Lastenkirjahyllyn varjolistalla arvostetaan omintakeisuutta ja säkenöivää kerrontaa

Taas on Lastenkirjahyllyn kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen vuosikatsauksen aika. 

Hieman yllättäen itsenäisyyden juhlavuosi ei juurikaan näkynyt lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa muutamaa kiinnostavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Rautaisen asiantuntijatiimin, Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin A sanoi Agricola on toteutukseltaan kompakti lasten kuvatietokirja suomen kielen isästä, Mikael Agricolasta (kuv. Pekka Rahkonen, Lasten Keskus). Laila Kohosen oman isän nuoruusmuistoihin perustuva Miehuuskoe 1917 (Otava) on ansiokas lasten- ja varhaisnuortenromaani, jossa Suomen historian murroshetkeä työstetään elämyksellisesti 12-vuotiaan keskushenkilön, Vilhon, kokemusten tasalta.

Tietokonepelit ja digimaailma näkyvät tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjoissa monin variaatioin. Vanhempien huoli liiasta pelaamisesta käynnistää Jari Mäkipään sarjan avauksen Masi Tulppa: Pääsy kielletty! (Otava), jonka päähenkilönä on peleihin koukuttunut poika. Saku Heinäsen Zaida ja taistelupari (Tammi) sysää Zaida-tytön pelimaailmaan. Tuula Kallioniemen Villi viikko (Otava) uhkaa muodostua kolmen varhaisnuoren piinaviikoksi, kun mummo takavarikoi heidän puhelimensa. 

Elina Lappalaisella on nerokas tuotekonsepti: parin vuoden takainen aikuisten tietokirja Pelien valtakunta: miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman (Atena 2015) näkyy  pohjatekstinä yhdessä Jussi Kaakisen kanssa toteutetussa lasten tietokirjassa Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään (Tammi).

Lasten- ja nuortenromaaneissa kerronta näyttää muuttuvan entistä säpäleisemmäksi. Kaj Korkea-ahon ja Ted Forströmin Zoo!: Viraalit nerot (Otava) tähtää selvästi Jeff Kinnleyn Neropatin päiväkirjojen suomalaiseksi vastineeksi.  Lapset ja nuoret jumppaavat monilukutaitoa jo digialustoilla riittävästi, eikö kirjoissa voisi keskittyä vetävän juonivetoiseen tarinaan ilman ulkokirjallisia koukkuja? 

Kiitettävän moni nuortenkirjailija on ottanut jo haasteen kirjoittaa tiiviistä, helppolukuista mutta silti erittäin latautunutta tekstiä kohderyhmälle, joiden arjessa kirjat ja lukeminen ei enää ole se ykkösasia. Kirsti Kurosen Pönttö (Karisto) pystyy kiteyttämään alle sataan sivuun nuoruuden perustunnot, angstin, seksuaalisuuden, minäkuvan eheytymisen ja armollisuuden omaa keskeneräisyyttäkin kohtaan. Tätä lisää!

Vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjojen kiinnostavana teemana on perhedynamiikan täydellinen puuttuminen, joka usein juontaa vanhempien ongelmista. Lapsi tai nuori joutuu selviytymään vastuksista yksinään ja osoittautuu etenkin nuortenromaaneissa jopa vanhempiaan viisaammaksi. 

Nadja Sumasen Terveisin Seepra (Otava) on äitikuvansa osalta kylmäävää luettavaa. Jukka Behmin Pehmolelutytössä (WSOY) päähenkilötytön vanhemmat eivät liioin näe tai halua nähdä tyttärensä todellisuustajun vinksahdusta. 

Lapsen pahin pelkokin uskalletaan jo esittää kuvakirjassa: Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S & S) kertoo leikki-ikäisestä tytöstä, jonka äiti lähtee yllättäen pois kotoa, ja tyttö jää kahden isän kanssa. Ilja Karsikkaan kuvakirjassa Amos ja sumupuu (Etana Editions) pienen pojan masentuu eikä pysty toimimaan pienperheen huoltajana.

Kotimainen lasten ja nuorten fantasia on etsinyt mukavasti uusia uomia. Kansainvälisten hittiteosten kannoilla ei juurikaan hännystellä, vaan etsitään aivan omintakeisia kerrontakeinoja, miljöitä ja teemoja. 

Jo useamman vuoden trendi, dystopiat, näyttäisi jo hiipuvan. Uusin suuntaus on jo nurkan takana, eli maailmanlopun tunnelmista siirrytään jo pian utopioihin. Kiinnostavaa on silti, että dystooppiset tulevaisuuden näkymät  siirtyvät myös nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin,  mutta ilman ylenpalttista maailmantuskaa. 

Sadun tenho näkyy nyt ennen muuta saturomaaneissa. Karin Erlandssonin Pärlfiskaren (kuv. Tuuli Toivola, S & S, suom. Helmenkalastaja, suom. Tuula Kojo, S & S) ja Magdalena Hain & Teemu Juhanin Kurnivamahainen kissa (Karisto) ammentavat klassisten satujen maailmasta. 

Kotimaisen kuvakirjallisuuden valtavirtaa ovat kuvakirjasarjat. Itsenäisiä ja omavaloisia kuvakirjoja ilmestyy entistä vähemmän.  Anja Portinin & Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti  (WSOY) sekä Esko-Pekka & Tuula Tiitisen Pienenpieni (Tammi) kertovat lastenkirjoissa perinteisen identiteetin etsinnän ja kasvun tarinan runollisesti mutta sopivan tiiviisti. Pasi Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari (WSOY) on monen ikäisiä kiinnostava, visuaalisesti runsas kehitystarina, jossa on klassisista poikakirjojen seikkailuista tuttua intensiteettiä. 

Rohkeat irtitotot – sekä kuvan että kerronnan osalta – ovat kuvakirjoissa entistä enemmän pienten kustannuskentän toimijoiden tai suomenruotsalaisten kustantamoiden, S & S:n ja Förlagetin,  heiniä. Yksi vuoden visuaalisista ilopillereistä on Jenni Ropen kuvakirja Pallen ja Monkon kumma päivä (Etana Editions).

Fantasiavetoiset kotimaiset sarjat ovat selvästi lyhentyneet. Lieneekö selityksenä kustantajien lyhytpinnaisuus vai kirjailijoiden kokeilunhalu?  Trilogiat yleistyvät tai tehdään teospareja. Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY) ottaa nasevasti kantaa lukemisen eli ”kirjasieluisuuden” ja perinteisen kirjan puolesta. Kirjanoita täydentyy ensi vuonna Noitakirjalla. 

Lukutaidon alkuun sopivien kotimaisten lastenromaanien määrää ja laatua tulisi lisätä rutkasti nykyisestä. Kun samaan aikaan kuullaan äänenpainoiltaan yhä ponnekkaammaksi muuttuvaa aikuisten huolipuhetta lasten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta, tulisi kaikkien kustantajien panostaa isosti aiheiltaan kiinnostavien, juonen kehittelyltään jäntevien ja laadukkaasti kuvitettujen kirjojen kustantamiseen. Typografia ja taitto ovat ensiarvoisen tärkeitä helppolukuisuuden työkaluja. Pienempienkin kustantamoiden lastenromaaneissa olisi usein ainesta lukutaidon alkuvaiheeseen, mutta liian täyteen pakatut sivut ja vähäinen tai amatöörimäinen kuvitus vesittävät hyvät aikeet. 

Tässä rouva Huun kuusi nostoa vuoden 2017 kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. Perinteiseen tapaan listauksessa on pyritty huomioimaan eri ikäiset lapset ja nuoret.  

Vuokko Hurme: Kiepaus, kuv. Susanna Iivanainen, S & S 2017.

Dystooppinen, mutta toivoa kohti kurkottava   lastenromaani maailmasta, joka on kääntynyt nurinniskoin. Lukijan mielikuvia ja mielikuvitusta haastetaan kiitettävästi. Romaanissa on tähän aikaan pätevä viisaus: jos haluaa selvitä, on toimittava yhteisöllisesti. 

Kiepaus on arvioituu elokuussa Lastenkirjahyllyssä.

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin, Tammi. 

Lasten tietokirja on ajan hermolla ja ottaa kantaa. Samojen tekijöiden kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Mennään jo kotiin on saanut sisarteoksen, jossa näkyy suomalaisen yhteiskunnan moniarvoistuminen. Kirjassa vieraillaan perheissä, joissa eletään monikulttuurista arkea. Havainnot pysyttelevät visusti lapsen tasalla ja kuvitus taltioi oivaltavasti kotien miljöötä.  

Mennään jo naapuriin on arvioitu lokakuussa Helsingin Sanomissa.

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, WSOY.

Vähän erilainen kuvakirja klassikkosatuja höystäen. Vahva teksti on saanut kupeesensa dynaamisen kuvituksen, joka imaisee lukijan synkän metsän syövereihin. 

Multakutri ja suon salaisuus on arvioitu  toukokuussa Lastenkirjahyllyssä.

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Snön över Azharia; Förlaget, suom. Lumi Azharian yllä, suom. Maarit Halmesarka, Teos.

Suomenruotsalaiset kirjailijat, kuvittajat ja kustantajat uskaltavat vielä tehdä kokeellisempaa lastenkirjallisuutta lapsille, ilman tiukkaa kohderyhmälaputusta ja lukijan holhousta. Tyttöjen ystävyydestä kertovan kirjan voi lukea kouluikäisten kuvakirjana,  kuvitettuna pienoisromaanina tai säeromaanina.   

Lumi Azharian yllä on arvioitu lokakuussa Lastenkirjahyllyssä. 

Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki, kuv. Paula Mela, Otava.

Intensiivinen ja omintakeinen saturomaani puhuu kauniisti myyteistä, mielikuvituksesta ja yhteistyön eheyttävästä voimasta. Äänihäkissä on samaa ikiaikaista lastenkirjaviisautta kuin Astrid Lindgrenin rakastetuissa teoksissa.  

Äänihäkin arvio on julkaistu lokakuussa Lastenkirjahyllyssä. 

Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus, Otava.

Laura Ruohosen kieli säkenöi ja svengaa. Siinä on moderni sointi, mutta taustalla on vanhan kansanrunon perinpohjainen tuntemus ja ymmärrys runon – ja suomen kielen – monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Kuva ja sana muodostavat saumattoman kokonaistaideteoksen. 

Tippukivitapaus on arvioitu toukokuussa Lastenkirjahyllyssä.

Huomenna keskiviikkona julkistetaan Kirjasäätiön Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaat. 

Esivalintaraadissa ovat olleet puheenjohtajana kirjastovirkailija Keth Strömdahl  ja muina jäseninä graafinen suunnittelija Ilona Ilottu ja kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio. 

Lopullisesta palkinnonsaajasta päättää laulaja Anna Puu.