Voi ihmettä: talot ottavat jalat alleen!

Siri Kolu: Villitalo, kuv. Johanna Lumme, 224 sivua, Otava 2019.

Annika Eräpuro: Karkaava talo, kuv. Tiina Konttila, 75 sivua, Robustos 2019.

Talot ottavat niin sanotusti jalat alleen peräti kahdessa syksyn kotimaisessa lastenromaanissa.

Kenties sekä Kolu että Eräpuro ovat molemmat saaneet inspiraatiota venäläisistä kansantarinoista löytyvästä noita-akka Baba Yagan talosta, jolla on kananjalat?

Tai ehkäpä vaikutteita on saatu  tavallisen arjen ilmiöstä:  kahden kodin väliä sukkuloivat lapset voivat välillä tosielämässäkin toivoa, että heidän sijastaan koti voisi vaihtaa paikkaa!

Siri Kolun uuden sarjan avaus Villitalo ammentaa monin osin samoista kapinallisista aineksista kuin Me Rosvolat- ja  Taika Taksinen-sarjat. 

Tomtomin suurperheen arkeen tulee tervetullutta vaihtelua, kun isä pestataan Rapinalinnan uudeksi talonmieheksi. Onneksi paras ystävä Kajo asuu samassa von Böökien mahtisuvun omistamassa talossa, jolla on salamyhkäinen maine.

Lapsilla on täysi työ pysyä karkaavan talon perässä, vaikka
talo selvästi suhtautuu lapsiin paljon suopeammin kuin aikusiin.
Johanna Lumpeen kuvitusta Siri Kolun lastenromaaniin
Villitalo (Otava 2019). 

Lasten riemuksi talo päättää ottaa jalat alleen. Se haluaa äkkiä olla jatkuvasti liikkeessä. Aikuisille tämä aiheuttaa tietysti päänvaivaa, kun he eivät pysty ennakoimaan talon liikkeitä. 

Seikkailun etenemistä rikkovat Tomtomin luokkakaverilleen Amirille lähettämät kirjeet.  

Kolu on luonut persoonallisen lapsikatraan. Jokaisella on omat vahvuutensa, ja tiimityöllä päästään talomysteerin ratkaisussa eteenpäin. 

Talon asukkaista lasten huomion kiinnittävät ensin kaksi naista,  Koo ja Toinenkoo, jotka tuntuvat jatkuvasti supattelevan keskenään salamyhkäiseesti. Pian originellien aikuisten kavalkadi täydentyy Harri Hyss-Sumeliuksella ja hänen vaimollaan Silkellä. 

Lapset paljastavat kansainvälisen tason vakoiluvyyhdin, mutta loppuratkaisu jättää vielä tilaa jatko-osan kansalaisaktivismille.

Kolu tiivistää Villitalossa letkeästi lasten ja aikuisten erilaisen ajatusmaailman sekä erilaiset tavat reagoida johonkin tavallisuudesta poikkeavaan, mitä ei voi järjellä selittää. 

Tomtom hurmaantuu kaikesta salamyhkäisyydestä: 

Seisoin hetken öisellä kuistilla ja tunsin, miten mieli kihisi. Olin keskellä villitalon mysteeriä. En tajunnut kaikkea, Siimeksen puheissa ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta huomasin luottavani siihen, että asiat selvisivät aikanaan. Sen kun viet, villitalo! Yötuuli puhalsi naamaani, minä tunsin miten talon jalat rahisivat tiellä. Olin yhtäkkiä täydellisen onnellinen. 

– – Rapinalinnassa asumisessa parasta oli se, etteivät aikuiset voineet enää olla sellaisia kaikkitietäviä aikuisia kuin ennen. Liikkuvassa talossa arki piti miettiä uusiksi. ––   

Annika Eräpuron Karkaavan talon aktiiviset toimijat ovat kaikki aikuisia. Keskiössä ovat harjakauppias ja kaupparatsu Mauri sekä karkaavassa talossa vierasmajaa pitänyt Helena. 

Lapsille on  varattu tarinassa passiivisen sivustakatsojan rooli. Suomessa ei valitettavasti ole tottumusta julkaista aikuisille ääneen luettaviksi sopivia pienoisromaaneja. Karkaava talo voisi nimittäin sopia mainiosti myös ikäihmisten kirjallisuuspiirissä yhdessä luettavaksi. 

Vuonna 1831 rakennetun empire-tyylisen hirsihuvilan mitta tulee täyteen, kun tutut rakennukset sen ympäriltä puretaan ja eri tavoin vähätellään historian arvoa.  

Talo kohtaa karkumatkallaan erilaisia rakennuksia, muiden muassa muuntamon, tanssipaviljongin ja parantolan. Jännitystä syntyy rakennusbyrokratian kiemuroista. Taloa uhkaa purkutuomio, jos ei lunastukseen oikeuttavaa paperia löydetä ajoissa. 

Eräpuro käyttää vanhahtavia ilmaisuja – esimerkiksi etydi, empire-tyyli, kaupparatsu, Venäjän vallan aika, begonianpunainen, lakeerikengät, gabardiinihousu ja pälvikalju – eivät kuulu nykylapsien arkisanastoon. Verbaaliset briljeeraukset miellyttänevätkin enemmän aikuista lukijaa mutta halutessaan kielen nyansseista kiinnostunut lapsi voi toki ottaa selvää, mitä hänelle entuudestaan vieraat sanat tarkoittavat.

Eräpuro on oivaltavasti antanut talolle inhimillisiä piirteitä, kun talo eläytyy erilaisiin tunteisiin: 

Talo ei katunut pakoaan, mutta äkkiä, täällä metsän siimeksessä, sillä myös oli orpo olo. Vapaus oli kiehtovaa mutta omituista. Alkoi vähän hirvittää – uunin pohjassa tuntui kylmä huikaisu, ja pyörryttikin pikkuisen, vintti tuntui pimenevän vaikka päätyikkunoista paistoi sisään ihan kirkkaasti. Paras pysytellä hetki ihan vain paikoillaan, talo päätti. – –  

– – Nyt kyyneleitä täytyi pidätellä jo niin, että ikkunalaseihin kertyi painetta. 

Lisää lastenkirjoja yllättäen liikkeelle lähtevistä rakennuksista tai kulkuvälineistä:

Annika Eräpuro & Mika Launis: Myrskykirja, Karisto 2014

Johanna Förster & Katri Kirkkopelto: Asuntolaiva Musta Possu, Lasten Keskus 2005

Ian Fleming: Chitty Chitty Bang Bang, kuv. Kati Närhi, suom. Inka Parpola, Arthouse 2003

Liisa Kallio: Lentävä talo, Tammi 2003

Oili Tanninen: Kummamumma, Otava 1991

Kerttu Juva: Seikkaileva leikkimökki, kuv. Irma Salmi, WSOY 1956

Arviota muokattu 14.11.2019 Karkaavan talon osalta.