Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee. 69 sivua. Enostone 2023.
Lastenkirjainstituutin Kirjakori-tilastojen mukaan viime vuonna ilmestyi ennätyksellisen paljon, hieman yli 200, kotimaista lastenromaania sekä satu- ja tarinakokoelmaa.
Kasvua selittää lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten kirjojen lisääntyminen. Myös lukemisen seuraavalle portaalle suunnattujen ja sivumäärältään pidempien humorististen lastenromaanien määrä on nousussa. Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjojen suosion nosteessa on aloitettu lukuisia uusia kotimaisia sarjoja.
Kuvituksen lisääntyminen ja kuvittajan työn tasa-arvoistuminen suhteessa kirjailijan luomaan tarinaan tekee omien havaintojeni mukaan lastenkirjojen luokittelusta toisinaan vaikeaa.
Hyviä esimerkkejä ovat viime vuosilta Minna Lindebergin ja Jenny Lucanderin Lumi Azharian yllä (Teos 2017), Essi Kummun ja Marika Maijalan Elias-trilogia (Tammi 2012–2019) sekä Essi Kummun ja Liisa Kallion Rauhan alkuja (Tammi 2024).
Ulkoasultaan ne muistuttavat kuvakirjoja, sillä kuvitusta löytyy joka aukeamalta, mutta kerronnallisen ja visuaalisen intensiteettinsä takia niitä voisi hyvin perustein mielestäni kutsua myös läpikuvitetuiksi miniatyyriromaaneiksi.
Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin, minä olen muuten Lee kuuluu tähän samaan kunnianhimoiseen sarjaan.
Tunnetaitokasvatuksen vanavedessä on viime vuosina ilmestynyt verraten paljon lastenkirjoja lapsista, joilla on tietyn oireyhtymän, sairauden tai vamman aiheuttama ja arkeen eri tavoin vaikuttava erityispiirre.
Talvitien ja Ikosen lastenkirjan keskushenkilö Lee hurmaa lukijansa oitis konstailemattomassa tavassaan havainnollistaa ajatteluaan ja tapaansa hahmottaa maailmaa:
Olin tosi pieni kun panin merkille ensimmäisen erityisvoimani. En ollut varmaan vielä edes syntynyt. Pystyin olemaan samaan aikaa unessa ja hereillä! Temppu onnistui, koska ymmärsin, että pääni sisällä oli muutakin kuin aivot. Siellä oli paikka, jota aloin kutsua Uneillaksi.
Lee käyttää rikasta kieltä ja tarvittaessa tuottaa myös uusia ilmaisuja ja käsitteitä, jotka tiivistävät oivaltavasti hänen tuntemuksiaan.
 |
| Jani Ikosen kuvitus havainnollistaa tilanteita, joissa Lee pystyy maastoutumaan tai sulautumaan taustaan. Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023). |
Jani Ikosen kuvitus on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjailijan ja kuvittajan keskinäiseen luottamukseen perustuvassa työskentelyssä kuvitukselle jää riittävästi liikkumavaraa täydentää ja rehevöittää tarinaa visuaalisesti.
Talvitien tekstissä minäkertoja Lee kertoo olevansa taitava maastoutumaan. Samalla aukeamalla Ikonen havainnollistaa Leetä erilaisissa tilanteissa, joissa hän sulautuu maisemaan, muuntuu toiseksi tai liukenee osaksi isompaa kokonaisuutta.
Lee asuu kahden isänsä Eeron kanssa. Eeroa Lee lähirakastaa ja Intiaan muuttanutta Sipe-äitiä etärakastaa. Äiti ja Eero soittavat säännöllisesti videopuheluita toisilleen.
Lee mainitsee äidin kertoneen, ”että ihminen ei ole koko elämäänsä ihan samanlainen”. Lastenkirjoissa pohditaan ani harvoin vanhempien maailmankatsomuksia saati heidän yleistä elämänfilosofiaansa.
Isällä näyttäisi olevan oman arkensa hallinnassa pieniä haasteita – lyhyesti viitataan esimerkiksi siihen, että isän on vaikea saada unta.
Isän rakkaus lapseen tulee kuitenkin vakuuttavasti ilmi, vaikkapa tämän kaltaisessa isän lakonisessa lauseessa:
”Lee. Erityinen lapseni Lee”, Eero lausui niin hiljaa, että juuri ja juuri erotin sanat.
 |
| Lasten yhteinen hetki keinuilla muodostuu käänteentekeväksi ja Lee vaikuttuu tuntemattoman lapsen keltaisesta sadetakista. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023). |
Lee ei ole mikään suurten väkijoukkojen ystävä. Juhlat, joissa on paljon lapsia ja meteliä, rasittavat häntä.
Moni periaatteessa hyvää tarkoittava mutta silti ajattelematon aikuinen ilmaisee huolensa siitä, ettei Leellä ole ystäviä.
Asian kiteyttää myös myös Leen kotipihalla kohtaama naapurien kissa, jonka Jani Ikonen piirtää jättimäisen suureksi suhteessa kerrostaloon – varmasti juuri siksi, että kissalla on Leelle niin iso asia kerrottavanaan.
Talvitien assosiaatioiden ja Leen sisäisten impulssien varassa etenevä kerronta rikkoo valtavirran lastenkirjoille tyypillistä loogisen juonen varassa etenevää rakennetta.
Vähin erin sekä Lee että lukija johdatetaan kohti kuvituksessa voimistuvaa keltaista väriä.
Lee kohtaa toistamiseen keltaiseen sadetakkiin ensikohtaamisella pukeutuneen Liin, jolla on tutkiskeleva katse ja vähän sanoja.
Lii on nimittäin mutisti ja kirjan lopussa lapset viestivät lyhyesti paperilapuilla.
 |
| Leen ja Liin toiseen kohtaamiseen liittyy lataus, joka välittyy hyvin lasten katseesta. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023). |
Eveliina Talvitie löysi ensimmäisen lastenkirjansa aiheen työskennellessään 2010-luvun lopulla kansainvälisessä taideprojektissa, jossa hän tutustui valokuvaajapuolisonsa kanssa erityislasten arkeen.
Leen ja Liin tarina jatkuu ensi vuonna sarjan toisessa osassa, jossa keskushenkilönä on Lii.
Talvitien ja Ikosen lastenkirja palkittiin viime perjantaina Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnolla.
Kahdeksatta kertaa jaettu palkinto huomioi aiheeltaan tai käsittelytavaltaan rohkeat avaukset tai tekijänsä esikoisteoksen.
Minulla oli iso ilo olla Punni-raadin puheenjohtajana yhdessä luokanopettaja Matias Laivamaan, eläkkeellä olevan kirjastonhoitajan Merja Marjamäen, kirjastopalvelujohtaja Niina Salmenkankaan sekä yhdeksäsluokkalaisen Ramona Kaapun kanssa.
Raadin perustelut Punni-palkinnolle ja neljälle kunniamaininnalle löytyvät Lastenkirjainstituutin verkkosivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti