maanantai 20. heinäkuuta 2020

Lapsuus ja nuoruus sodan varjossa

















Harri István mäki: Musta kiekko, 186 sivua, Enostone 2020. Kansikuva Katri Niinikangas.





Tavattoman tuottelias Harri István Mäki on viime vuosina julkaissut useamman kustantamon kautta toiminnantäyteisiä lastenromaaneja lukutaidon alkuvaiheeseen. Keväällä ilmestyi Haamu kustannuksen kautta Aavekirja.

Musta kiekko on aukkoisen ja siten haastavan kerrontansa takia selkeästi nuortenromaani. 

Mäellä on äitinsä puolelta unkarilaiset juuret ja romaani sijoittuukin Ketjusiltakaupunkina tunnettuun Budapestiin.  

Ensimmäisen vihkon tarina sijoittuu vuosiin 1968–1985.

Lukija heitetään keskelle pojan, Tärpätin, poukkoilevia, tajunnanvirtamaisesti eteneviä lapsuuden muistoja ja hidasta heräämistä kohti puberteettia, tietoisuutta oman kehon toiminnoista sekä seksuaalisesta jännitteestä isän parhaan ystävän tyttäreen, hieman vanhempaan Lilianaan. 

Toisena keskushenkilönä on Janosch, Tärpätin paras kaveri, jonka isällä on hautaustoimisto.

Mäki suosii lyhyttä dialogia ja jättää usein selittämättä, kuka on äänessä. 

Tämä vaatii lukijalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Tärpätin seksuaalisen heräämisen kuvauksessa on nuortenromaanille jopa epätavanomaista siekailemattomuutta:

Ajattelen tytön aukinaista paitaa. Se liehuu lämpimässä tuulessa. 
Kuten hänen pikimustat hiuksensa. Ne ovat kuin tuoretta pikeä. Voin haistaa pien tuoksun. Hänen otsansa kiiltää hikeä. Hän koskettaa sitä sormella.
Hänen rintojensa nännit ovat punaiset. 
Hänen tissinsä ovat todella pystyt.  
Kuin teekuppi väärinpäin.  
Kuin pieni pallo, puristeltava superpallo.

Harri István Mäki on työskennellyt pitkään lasten ja nuorten sanataideopettajana. 

Parhaimmillaan hän kirjoittaa väkevästi ja elämyksellisesti ja tavoittaa upeita, jopa makaabereja mielenmaisemia ja tunnelmia. 

Äiti esitetään hysteerisenä ja isä dominoivana perheen päänä. 

Poika kokee paljon kiihottavia ja pelottaviakin asioita kodin ulkopuolella. 

Ristiriitaisista tunteista huolimatta koti on hänelle voiman lähde:

Koti on turvapaikkani. Kuningaskuntani elää omassa huoneessani paitsi silloin kun mädälle apinalle tuoksuva veljeni ilmestyy. Silloin repeän sisälläni. Hän on turha. Hänet pitäisi potkia pois. Kun hän ei ole paikalla, vaellan ympäri valtakuntaani. Katsastan rähjäisiä ikkunanpieliä ja pölyisiä nurkkia. Lattia on vino, juuri kuten pitääkin olla. Marmorikuulat liikkuvat kuin itsestään näkymättömän voiman kuljettamana.   
Haluaisin olla täällä yksin ikuisesti. En halua koskaan muuttaa täältä pois. Olen löytänyt elämäni tukikohdan.

Toisinaan lyöntivirheet ja viimeistelemättömyys pistävät silmään. 

Yksi oikolukukierros olisi ollut vielä tarpeen: ”Tuijotan enkelipatsasta. Se on muodostettu marmorista”.

Kielelliset metaforat ovat välillä teennäisiä tai pinnisteltyjä: esim. kun ”jalkani ottelevat iloisina orjina”, ”Yö uurastaa ympärilläni ja läheisestä kanttiinista purskuu ihmisiä”, ”Ovi sulkeutuu kuin rakastuneen hellät nälkähuulet”, ”Ikkunaluukut hakkaavat ikkunaa kuin aplodeeraisivat” tai kun ”Vesi parkuu ränneissä”. 

Toisen vihkon ääni on Mihalyn ja eletään vuotta 1945. 

Mihaly on Janoschin isoisä. 

Mihaly pakoilee nuoremman Judith-tytön kanssa natseja. 

Poika on tallettanut muistojaan vihkoon, mutta itseään suojellakseen hän on myös sepittänyt tapahtuneita parhain päin. 

Eri vuosikymmenten poikia, Tärpättiä ja Mihalya, yhdistää osin terapeuttinenkin tarinankerronta. Tärpätti löytää vielä lohtua allegoristen satujen maailmasta.

Mihaly ymmärtää, miksi hänen on jaettava muistonsa eteenpäin:

Haluan todistaa. En halua ymmärtää. Haluan vain todistaa. En kätkeä. Pieni tyttö on saanut minut ymmärtämään, mikä minun tehtäväni on. Ei vain pitää hänet elossa, vaan myös itseni, jotta voin olla elävä todistaja. Kun sota on ohi.

Tältä osin romaani kuvaa koskettavasti sodan ylisukupolvista traumatisoivaa vaikutusta.

Kolmannessa vihkossa Tärpätti ja Janosch kohtaavat vielä toisensa aikamiehinä ja kertaavat muistojaan. 

Mustan kiekon symboliikka jää hieman epämääräiseksi.


Katri Niinikankaan kansikuvassa kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja kärpästen raadotkin jäävät harmillisen epäteräviksi. Sähköinen kansikuva on lopullista terävämpi. Onkohan kirjapainossa tapahtunut jokin kömmähdys?


Lisää kirjoja sodasta ja sen traumoista eri ikäisille lapsille ja nuorille:


Hédi Fried & Stina Wirsen: Bodrin tarina, suom. Sanna Manninen, Sitruuna Kustannus 2020 / kuvakirja.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suom. Sanna Uimonen, Tammi 2009 / kuvakirja.

Rose Lagercrantz & Ilon Wikland: Pitkä pitkä matka, suom. Laura Voipio, WSOY 1996, kuvakirja.

Ilon Wikland: Sammeli, Eeva ja minä, suom. Pirjo Santonen, Kustannus-Mäkelä 1998, kuvakirja.

Veronica Leo: Oravan silmät, suomentanut Ritva Toivola, Tammi 1990, kuvakirja. 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Suom. Anita Odé. Tammi 2019 / sarjakuva.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, Bazar 2009, romaani.

Ei kommentteja: