Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme, suom. Jaana Kapari-Jatta. 236 sivua. Kumma 2021. Kansikuva Pedro Riquelme.
George lysähti penkillään. Kolme pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun isä ensinnä peruutti joulun. Ei pelkästään kuusta, vaan myös sukat ja lahjat. Pelit, kalkkunan, kastikkeen, laulut ja jopa telkkarin mainokset. Heidän ei ollut lupa puhua joulusta lainkaan. Ei keskenään eikä edes itsekseen.
Joulut ovat ohi, George, eivätkä ne palaa.
Ei ole aihetta juhlaan.
Joulunakin siis syödään isän, Georgen ja isoäidin pienperheessä erittäin arkisesti lihaperunasoselaatikkoa, lasillinen maitoa ja jälkiruoaksi suklaatäytekeksi.
Isän joulukielteisyys johtuu siitä, että hänen vaimonsa ja Georgen äiti kuoli juuri joulun aikaan. Isä on kylmettänyt sydämensä, eikä huomaa poikansa surua tai suostu kuuntelemaan oman äitinsä neuvoja.
Georgen kaupasta löytämän pyrypallon taika, tonttu Jekkunen ja taikaporot sekä aikamatkat menneisyyteen kääntävät kuitenkin lopulta isänkin pään.
Brittiläisessä lastenkirjallisuudessa joululla on ollut aivan erityinen asema, joka varmasti juontaa suurelta osin Charles Dickensin vuonna 1843 kirjoittamasta joulutarinasta A Christmas Carol.
Suomessa se tunnetaan parhaiten nimellä Saiturin joulu.
Dickens kirjoitti tarinan omaa rahanpulaansa helpottaakseen.
Saiturin joulu kertoo varakkaasta, äkeästä ja saidasta Ebenezer Scroogesta, joka pitää joulua turhana juhlana.
Vanhan miehen pään saavat kuitenkin kääntymään Menneiden joulujen henki ja Nykyisten joulujen henki, jotka herkistävät lopulta vanhan jäärän korjaamaan aiemmin tekemänsä erehdykset.
Kirjan lopussa on Catherine Doylen haastattelu, jossa hän kertoo halunneensa kirjoittaa oman sovituksensa Dickensin klassisesta joulutarinasta.
Hän halusi sisällyttää omaan versioonsa samaa vahvaa paikan tuntua, huumoria, empatiaa sekä ”sellaista taikuutta, joka voi livahtaa ovesta sisään, ilmaantua ikkunaan, käyttää messinkistä ovenkolkutinta uuteen tarkoitukseen tai ottaa kädestä kiinni ja vetää mukaan mahdottomaan seikkailuun”.
Kirjan lopussa on Catherine Doylen haastattelu, jossa hän kertoo halunneensa kirjoittaa oman sovituksensa Dickensin klassisesta joulutarinasta.
Hän halusi sisällyttää omaan versioonsa samaa vahvaa paikan tuntua, huumoria, empatiaa sekä ”sellaista taikuutta, joka voi livahtaa ovesta sisään, ilmaantua ikkunaan, käyttää messinkistä ovenkolkutinta uuteen tarkoitukseen tai ottaa kädestä kiinni ja vetää mukaan mahdottomaan seikkailuun”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti