Enoranta kietoo lukijan taikuuden pauloihin

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous, 443 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Riikka Turkulainen.

Pau Harsta on 14-vuotias tyttö, joka leikkaa dramaattisesti hiuksensa murrosiän kuohussa aivan lyhyiksi. Äiti on kauhistunut tyttärensä mielivaltaisuudesta.

Paun isosisko on lähdössä Magia-akatemiaan, ja Pau on vähän kateellinen, mutta yrittää tyytyä tavalliseen arkeen, elämään Loimuloiskeen kylässä yhdessä taiteilijaäitinsä ja tutkijaisänsä sekä ketun ja apinan risteymän, Pip-lemmikkinsä, kanssa. 

Kohtalolla on kuitenkin toiset suunnitelmat Paun varalle.

Tuhatkuolevan kirouksessa olisi kaikki ainekset vetäväksi Harry Potter -henkiseksi fantasiaseikkailuksi. Ja sellaisena romaani alkaakin, kun Pau omaksi ja muiden lähipiiriäisten yllätykseksi saa myös kutsun Magia-akatemiaan. 

Mutta Siiri Enoranta (s. 1987) on kertojana sen verran moniulokkeinen velho ja fabuloija, että hän kääntää sivumäärältään ja säikeiltään tuhdin romaaninsa kurssia vielä moneen kertaan. 

Enonrannan kieli on omintakeista. Vai mitä sanotte paikannimistä Loimuloiske, Huruvuoret  tai Kutukatve? Tai  Magia-akatemian opettajista, joiden nimet ovat Ötky ja Kuprus? 

Heidän tarkoitusperänsä eivät todellakaan voi olla pyyteettömiä heidän juottaessaan oppilaille totuustotia. Mainioita verbaalis-visuaalisia oivalluksia ovat myös kärtsäpartiolaiset ja pikilapset. 

  

Äiti oli kieltänyt minua leikkaamasta hiuksiani, jotta voisin käyttää niitä taikomiseen, mutta hän ei ollut kertonut miksi, hän ei ollut koskaan kertonut! Missään ei ollut mitään tolkkua. Tiesin, ettei äiti pitänyt taikomista pahana niin kuin jotkut nirppanokkaiset ihmiset, joiden mielestä se oli rahvaanomaista ja vanhanaikaista, vaarallistakin. – –  mutta jostain syystä äiti ei tykännyt Magia-akatemiasta, eikä ollut yhtään iloinen, että Tristin oli siellä, ja että minä olin menossa sinne. 

Ja kuten näissä yli sukupolven siirtyvissä taikuusgeenitarinoissa on tapana, Pau saa selville äidin menneisyydestä useampiakin salaisuuksia.

Tuhatkuolevan kirous on – kirjan jylhän nimenkin mukaisesti – tummasävyinen fantasiaseikkailu, jossa on kuolemaa, kalman katkua ja jopa siekailematonta julmuutta. 

Niiden vastapainona on kuitenkin myös tiivistä, rakastavaa perheyhteyden kuvausta. Perhe kannattelee Pauta tämän mukautuessa vähitellen hänelle varattuun sanansaattajan ja lähettilään ja koko yhteisön pelastajan rooliin.

Enoranta kuvaa huikaisevan kauniisti Paun vähittäistä voimaantumista ja oman taika-arsenaalin kanssa sivuiksi tulemista:

–     – kun katsoin itseäni kuunsirpeillä koristellusta höyristyneestä peilistä, keskityin ajattelemaan, että ehkä silmäni eivät olleet suuret ja tenhoavat, ehkä hampaani eivät olleet suorat ja ehkä tukkani ei olut tuuhea ja taipuisa, mutta mitä hyötyä kauneudesta olisi ollut? Minä olin terve ja en ihan kauhean heikko, säärissäni ja käsivarsissani kasvava kara oli vahvaa ja tummaa, ja minä osasin tulipalo jylisköön, taikoa!
 

Edeltävien romaaniensa tapaan  Enoranta kuljettaa myös Tuhatkuolevan kirouksen  juonen tihentymissä  yhteiskunnallisia ja ajankohtaisia säikeitä. 

Eläinten oikeudet, metsien suojelu, sukupuolten moninaisuus ja ennakkoluulottomuus erilasia seksuaali-identiteettejä kohtaan sekä totuuden ja propagandan jatkuva taistelu  antavat sytykettä myös lukijan omiin henkilökohtaisiin pohdiskeluihin. 

Seksuaalisen halun herääminen, rakastumisen huuma, kuvataan hyvin kursailemattomasti, osana Paun kasvua omaksi valovoimaiseksi persoonaksi.

Taikuuden hengittäminen tulee todeksi Paulle, ja niin käy myös lukijalle. 

Nubya, äidin entinen rakastajatar ja Paun suojelija, on sitä mieltä, että yhteisön tulevaisuuden kannalta on vaarallista, jos yhä harvemmalle lapselle opetetaan taikuutta. 

Tulkitsen niin, että Enoranta haluaa myös kiihkottomasti puhua mielikuvituksen vaalimisen puolesta tässä monia elämän yksinkertaisia perusasioita vähättelevässä omassa ajassamme. 

Siiri Enoranta ehdokasjulkistus-
tilaisuudessa. Valokuva PHH. 

Suomen Kirjasäätiön Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinto on hetki sitten jaettu Kansallisteatterin palkintogaalassa Siiri Enorannalle. Palkinnon saajasta päätti toimittaja Riku Rantala. 

Vaikka Enorannan kirjailijan ura alkoi vasta yhdeksän vuotta sitten, hän   oli jo kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana lasten- ja nuortenkirjojen sarjassa. 

Hänen omintakeinen kertojan äänensä  näkyi jo esikoisteoksessa Omenmean vallanhaltija (Robustos 2009) joka ylsi heti Finlandia junior -ehdokkaaksi. 

Siiri Enoranta on kirjailijana siinä mielessä tavattoman epäekonominen, että hän kirjottaa aina yksittäisiä romaaneja nuorille tai aikuisille. Hän siis luo jokaiseen teokseensa aivan uuden miljöön, henkilöt ja juonikudelmat.

Tuhatkuolevan kirous ei ole mikään nopeasti ahmaistava haukkapala. 

Se vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta palkitsee kyllä lukijan ponnistelut. 

Rouva Huu onnittelee lämpimästä tamperelaista Siiri Enorantaa! 

-->