vieno työstää aiempaa kriittisemmin myös taide-alan haaveitaan ja ymmärtää, että pinttymään liittyy harvoja mukavia lapsuudenmuistoja äidin kanssa. 

Kilvoittelu unelmien ja todellisuuden ristipaineissa avaa luovuutta tukkineet kanavat ja hän maalaa vimmaisesti suurikokoisia tauluja, jotka päätyvät Penelopen ja helsinkiläisen Aapon suhteiden ansiosta tamperelaisen kahvilan avajaisiin.

Laura Suomelan kotikaupunki Tampere onkin monissa kadunnimissään, kaupunginosissaan ja maamerkeissään tunnistettavana miljöönä.  
 
Välivuosisyndrooman tyyli on viihteellinen, mutta monien aiempien nuortenkirjojensa tapaan  Suomela luo vetävän juonen lomaan silti uskottavaa kuvaa nykynuorten suorituspaineista ja poliittisten päätösten takia kaventuneista tulevaisuudensuunnitelmista.
 
Suomelan nuortenkirja viestiikin jämäkästi, että ylisuorittamisen sijaan nuoruudessa on lupa myös himmailla ja etsiä itseään. 
 
Ulkoasultaan kirja ansaitsee erityistä huomiota: kirja on  hieman normaalia pienikokoisempi, sen kansissa on miellyttävä mattapinta, jota huomaan tavan takaa koskettelevani lukemisen aikana. 


Etukansi on jopa prameilean korea kultakirjaimineen ja koristeineen. Kirjan kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mainintaa. 
 
Samanlaista kansityyliä näkee nyt usein kirjakaupoissa esimerkiksi monien klassikkoteosten kansainvälisissä uusintapainoksissa. Penelope-nukke kannessa antaa vaikutelmaa nuoremmille lapsille suunnatusta teoksesta, mutta todennäköisesti kirjan nimi ohjaa sen kuitenkin ”oikeanikäisten” lukijoiden käsiin. 
 
 
Karisto luonnehtii kirjaa ”hyvänmielenromaanina kaikille elämässä hapuileville”. 
 
 
 

perjantai 24. huhtikuuta 2026

Pois turhista muoteista














Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Minä saan olla lohikäärme, 25 sivua, Tammi 2026.

 





Päiväkodin eteisessä takit

suhisevat, kengät kolisevat

ja reppu tömähtää lattialle.

Joku parkuu pissahätää.

 

Miksi aina pitää olla tällainen

älämölö? Luna huokaa.

Hän kaipaa jo takaisin kotiin.

 

 


Päiväkodin äänimaailma rasittaa Lunaa jo heti aamusta.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 




Tunnekasvatusta eri tavoin työstävät lastenkirjat näyttävät vakiintuneen osaksi perustarjontaa.

 

Hieman kärjistäen voisin jopa väittää, että tuiki tavallisen lapsen arkisuus näyttäytyy jo kuvakirjoissa epämuodikkaana ja jokseenkin tylsänä. 

 

Luna rasittuu äänistä ja kokee monet asiat muita herkemmin. Päiväkotiin suunnitellut naamiaiset aiheuttavat jännitystä. 


Lunan pinna kiristyy, kun isä keskittyy autossa vain työpuheluunsa
 ja haisee päälle päätteeksi voimakkaanhajuiselta  partavedeltä.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 


Lunan kavereilla on selvät suunnitelmat pukeutua prinsessoiksi, Frozen-animaatiosta tutuksi  Elsaksi ja Hannele Lampelan ja Ninka Reitun kuvakirjoissa seikkailevaksi Prinsessa Pikkiriikiksi.  

 

Lunan prinsessapuku on tullut pieneksi ja Luna on lohduton.


Äiti rauhoittelee  tytärtään: 


– Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut, äiti muistuttaa. – Voit olla juuri mitä itse haluat. 




Äidin avuttomuuden tunnot tyttären raivonpuuskan aikana tiivistyvät
oivaltavasti kehonkieleen. Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

 




 

Seuraavana päivänä naamiaisissa Lunan itse tuunaama lohikäärmeasu herättää paljon ihastusta. 

 

Mira Mallius on kuvittanut myös Lotta-Sofia Saahkon kaksi aiempaa kuvakirjaa Kun mummi unohti tarinat (Tammi 2025) ja Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024). 


Mallius onnistuu havainnollistamaan melko suurpiirteisesti kuvaamissaan ihmishahmoissa tunteita ja tunnelmia. 


Hyviä esimerkkejä löytyy aukeamilta, joissa äiti seuraa hieman neuvottoman oloisena tyttärensä raivon puuskaa ja toisaalla aukeamalla, jossa vanhemmat ihailevat avoimesti Lunan kekseliäisyyttä ratkaista pukeutumispulmansa itse omaperäisesti.

 

Lotta-Sofia Saahko ansaitsee kiitoksen rajatusta, vain 25 sivuun mahtuvasta kompaktista kuvakirjatarinasta, jossa ei ole turhia rönsyjä tai jaarittelua.

 

 

 

Lisää lastenkirjoja herkistä lapsista:



 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Mölymyrsky, WSOY 2025

Maria Vilja: Pohjaton reppu, Karisto 2025

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Maria Vilja: Näkymätön reppu, Karisto 2022 

Annika Hämynen: Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä. Kuvitus Johanna Lehtomaa, Kumma 2024 
 
Annika Hämynen: Apua, sukissani on lohikäärmeitä. Satuja aistiherkkyyksistä, kuv. Johanna Lehtomaa, Kumma 2022
 
Johanna Elomaa: Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, kuvitus Satu Kontinen, Bazar 2023

Reetta Niemelä & Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus, Otava 2022
 
Veera Salmi & Elina Warsta: Hung ja pantteripako, Otava 2020

keskiviikko 22. huhtikuuta 2026

Sadunkaltaista hupailua

















Jukka Itkonen: Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita. Kuvittanut Christel Rönns.  61 sivua. Tammi 2026. 
 






Lyhyet sadut ja iskevät tarinat voisivat olla hyvä täky hiljattain lukemaan oppineelle lapselle. 
 
Perinteisen sadun muotoa ja sisältöä hyödyntävät sadut ovat kuitenkin nykyisin jo harvassa. 

Niiden sijaan julkaistaan paljon humoristisia hupailuja (Paula Norosen ja Minna Kivelän Hulluja satuja -kirjat, kuv. Aiju Salminen, Tammi sekä Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta, kuv. Tiina Konttila, WSOY), joista löytyy yhtymäkohtia sadunkerrontaan niukasti.   
 
Jukka Itkosen
 ja Christel Rönnsin vanhoja kansansatuja modernisoiva kokoelma Sorsa norsun räätälinä ilmestyi Otavalta 2008. 
 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita ammentaa samoista ideoista; esimerkiksi tarinat "Kultakutri" ja "Hannu ja Kerttu" vinkkaavat kyllä nimillään tuttuihin satuihin, mutta sisältö jää silti heppoiseksi. 

"Rumaakin rumempi ankanpoikanen" varioi varsin uskollisesti H. C. Andersenin  "Rumaa ankanpoikasta". 
 




Variaatio H. C. Andersenin klassikkosadusta Ruma ankanpoikanen.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

Jukka Itkonen (1951–2021) oli tuottelias ja idearikas lastenkirjailija. 

Ovatko uuden kokoelman tarinat jääneet yli edellisestä kokoelmasta vai onko Itkonen innostunut myöhemmin jatkamaan modernia satuilua? 

Kokoelma ilmestyy yhtä kaikki postuumina Itkosen kuoleman jälkeen. 
 
Isossa kuvassa tiedolla ei ole suurta merkitystä, mutta Viisikko kuusikossa ei silti säväytä edeltäjänsä tavoin. 
 
En halua millään muotoa aliarvioida lasten hoksottimia, mutta epäilen osan tarinoista menevän yli lapsen ymmärryksen. 

Esimerkiksi "Leppäkerttu"-tarinan sankari  kokeilee ensin taitojaan runoilijana ja sittemmin seikkailukirjan kirjoittajana. Tarina tuntuu ilkamoivan etupäässä kirjailijan ja kustantamon välisille kimuranteille suhteille. 
 
”Presidentin sappikivet” -tarinassa on Norosen ja Kivelän Hullujen satujen tavoin paljon dialogia, mikä antaa mahdollisuuden työstää tarinan pohjalta teatteriesitys varhaiskasvatuksessa tai alakoulussa.
 
Mitaltaan ja huumoriltaan kompakteja tarinoita ovat ”Istumaliima”,  ”Traktori” ja ”Koiria ja ihmisiä”, jotka tuovat mieleen vanhat hölmöläissadut. 



Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinaan "Istumaliima" 
kokoelmassa 
Viisikko kuusikossa ja muita melko
uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

 
Yllättävän moni tarina kertoo aikuisista, kuten vaikkapa Seposta, joka muuttaa pois vanhempiensa luota vasta 81-vuotiaana.

Ajankohtaista särmää löytyy  ”Moskova”-tarinasta. Ypöyksinäisellä Heikillä on seuranaan vain Moskova-niminen kärpänen. Kun kärpänen sitten katoaa, masennuslääkäri nauraa avoimesti, kuinka hänellä on asiakas, jonka suurin ongelma on kärpänen. 
 
Heikki ilmoittaa lemmikkinsä katoamisesta myös sanomalehtiin:

Uutinen herätti ihmetystä: kuinka jokin suurkaupunki  noin vain voi kadota. Suomen Moskovan suurlähetystöstä lähetettiin tulikivenkatkuinen viesti:  
"Lopettakaa valeuutisten julkaiseminen. Ei Moskova ole mihinkään kadonnut, se on täällä."

Tarinalla on kuitenkin perin surullinen loppu. 


Kun Heikki ja Moskova palaavat lomamatkaltaan Venäjältä ja Moskovasta, vuokranantaja närkästyy asunnon siivottomuudesta, jonka todisteena on kärpänen. 

Vuokraisäntä listii sanomalehdellä kärpäsen hengettömäksi. Heikki järkyttyy, joutuu sairaalaan ja kuolee. 

 

 

Heikki ja Moskova-niminen kärpänen matkustavat Moskovaan.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).




Christel Rönnsin kuvitus on myös tässä kevään uutuudessa merkittävässä roolissa antaen visuaalista särmää satujen ja tarinoiden hullunkurisillle keskushenkilöille ja rytmittäen kerrontaa. 




 

 









torstai 16. huhtikuuta 2026

Pirkanmaa on mainio kasvualusta lasten- ja nuortenkirjoille

© Emmi Jormalainen 














Lastenkirjojen Tampere -näyttely Tampereella Työväenmuseo Werstaan Komuutti-yhteisögalleriassa 15.4.–24.5.2026. Vapaa pääsy. 
 
 



Tampereella on Kirsi Kunnaksen mukaan nimetty Tiitiäisen leikkipuisto ja Anni Polvan kävelykierros Tammelan kaupunginosassa.

Paikallista lasten- ja nuortenkirjaosaamista voitaisiin toki hyödyntää paljon suuremmassakin mittakaavassa. 

Olen leikilläni sanonut, että todennäköisesti Tampereen ja laajemmin koko Pirkanmaan vesijohtovedessä on joitakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemiseen altistavia ainesosia. Sen verran paljon alan tekijöitä maakunnasta löytyy.
 
IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa ovat koonneet Tampereen Työväenmuseon pieneen Komuutti-tilaan Lastenkirjojen Tampere -näyttelyn. 

Sama tehotiimi on aiemmin koostanut näyttelyt tamperelaisista lasten- ja nuortenkirjailijoista, Leena HärmästäRauha S. VirtasestaAsko Martinheimosta ja Uolevi Nojosesta sekä Jalmari Finnestä
 


Näyttelyn kävijöiden nostalgiaa herätellään myös
pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden
teosten kansikuvilla. © PHH.




Uusimman näyttelyn pontimena oli työryhmän havainto siitä, että Tampereen lasten- ja nuortenkirjailijoita ei ole kartoitettu Helsingin ja Turun tapaan kattaviin valikoimaluetteloihin. 
 


Ismo Loivamaan johdantoartikkeli luotaa Tampereen lastenkirjallista maaperää ja nostaa esille tunnettuja tekijöitä eri vuosikymmeniltä. 

Tärkeänä virstanpylväänä Loivamaa mainitsee Tampere-seuran vuonna 1948 julkaiseman Tammertontttu-antologian, jossa aikansa tunnetuista lasten- ja nuortenkirjailijoista  mm. Aili Somersalo, Leena Härmä, Ainikki Kivi ja Eila Kaukovalta ilmaisevat runoissa ja tarinoissa paikallista kotiseuturakkauttaan. 
 
Vuonna 1943 perustettu Pirkkalaiskirjailijat ry on ollut Suomen  ensimmäinen maakunnallinen kirjailijoiden yhdistys. Sen toiminnassa on alusta alkaen ollut paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita. 
 
 
Näyttelyn kokoamisessa on hyödynnetty Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokantaa. Instituutti on myös koonnut vuonna 2013 Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa -näyttelyn

Kuvittajien osalta tietoa saatiin Kuvittajat ry:stä. 
 
Vanhimmat luettelossa olevista kirjailijoista ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella ja nuorimmat 2000-luvulla. 

Työryhmän tilastojen perusteella Pirkanmaalta löytyy eri aikoina lapsille ja nuorille joko yhden tai useamman lasten- tai nuortenkirjan kirjoittaneita 183 ja kuvittajia 92. 

Vaikka luettelot eivät ehkä ole aivan täydellisiä, ne antavat silti kiinnostavaa tietoa ja houkuttelevat toivottavasti tutkijoitakin paneutumaan aiheeseen laajemmin.  
 
Työryhmä luki Tampere-aiheisia kirjoja. Näyttelyyn valittiin kaikkiaan  16 sitaattia eri aikakausien kirjoista.
 

Salla Simukan Lumikki-trilogian avauksessa 
Punainen kuin veri (Tammi 2013) Tampere
on keskeinen miljöö. © PHH.

 
Miljöö ja paikkasidonnaisuus näkyvät  monissa nykynuortenkirjoissa. 

Esimerkiksi Salla Simukka ja Terhi Rannela ovat nuortenromaaneissaan kuvanneet tunnistettavasti ja elämyksellisesti Tampereen keskustaa. 
 
Kaltaistani lasten- ja nuortenkirjaentusiastia hauskuttaa se, että pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja -kuvittajien lisäksi uusi näyttely huomioi myös kaikki lasten- ja nuortenkirjat, joissa Tampere ja naapurikunnat ovat tapahtumapaikkoina. 
 
Niinpä valikoimaluettelossa on mukana myös esimerkiksi Maijaliisa Dieckmannin lastenkirja Ville Romusen ja mummon delfiiniseikkailu (Kustannus-Mäkelä 2011), jossa Ville käy mummonsa kanssa nyttemmin jo lakkautetussa Särkänniemen delfinaariossa, ja Laura Lähteenmäen kansalaissodasta kertova historiallinen nuortenromaani Yksi kevät, jonka päähenkilöistä osa on töissä tamperelaisessa  kenkätehtaassa.
 
Näyttelyn aineisto eli Vuosisata tamperelaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta -luettelo tallennetaan lähiaikoina myös Lastenkirjainstituutin verkkosivuille vapaasti  luettavaksi.




 




 
 

 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2026

Välitilasta omaan elämään

















Laura Liimatainen: Sukellus. 299 sivua. S&S 2025. Kansikuva Pinja Meretoja.
 






Kausityö on välitila, jossa Ullakin odottaa vain kesän kuluvan, päivien vanuvan ohi, jotta oikea elämä pääsisi alkamaan, vaikka samaa välitilaa Ullan elämä on ollut viimeiset kaksi vuotta lukion loppumisen jälkeen. Ajan kuluttamista yläkerrassa, työvuorossa huoltsikalla, ikuista pururataa kiertäessä. 

 
Laura Liimataisen esikoisromaanin päähenkilö Ulla  on kesätöissä Helsingissä huvipuiston grillissä. 

Sinnikkäästi hän on hakenut jo kolmatta kertaa lääketieteelliseen tiedekuntaan, vaikka tiedostaakin, että kyse on enemmän vanhempien odotusten täyttämisestä kuin omasta aidosta kiinnostuksesta.
 
Ulla ystävystyy grillissä Noomin kanssa. Noomi on hoikka kuin pajunvitsa, ja Ullan on vaikea aluksi edes ymmärtää, miksi tyttö haluaa viettää aikaa hänen, homssuisen Ullapullan, seurassa.
 
 
Kaupungilla ja uimarannalla Ulla skannaa ihmisiä heidän vartalonsa perusteella: ovatko  he oikeasti lihavia vai pitäisikö kohtuuden nimissä käyttää vain ilmaisua ”Dove-läski, jonka rasvakerrokset ovat asettuneet ovat asettuneet kauniisti kapean vyötärön alapuolelle”. 
 
Ulla puntaroi myös ilmaisua ”liikalihava”, joka viittaisi siihen, että voisi olla myös sopivan lihava tai jopa alilihava.
 
Laura Liimatainen asettaa  taiten rakennetuissa kohtauksissaan Ullan lukijan katseen alle. 


Kirjan alussa oleva kohtaus on erityisen latautunut. Ulla olettaa ilmoittautuneensa uimatekniikkakurssille, mutta huomaa liian myöhään, että kyse onkin uimahyppykursisista.
 
 
Noomi on kriittinen sosiaalisen median välittämän kehokuvaan liittyvän keskustelun suhteen. Vähitellen ystävyys Noomin kanssa syventyy ja Ulla oppii katsomaan itseään armollisemmin. 

Kohtaus, jossa kuvataan Ullaa Noomin silmin, on erityisen kaunis:
 
   – Hänen vartalonsa on pyöreä ja kaareva ja pehmeä, sellainen, joka varmasti tuntuisi kodilta, jos sitä vasten painautuisi. Ulla on tehokas ja toimelias, se heijastui grillillä riuskoista ja ripeistä liikkeistä, nopeasti juokseva äly liikkuu samaan tahtiin. 

 
 
Noomi asuu Kruununhaassa ja opiskelee suomen kieltä. 
Ulla mieltää Noomin pääsevän monessa asiassa paljon helpommalla, koska yliopistolla uraa luova äiti elättää yhä aikuista tytärtään. Vähitellen Ulla saa tietää, että Noomillakin on kipupisteensä, jotka liittyvät perhesuhteisiin ja kehokuvaan.   

Eri yhteiskuntaluokista tulevien nuorten välinen ystävyys askarruttaa nyt monia kirjailijoita. 

Lastenkirjahyllyssä olen tuonut tätä aihetta viimeksi esiin mm. Marja Ahon Chiaroscuron (Myllylahti 2025) ja  Tiia  Mattilan Selviämisen soittolistan (Myllylahti 2026) arvioissa  sekä Satu Erran Tällaisen tunteen arviossa (Tammi 2025) Helsingin Sanomissa.
 

Ulla on vanhempiensa ainokainen, mikä antaa uskottavuutta ammatinvalintaan liittyville paineille ja Ullan kotisidonnaisuudelle. 

Ullan äiti viittaa psykoterapeutti Maaret Kallioon, ja sanoo, että tyttären pitäisi olla ”lujasti lempeä. Ei saa olla mikään kynnysmatto, Ulla”. 

Ulla ihailee yhdysvaltalaisen Gillmoren tytöt -draamakomedian äidin ja tyttären kaverivanhemmuutta ja pakenee  usein todellisuutta sarjan pariin. 
 
Ullan kasvutarina huipentuu hieman turhankin dramaattiseen (ja epäuskottavaan) hätähuutoon. Lukija kuitenkin vakuuttuu siitä, että Noomin ystävyyden ja vankentuneen itsetunnon avulla hän on valmis muuttamaan lähitulevaisuuden askelmerkkejä itselleen armollisempaan suuntaan. 
 
Laura Liimatainen onnistuu kiteyttämään tyyliltään kepeään lukuromaaniin jouhevasti isoja ajankohtaisia teemoja, jotka puhuttelevat varmasti kirjan varsinaisen kohderyhmän, nuorten aikuisten, lisäksi myös nuorempia lukijoita, joita välivuodet  ja isojen ammatinvalintaan liittyvien ratkaisujen tekeminen pelottavat. 
 
Kehopositiivisuus on tullut  aiheena rytinällä viime vuosina lastenkirjallisuuteen. 

Sitä vastoin varhaisnuorille ja nuorille aiheesta on kirjoitettu aiemminkin. 

Liimataisen romaanin verrokiksi sopii erityisen hyvin Johanna Hulkon nuortenromaani Suojaava kerros ilmaa (Karisto 2018).

 
Sukelluksen
 käsikirjoitus palkittiin S&S:n järjestämässä Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailussa, jossa etsittiin tarinoita ystävyydestä.  

Liimatainen asuu Tampereella ja työskentelee myös suomentajana.