Yökirja tuo päivänvaloon lasten arkea

Annika Sandelin: Yokon yökirja, suomennos Liisa Ryömä, kuvitus Linda Bondestam, Teos 2015. Kansikuva Linda Bondestam. 

Rouva Huun lapsuuden yksi tärkeä mielikirja oli Barbro Lindgrenin Erittäin salaisia juttuja  (Tammi 1972), joka on taannoin esitelty myös Lastenkirjahyllyssä. 

Barbro Lindgren sai viime vuonna Astrid Lindgrenin muistoksi perustetun ALMA-palkinnon. ALMA-Palkittujen kirjailijoiden/ kuvittajien tuotannosta on tiivistetty oivaltavia analyysejä Läsnyckel-sivustolle, joka on selvästi suunniteltu myös koululaisten kirjallisuuskasvatuksen tueksi kysymys- ja virikepaketteineen. 

Suomenruotsalainen raadin jäsen, tutkija Maria Lassén-Seger on tehnyt sivustolle oivaltavan analyysin Lindgrenin Hemligt-trilogiasta, josta valitettavasti on suomennettu vain tuo ensimmäinen osa. 

Samaa lapsuuden siekailematonta asennetta löytyy myös suomenruotsalaisen Annika Sandelinin lastenromaanista.  Sen minäkertojalla, 10-vuotialla Yokolla, on salainen yökirja, johon hän kirjoittaa päivän tärkeimmistä tapahtumista. Ruotsinkielinen alkuteos Yokos nattbok ilmestyi Schildts & Söderströmsin kautta viime syksynä ja Liisa Ryömän suomennos tuli julki tämän vuoden puolella Teoksen kautta.  

Originelliin perheeseen kuuluvat kuvataiteilijaäiti, psykologi-isä sekä lapset Yoko, Salvador ja Frida, jotka ovat kaikki saaneet nimensä vanhempien ihailemien taiteilijoiden – Yoko Onon, Salvador Dalin ja Frida Kahlon mukaan.

Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta ja hän asuu Yokon asunnon yläpuolella. Tytöt viestittelevät toisilleen erilaisten koodikoputusten kautta.

Kun Anna on poissa koulusta, Yokosta tuntuu että hän on vain puolikas. Annan lisäksi toinen Yokon hyvä ystävä on Daniel, jonka erityisominaisuutena on lyhytkasvuisuus. Luokalla on tietysti aina pientä skismaa, mutta yhteishenki on luja ja opettajien kustannuksella voi aina nauraa yhdessä.

Yokon perheen arkea kuvataan hauskasti. Yokon äiti on todellinen draama-queen, joka päättää näyttelystä saamansa huonon arvostelun takia suunnata luovuutensa uusille aloille: hän hakee Yokon kouluun kuvaamataidon opettajaksi ja päättää ryhtyä myös lastenkirjakuvittajaksi (... mutta saa nopeasti huomata, että kuvittaminenei olekaan niin helppoa: kustannustoimittajan mielestä kaikki äidin piirtämät kanat ovat aivan liian erinäköisiä keskenään!) 

Annalla ja Yokolla on tapana seurata kaupungilla epäilyttävän näköisiä ihmisiä ja kehitellä heidän ulkoisen olemuksensa perusteella toinen toistaan villimpiä tarinoita.

Sandelin tavoittaa hienosti noin kymmenvuotiaan lapsen mielenmaiseman, johon työntyy jo pelkoa aikuisuusiän monista velvollisuuksista:

Välillä minä pelkään ettei me opita ikinä mitään eikä saada aikuisina mitään työtä. Eihän meistä kaikista voi tulla maailmanmestareita paperilentsikoiden heitossa.

Suomenruotsalaista yhteisöä kuvaava lastenromaani leimaa suomenkieliset hieman oudolla tavalla: Yoko suhtautuu samassa rapussa asuvaan Karppisen tätiin aluksi varauksellisesti ja tädin  asunto kuvataan sotkuiseksi. Luokkatoveri Kimmoa luonnehditaan himokantelijaksi ja isoisän uuden miesystävän, Harrin, suvun lasten huonoihin käytöstapoihin kiinnitetään erityistä huomiota. 

Jo 80 vuotta lähestyvän isoisän parisuhde miehen kanssa on Yokon isälle aluksi haasteellinen:

Isä nyt kuitenkaan ei ole iloinen isoisän uudesta ukkoystävästä. Hänestä isoäidin kuolemasta on niin vähän aikaa, eikä hän sitä paitsi usko että isoisä on homoseksuaali. Hän sanoo että isoisä yrittää vaan tehdä numeroa itsestään ja ettei sitä voilla naimisissa neljääkymmentä vuotta ja huomata sitten että on homo. Äiti arvelee että isoisä on oikeasti huomannut sen jo aikoja sitten mutta ei ole uskaltanut paljastaa sitä aikaisemmin.

Parisuhteen rekisteröinnin juhlatilaisuudessa isän tiukan vastustava asenne uutta sydämen valittua kohtaan sentään hieman väljenee.  Yoko ihmettelee äidin omituista lohkaisua isoisän kaapista tulosta:

"Kai nyt on parempi tulla kaapista ulos kahdeksankymppisenä kuin että ei ikinä tulisi", hän sanoi. 

Minä en oikein ymmärrä mitä hän tarkoitti, kun eihän isoisiä ikinä ole missään kaapissa istunut. 

Enkä minä ymmärrä sitäkään, miten isoisä voi sanoa ettei koskaan ole olllut niin rakastunut. Eikö hän rakastanut isoäitiä? Hehän olivat aina yhdessä kun isoäiti eli, eivätkä he minun muistaakseni riidelleet koskaan. Ja isoäitihän oli maailman kiltein. Ehkä isoisä on vain unohtanut miten paljon häntä rakasti. 

  

Linda Bondestamin kuvitus höystää tarinaa, ja usein kuvauksen kohteeksi valikoituvat koomisen näköiset aikuiset. 

Tänään vietetään H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi kansainvälistä lastenkirjapäivää. Hyviä lukuhetkiä kaikille myös Lastenkirjahyllystä.