Lyhyttä, mutta juuri siksi niin painavaa nuoruuden tilitystä

Kirsti Kuronen: Pönttö, 86 sivua, Karisto 2017. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Kirsti Kuronen lanseerasi Paha puuska -teoksellaan  nuortenkirjallisuuteen  säeromaanin, jossa proosa rytmitetään lyhyisiin riveihin.

Kotimainen nuortenromaani on viime vuosina  kiitettävästi reagoinut uutisiin nuorten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta. 

Johanna Hulkon K18 sekä Kurosen Paha puuska ja kevään uutuus Pönttö ovat kaikki ulkoasultaan vaatimattoman näköisiä nidottuja lipareita, mutta ulkoasun ei kannata antaa hämätä: vähäisestä sivumäärästä huolimatta ne ovat poikkeuksellisen latautuneita lukuelämyksiä.

Johanna Hulkon K18 jopa täyttää kriteerit ”ohuesta hauskasta kirjasta”. 

Tällaisia toiveitahan kirjastoväki saa usein toteutettavakseen, kun koulun kirjaesitelmää varten pitäisi lukaista huomiseksi jokin kirja… 

Kalle Veirto on kikkaillut kevään uutuudellaan tällä täsmätilaustuotteella: Ohut hauska kirja (Karisto 2017) ei valitettavasti lunasta lupaustaan. Itse asiassa ohuen hauskan kirjan brändi on Veirton kirjassa vesitetty kokonaan. Uskaltaako sen jälkeen enää edes pyytää toista kirjavinkkiä samoilla laatumääreillä ?

Mutta takaisin Kurosen Pönttöön.

Pöntön raamit ovat kuin mistä tahansa nykynuortenromaanista: kertojaminä Luna on angstinen kevään ylioppilas. Vähin erin lukija oivaltaa pienistä vihjeistä, että tytön mollisointuinen mieliala häälyy jo vaarallisen lähellä kuilua –  varsinkin, kun selviää, että tytön traumatisoineista tapahtumista on jo yli kolme vuotta.

Mutta lukija ei silti huolestu tytön puolesta. Aino Ahtiaisen energinen kansikuva valokuvaa ottavasta päähenkilöstä on jo itsessään signaali toivosta. 

Ja tytöllähän on sitä paitsi paljon ystäviä: Tove, Vilja-Tuulia, Monika, Linn ja Katri. 

Viis siitä, että ennen pitkää lukija hoksaa, että kyse on tytön fanittamista kirjailijoista.

Luna vetäytyy kotitalonsa kerhohuoneeseen tarkkailemaan isän virittämän videokameran livelähetetystä  tiaisen pesäntekopuuhista ja munien hautomisesta. Tyttö kokee ensin syyllisyyttä tunkeutuessaan Arjaksi nimeämänsä tiaisen reviirille näin häikäilemättömästi. Intensiivinen toiminta vie tytön ajatukset pois ahdistavista asioista.

Valokuvaaminen toimii romaanissa oivaltavana metaforana monestakin syystä: valokuvaajahan joutuu tekemään  valintoja ja rajauksia.  Voin vain kuvitella, kuinka paljon rönsyjä Kuronen on joutunut hylkäämään käsikirjoituksen työstämisen kuluessa...

 Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin 

sanovat ja tarjoavat kiittämättömälle paitaa. 

En tahdo pukea sitä. 

Ettekö näe, olen jo aloittanut selvittelyn: 

Muutin kerhohuoneeseen ja jään tänne kunnes… 

Kunnes mitä? Kunnes ymmärrän jotain, edes sen 

millaisia rajauksia täytyy tehdä selviytyäkseen, 

kaikkea ei saa mahtumaan yhteen kuvaan. 

Lapsuuden leikissä otin kädestä kiinni ja pyöritin 

kaveria kaverin jälkeen,  ympäri ja ympäri, 

hurjimmassa vauhdissa irrotin otteen, 

kaverit singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät 

patsaiksi, valokuviksi joita rajasin 

turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, 

vain silmät jäivät.

Nuortenromaanin peruskliseisiin kuuluu kipuilu välitilassa olemisen kanssa: ei enää lapsi, mutta ei vielä aikuinenkaan. 

Kuronen kuvaa nasevin pienin vedoin  Lunan tuntoja sekä suhdetta läheisiin perheenjäseniin. Muistisairaan isoäidin kautta aikaperspektiivi kasvaa vielä entisestään.

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti tyttöydestä, seksuaalisuudesta, oikeudesta määrätä itse omasta kehostaan. Hän ei sohaise kipupisteisiin, vaan luottaa, että lukija pystyy päättelemään asioita myös ihan itse.

Rivien välistä löytää myös Lunan minäkuvan eheytymisen jälkeen feminististä uhoa, mutta sitäkään ei tarvitse huutaa. 

Ja lopuksi villi ehdotus: entäpä, jos vastaisuudessa yläkoulun ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden pakolliset kirjaprojektit toteutettaisiin Kirsti Kurosen Pöntössä esittelemällä kirjallisuusmetodilla?

Luna-tytön syväanalyysit Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelistä, Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman nimitarinasta, Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä, Linn Ullmannin romaanista Kun olen luonasi sekä Katri Valan Lapsi leikkii -runosta todentavat, että parhaimmillaan kirjallisuus on elämyksellistä ja intiimiä.