”Eikö nää kakkajutut koskaan lopu?”

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi. Kuvittanut Jenna Kunnas. Otava 107 sivua.

Kriitikko Kaisa Neimala ihmettelee  uusimmassa Parnassossa artikkelissa ”Pieru ja rätkäys” nykyistä lastenkirjallisuuden kakkahuumoritrendiä:

Vaikka tässä esiteltävät takapuoli- ja etupuolihuumorikirjat ovat kaikki genreltään lastenkirjoja, tuntuu vitsailu useasti kirjoitetun kutittelemaan aikuislukijaa. En nyt niinkään mieti sitä, mikä on lapselle tai aikuiselle niin sanotusti sopivaa, vaan sitä, millainen vitsien sanasto ja tai aihepiiri ylimalkaan hahmottuu humoristiseksi. Ehkä kirjailija näkee vitsikkyyden vaivan ilahduttaakseen mahdollista lapselleen ääneen lukevaa vanhempaa? Tai ehkä kirjailija alapäävitsailee ennen kaikkea omaksi huvikseen?

Artikkelinsa lopussa Neimala povaa, että nykyinen pieruhuumori vielä johtaa siihen, että lapset kyllääntyvät aiheeseen kokonaan ja puuskahtavat jo työlääntyneinä:  ”En mä aina jaksa näitä pieruja...” 

Olen Neimalan kanssa eri mieltä siitä, että lastenkirjojen pieruhuumori vetoaisi erityisesti meihin aikuisiin. Kyllä tämä huumorin laji on mielestäni tyyten lasten aluetta, ja hyvä niin.

Parahultaisen sopivasti myös Noora ja Jenna Kunnaksen, Mauri Kunnaksen tyttärien, esikoislastenromaanissa ollaan tuhnujen ja paukuttelun ytimessä. 

Yksi Majatalo Perätuulen asukkaista kehaisee jopa reteästi muille:  

– Minun pieruni eivät ole mitään porvarispieruja, intoili Bertta. – Ne menevät minne itse tahtovat!

Luonteeltaan pidättyväinen ja korrekti Heikki Nieminen puuskahtaa seikkailun päätteeksi: ”Eikö nää kakkajutut koskaan lopu?”

Isosti ennakkomainostettu Kaheli sakki ja kauhujen kaappi herätti rouva Huussa kiinnostusta. Uusia lastenromaaneja, varsinkin ääneen lukuun sopivia, tarvitaan kipeästi. 

Näkymä Perätuulen majataloon herättää lapsikatsojassa monia kysymyksiä: missä ihmeessä kaikki talon kahdeksan asukasta mahtavat nukkua? Tosin asukkaiden kerrotaan olevan syömisenkin suhteen suurpiirteisiä, joten ehkä sama pätee nukkumiseen. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Noora Kunnaksen saturomaani ammentaa lastenhuoneen lelujen ajattomasta traditiosta, muistetaanpa vaikka A. A. Milnen Nalle Puh, Russell Hobanin itkettävän ihana Hiiri ja hänen lapsesa tai Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli. Kurenniemen saturomaanin tavoin Kunnasten uutuudessa jo hylätyn lastenhuoneen nukkekoti on keskeinen tapahtumamiljöö.  

Perätuulessa siis tosiaan huoneet loppuvat kesken kaiken ja siellä liikkuvan täytyy olla varovainen, muuten tippuu ulos suoraan talon ulkopuoliseen maailmaan, huonemaailmaan. 

Majatalo sijaitsee huonemaailman lattialla, joten pudotus yläkerrasta ei ole järin korkea, mutta tietysti kovin ikävä.

Kahelin sakin  majatalo Perätuulessa on originelleja asukkaita, joista valtaosan kukkein nuoruus on jo kaukana takanapäin ja elämä jättänyt heihin uurteiset jälkensä. 

Jenna Kunnas käyttää tehokkaasti kuva-alaa hyväkseen ja luo kuvituksillaan eloisia, rytmisesti hyvin toimivia aukeamia, kuten tässä kansainvälisen runopäivän valmistelusta kertovassa kohtauksessa. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Mitään järjen jättiläisiä he eivät ole, ja hauskuus tietysti syntyy usein nimenomaan sitä kautta.  Henkilöitä on poukkoilevaan juoneen nähden liikaa, ja kun välillä vielä leikataan tarinaa pysähdyksiin takaumilla, niin keskittyminen on vaarassa herpaantua sekä ääneen lukijalta että kuulijalta.  Noora Kunnas höystää suorasanaista kerrontaa tahallisen kömpelöillä runonpätkillä. 

(Muistettaneen, että kustantaja suhtautui Elina Karjalaisen Uppo-Nalle -kirjojen kömpelöihin runoihin aluksi hyvin tuomitsevasti. Sittemmin nimenomaan ne ovat kannatelleet Uppiksen suosiota!) Hugo von Husmus yrittää kaikin keinoin sivistää muita asukkaita, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan.

Majatalon väki on luonut myytin hurjasta hirviöstä, ja talon nuorimmat asukit Pipana ja Papu innostuvat oitis tarinoista.

Hirviö, eli Molla Maija, kuvataan hyvin makaaberiksi hahmoksi:

–     – Se asuu unohdettuna isossa sinisessä kaapissa ja siltä puuttuu vasen jalka ja toinen silmä. Sen kävelykeppi on tehty tapettujen nukkejen raajoista. Molla Maijan ääni on kuin haarukalla vedettäisiin liitutaulun pintaa ja sen suusta valuu kuolaa ja se syö niin paljon leluja kuin käsiinsä saa. Silmänä sillä on kulunut vanha nappi, johon Molla Maija vetää puukolla viivan jokaisen syödyn lelun merkiksi. Sanotaan, että nappi on niin täynnä, ettei siihen mahdu enää yhtään viivaa, – –
 

Hiukan vieroksuin militaristisen Majurin taipumusta simputukseen ja komenteluun ja erilaista kiusaamiseen lietsontaa: Pipana tärisee innostuksesta ja ehdottaa Papulle:

– Napataan Molla Maija kahdestaan ja muilutetaan se ulos huonemaailmasta, Pipana sanoi. Papu katsoi Pipanaa kuin pähkähullua.–    Miksi ihmeessä me niin tekisimme, hän hämmästeli.
–     Seikkailun takia tietysti! Hihkaisi Pipana.
Papu mietti hetken aikaa. Aluksi ajatus tuntui hänestä aika huonolta, mutta mitä kauemmin hän sitä ajatteli, sitä jännittävämmältä se vaikutti.–     ­Lähdetään jo! Pipana hoputti.

Myöhemmin Pipanan kerrotaan nauravan ilkikurisesti, ja todetaan että hänestä ”uhkailu oli ihanaa”.

Loppu kiertyy tietysti onnelliseksi ja väärinkäsitykset ja perättömät tarinat oikaistaan.

Hyvä esimerkki teoksen onnistuneen rytmikkäästä taitosta: 12:nnen luvun otsikkona on "Ei kun alas vain", ja vinksahtanut numerovinjentti ja oikeanpuoleisen sivun alaspäin tähyävä asukasrykelmä antavat vielä otsikolle lisävahvistusta. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Jenna Kunnaksen kuvituksessa on myös ripaus nostalgiaa. Oranssi tehosteväri on raikas ja herättänee muistoja meissä varttuneemmissa aikuislukijoissa, sillä samankaltaista kikkaa käytettiin yleisesti 1950–60-lukujen lastenkirjoissa. Vaivannäköä ja kekseliäisyyttä löytyy myös uusien lukujen numerovinjettien kikkailussa. Numerot itsessään antavat nimittäin vihjettä, mitä luvussa tapahtuu! 

Hienoista itseironiaa vai mitä lie ovat kahden viimeisen luvun nimeämiset: "25. luku:  Surkea seikkailu kaiken kaikkiaan" ja romaanin päättävä "26. luku "Se jatkuu sittenkin!" 

Kirjan kansiformaatin, kirjan nimen ja kustantajan ilmoituksen perusteella  saamme vielä lukea Kahelin sakin uusistakin seikkailuista.