18. luukku: "Ja me leikimme sydämemme kyllyydestä”

Astrid Lindgren & Cecilia Heikkilä: Muistan joulun. Suomentanut Kristiina Rikman. 32 sivua. WSOY 2021.
 

Jouluaatto on sitten kummallinen päivä. Ensin odotellaan odottamasta päästyä koko päivä. Gunnar ja minä hiivittiin saliin ja tunnusteltiin paketteja, jotka odottivat pärekorissa. 

”Mahdatkohan sinä saada jonkun autuuslahjan”, Gunnar sanoi. 

Autuuslahja oli niin ihana lahja, että sen saaminen sai olon ihan autuaaksi. 

”En varmaan”, minä sanoin. ”Vain jos se on lahja isoäidiltä.”  

Gunnarkaan ei odottanut saavansa mitään autuaaksi tekevää. Piti vain olla ja odottaa.

 
Lastenkirjanostalgian ystävillekin on ilmestynyt jälleen tänä vuonna oma joulukirja.
 
Astrid Lindgrenin tarina hänen oman lapsuutensa joulunvietosta Ruotsin Smolannissa tuo oitis mieleen Melukylän lasten auvoisen idyllin. 

Kuvakirja tosin alkaa varsin karulla runolla synkän korven syövereissä eksyneestä lapsesta. 

Mutta kuten elämässä usein, niin suuret tunne-elämykset syntyvät juuri vahvoista kontrasteista, kun laulun lapsen kohtalo peilautuu minäkertojan kodin auvoiseen joulutunnelmaan.
 
Eletään vuotta 1913. 

Aatonaattona joulutunnelma on vielä hukassa,  
kun jouluvalmisteluiden uuvuttamat äiti ja Stina-piika äkäilevät
kuusen tuojille. Cecilia Heikkilän kuvitusta Astrid Lindgrenin tekstiin
kuvakirjassa Muistan joulun (WSOY 2021).

Minäkertoja, pieni tyttö, mankuu isoveljensä Gunnarin kanssa päästä isän kanssa kuusenhakuun. 

Isä suostuu, mutta muistuttaa, että korkeissa nietoksissa on raskasta tarpoa. 
 
Ja tyttö saa tuta, että isä oli jälleen kerran oikeassa.
 
Tyttö purskahtaa itkuun silkasta väsymyksestä, mutta uupumus unohtuu, kun saavutaan kotiin: 
 

Me paarustimme lumessa ja minua väsytti. Mutta silloin – ihan totta – minä näin meidän punaisen talomme hankien keskellä.

 

Joulun hartaus löytyy joulupäivän jumalanpalveluksesta.
Cecilia Heikkilän kuvitusta Astrid Lindgrenin tekstiin
kuvakirjassa Muistan joulun (WSOY 2021).

Joulunvietto huipentuu varhaiseen joulupäivän kirkkoon. 

Tyttö on ihan varma, että hänen autuuslahjansa, uudet nahkasaapikkaat, mykistäisivät koko kirkkoväen kesken jouluvirren! 

 
Mutta niin ei käynytkään, kaikki veisasivat niin että kirkko raikui, ja se on ensimmäinen joulukirkko, minkä minä muistan.

 
Toisena joulupäivänä ajetaan reellä isoäidin luokse. 

Isoäiti odottaa kädet ihastuksesta yhteen liitettyinä kotitalonsa rappusilla.
 

Olipa hyvä että hänellä oli niin monta lastenlasta, niin että meillä oli serkuksia, joiden kanssa leikkiä, ja me leikimme sydämemme kyllyydestä.

Suomalaissyntyisen, nykyisin Ruotsissa asuvan Cecilia Heikkilän kuvitus tihkuu joulun tunnelmaa. Mattapintainen paperi tuo joulun lämpimät värit pakahduttavan kauniisti esiin.

Maistiaisen kuvakirjan tyylistä voi katsoa myös täältä.