Essi Ihonen: Ainoa taivas, 239 sivua, WSOY 2018. Kansikuva iStockphoto/ Riikka Turkulainen.
Jälleen lähes kokonaan aiemmin pimennossa ollut aihe ilmaantuu nuortenkirjallisuuteen samanaikaisesti kahdessa syksyn kotimaisessa nuortenromaanissa.
Essi Ihosen (s. 1987) esikoisromaani Ainoa taivas ja Esko-Pekka Tiitisen Pikkulinnunrata (Karisto 2018) ammentavat nimittäin kumpikin perheestä, sen ylisukupolvisista sidoksista ja velvoittavista perinteistä.
Kummassakin on keskushenkilönä nuori tyttö, Ihosella 17-vuotias Aino ja Tiitisellä 14-vuotias Vilja.
Aino on varttunut esikoislestadiolaisessa perheessä tiukassa kurissa ja Herran pelossa. Viljan vanhemmat ajautuvat uskonnollisen yhteisön tiukkaan ryhmäkuriin ja hurmokseen, joka luo varjon myös Viljan ja tämän isoveljen elämään.
Pikkulinnunradassa uskonnollisen yhteisön vallankäyttö jää lopulta vain sivujuonteeksi, kun keskiöön nousee perhedynamiikan ydin.
Essi Ihosen romaanissakaan fokus ei ole yksinomaan esikoislestadiolaisuudessa, ja hyvä niin. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013)) toki tarjoutuu Ihosen teoksen vastinpariksi, mutta Ihosen Ainoalla taivaalla on myös aivan omat sanataiteelliset ansionsa.
Ankarasta kasvatuksesta huolimatta Ainon elämässä harva asia on lopulta kovin mustavalkoista tai ehdotonta. Tärkeänä vastavoimana kodin jyrkälle uskonnollisille kasvatukselle ovat isoveli Valo ja tämän ei-uskova vaimo, Leeni, jotka tarjoavat pahimman välirikon aikana Ainolle myös aivan konkreettisen turvapaikan kotoaan.
Valo-veljen metaforat rakkaudelle ovat jotain aivan muuta kuin uskonnon ylevät vertauskuvat: rakastumisen tunne on ollut veljelle "pidäkkeetöntä persliukua alamäessä, ilman stoppeja". Valon vaimo Leeni puolestaan ohjeistaa Ainoa, että tämä ei saa antaa elämänsä luiskahtaa ohitse.
Ihonen pitää kerronnan arjessa ja konkretiassa, esimerkiksi isän kumisaappaat ja äidin kutomat harmaat villasukat symboleina vanhempien periaatteista kertovat pienessä tilassa latautuneesti olennaisen.
Tästä syntyy arkista intiimiyttä, jonka ansiosta lukijan on helppo päästä osalliseksi Ainon elämästä, vaikka yhdistäviä seikkoja ei aluksi näytä paljon olevankaan.
Ainon lapsuus on auttamatta ohi. Ainolle rakas isosisko Suvi on avioitumassa:
Kymmenen vuotta sitten olimme sitoneet hiuksemme samaan lettiin, ettei meidän olisi tarvinnut viettää päivää erossa. Äidillä oli mennyt tunteja hiusten erottamiseen. Olimme Suvin kanssa kikattaneet, pidelleet toisiamme käsistä ja ahtautuneet vessanpöntölle samaan aikaan.
Ainoa taivas työstää monia perinteisen nuortenromaanin keskusteemoja: identiteettiä, joukkoon kuulumista tai sen ulkopuolelle jäämistä sekä ympäristön asettamia rooliodotuksia.
Koulussa Aino on kuin kuka tahansa lukiolainen, joka suunnittelee jatko-opintoja yliopistossa. Seurakunnan ja perheen jäsenenä hän on ensisijaisesti Armon kihlattu ja pojan perheenjäsen.
Seksuaalisuuteen liittyvä hapuilu ja epävarmuuden tunnot ovat yleisesti samastuttavia, vaikka Ainon kohdalla itsensä hillitsemistä sääteleekin suvun uskonto.
Itse asiassa Ainoa taivas tarjoaakin pidättyneisyytensä vuoksi herkullisen kontrastin kepeän chick lit -kirjallisuuden reteälle seksikuvastolle!
Aino riuhtaisee itsesä kodin ikeestä ja pahimmassa vaiheessa on valmis lähtemään kotoa ovet paukkuen.
Kohtaus, jossa hän tarkkailee itseään, on karu ja siksi vaikuttava:
Katsoin tilannetta ulkopuolelta, jopa itseäni. Siinä istui ruipeloinen seitsemäntoistavuotias. Elämä oli tuonut hänen sormeensa kihlasormuksen. Hänen silmänsä olivat pelokkaat, samalla toiveikkaat, koska hänellä oli veli puolellaan ja pilkahdukset unelmista, joista hän ei suostunut luopumaan.
– – Hän näki vanhempiensa silmissä etäisyyden, joka oli kasvanut koko hänen elämänsä ajan. Tyttö mietti miettimistään, oli miettinyt koko elämänsä, että näiden kahden ihmisen pitäisi olla hänen tukensa, hänen auttajansa ja kannustajansa. Pitäisi olla sitä ja tätä. Mitään he eivät kuitenkaan hänelle olleet. Vihoissaan hän mietti, että äiti oli luovuttanut hänelle kohtunsa, munasolun, maidon rinnoistaan, isä siittiön ja satuttavia sanoja.
Siinä kaikki. – –
Ainon ja Armon tuleva avioliitto on sovittu aikuisten kesken. Vaikka Aino tunteekin pojan kanssa ajoittain tunneläikähdyksiä, niin todellisesta rakkaudesta ei ole missään vaiheessa kyse.
Aino tarkkailee kihlattuaan häikäilemättömän tarkasti:
Kuuntelin mitä kihlatullani oli sanottavaa tuntematta tätä kohtaan enää mitään. Ihastumisen tai ihastumisen yrittäminen oli kadonnut minusta täysin. En nähnyt Armoa samoin, näin hänen värittömyytensä, kuivat kädet, pureskellut kynsinauhat. Kuulin äänen joka narisi. Yritin nähdä avioliittoon valmiin miehen. Näin pojan, joka toisteli puhki kulutettuja lauseita.
Romaanin loppuun pakataan dramaattisia juonenkäänteitä, mutta niilläkin on tehtävänsä. Lukija uskoo, että Aino selviää ja saa muovailuvahaan vertaamansa tunteensakin vähitellen kanavoitua oman eheytymisensä kannalta parhain päin.
Ainoa taivas rinnastuu kiinnostavasti myös toiseen tämän syksyn vahvaan nuortenromaaniin, Anu Holopaisen Sydänhengityksiin (Karisto), jossa tyttöpäähenkilön ja perheen näkemykset ovat niin ikään kaukana toisistaan.
Ihosen Aino ja Holopaisen Tiira ottavat kumpikin niskalenkin traumaattisista tapahtumista, sillä he tietävät itse parhaiten, mitä oikeasti haluavat.
Riikka Turkulaisen kansikuva on kaikessa eleettömyydessään poikkeuksellisen onnistunut. Armon kihlauksen sinetiksi antaman huivin kirsikoista tulee laajemmassa tarkastelussa iso symboli, jossa voi nähdä myös kypsymistä tai tahdonvoimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti