"Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista": Raakkuja löytyy myös lastenkirjoista

Seija Helander: Raakku Raakile. Kuvittanut Anne Stolt. 39 sivua.  Enostone 2022.

 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Tekijän lyhentämä lastenpainos. Kuvitus Aleksander Lindeberg. 130 sivua. WSOY 1963, up. 2012.
 
 

 
Uhanalaisesta raakusta eli jokihelmisimpukasta on tullut viime päivinä valitettavan ajankohtainen uutisaihe.
 
Kaivelin hetken muistiani (ja työhuoneen kirjahyllyä), ja sieltähän löytyi Seija Helanderin lastenkirja Raakku Raakile parin vuoden takaa! 

Se on syntynyt Helanderin ja hänen lapsenlapsensa yhteistyönä. 
 
Kirjassa Jaakko Raakku ikävöi kaukana Åminneforsin joessa asuvaa isoäitiään.

Jaakon kerrotaan asuvan Konnevedellä ”jokihelmisimpukoiden kuntoutuskodissa”. 
 
Konnevedellä toimii myös tosielämässä Jyväskylän yliopiston alainen Konneveden tutkimusasema, jossa pyritään luomaan oikeat olosuhteet jokihelmisimpukoiden lisääntymiselle.  
 
Alakouluikäisen Kuutti-pojan ja Varis Valpurin neuvokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta Jaakko pääsee tapaamaan isoäitiään Åminneen. 
 

Jaakko tapaa isoäitinsä Åminneforssissa. Anne Stoltin
kuvitusta Seija Helanderin lastenkirjaan Raakku Raakile
(Enostone 2020). 

Kirjan lopussa on tietoisku jokihelmisimpukoista:
 

–      –  Raakkuja on ollut jo dinosaurusten aikaan. Olisi kauheaa, jos ne nyt katoaisivat ihmisten tekemien muutostöiden takia. Meillä on vastuu pitää huolta kaikista, ja erityisesti kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Raakku tarvitsee suojelua; silläkin on oma pakkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa.

 
 
Lastenkirjan kuvittajalle raakun sananmukaisesti melko sulkeutuneen ulkomuodon kuvaaminen on haasteellista. 
 
Anne Stolt on tehnyt pienen myönnytyksen inhmillistämällä raakkuja sen verran, että tarkka katsoja näkee Jaakolla ja tämän isoäidillä silmät.
 
 

Ville Hytösen satukokoelmassa Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023) on myös satu ”Hurja konna, raakku ja siili”.

Siinä raakun toimijarooli jää melko vähäiseksi, mutta virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin kuvituskuvasta kyllä myös löytää raakun.
 

Jukka Parkkisen runokirjassa Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004, kuv. Satu Paakkala) on nelisäkeistöinen runo ”Raakku, helmisimpukka”, joka pienin oivaltavin vedoin kertoo raakun elinympäristöstä ja sen erityisestä taidosta kehittää helmi kuoren sisälle ajautuneen hiekansirun ympärille:
 

Luttojoen luikerrusta 
könkääät, vuomat ohjaa.
Raakut, helmisimpukat
asuu joen pohjaa.
 
Simpukkaan jos livahtaa
pieni hiekanjyvänen
ajan myötä päällystää
helmiäinen sen. – –  

 

Satu Paakkalan (nyk. Kontinen) kuvituskuva Jukka Parkkisen
runoon Raakku jokihelmisimpukka lastenrunokokoelmassa 
Sananjalkoja metsäpolulla (WSOY 2004).

Yrjö Kokon luontosadussa Pessi ja Illusia on luku ”Jokiäyriäinen ja simpukka”, jossa ne aluksi nahistelevat keskenään siitä, kumpi on ollut ensin jokisuvannossa.  

Kokon taidokas kerronta yhdistää sadun ja toden, kun hän lomittaa luonnontieteellisiä faktoja peikon ja keijukaisen rakkaustarinaan. 
 
Äyriäinen kehuskelee pitävänsä hyvää huolta jälkikasvustaan, kun se piilottaa lapsensa pyrstönsä alle, kunnes niiden kitiinikuori on kasvanut. 

Simpukan mielestä äyriäinen hemmottelee lapsiaan:
 

Simpukka piti tällaista kasvatusta lellittelynä. Simpukan lapsilla oli jo syntyessään suojanaan kaksi kuorta, joiden reunoissa oli teräviä väkäsiä. Tavatessaan purossa uiskentelevan kalan ne pureutuivat väkäsillään sen ihoon kiinni ja seurasivat kalaa kaikkialle, missä se uiskenteli. Siten simpukat näkivät jo nuoruudessaan paljon maailmaa. 

 

Aleksander Lindebergin kuvitusta Yrjö Kokon
lyhentämään lasten painokseen Pessi ja Illusia (WSOY 1963).

Kyseinen Pessin ja Illusian luku on juonen kannalta käänteentekevä, sillä Illusia-keijukainen huomaa menettäneensä siipensä. 

Yksi Illusian kyyneleistä päätyy raakun sisälle ja siitä kehkeytyy kaunis helmi, jonka sotamies Pienanen löytää ja lahjoittaa rykmentin everstille. 

Yhtä onnettomasti käy ravullekin. Helmikorun saaneen everstin vaimo naisystävineen tulee tutustumaan rykmentin arkeen ja heille katetaan hulppea rapuateria.
 
Näiltä osin Kokon tarina toisintaa H. C. Andersenin saduista tuttua elollistettujen sankarien ylevöitymistä kohtalonsa hetkellä: 
 

Rapujen joukossa oli simpukan hyvä ystävä äyriäinen. Se oli ensin pelännyt tavattomasti, mutta sitten se oli tuntenut itsensä kovin mairitelluksi huomatessaan, miten arvokkaaseen seuraan se oli joutunut. kun sen vuoro oli joutua padan kiehuvaan veteen, se tiesi kuolevansa. Mutta äyriäinen tunsi niin suurta mielihyvää, että punastui tulipunaiseksi.

 
Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955. 
 
 

Keskeneräisyys voi olla ihan hyväkin asia: Nuorten novelleissa eletään hetkessä

 

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Vajaa tusina. Novelleja. 204 sivua. Arthouse 2024. Kansikuva Samppa Ranta.  

 

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kaipaavat jatkuvasti lisää vetävää lyhytproosaa, jota voisi työstää oppitunneilla oppilaiden kanssa.   

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamat novelliantologiat Tusina
 ja Likainen tusina sekä juuri ilmestynyt Vajaa tusina ovat ottaneet vajeen paikkaamisen tosissaan. 

 

Kuhunkin kirjaan Haanpää ja Riikonen ovat tilanneet novelleja myös sellaisilta, jotka eivät ole aiemmin kirjoittaneet lainkaan lyhytproosaa. 

Tusina-kokoelmat ovat tästä syystä varmasti myös kannustaneet ja inspiroineet kirjailijoita suuntaamaan huomiotaan lyhytproosaan. 

Jokainen heistä  on saanut myös tekstilleen tietyn teeman tai rajauksen. 

 

Vajaassa tusinassa on nimensä mukaisesti 11 kirjoittajaa: Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen. 

Seurantani mukaan aiempaa kokemusta novellistiikasta on eniten Marko Järvikallaksella, Ansu Kivekkäällä, Johanna Sinisalolla ja Anni Kuu Nupposella. Järvikallas on julkaissut jo kolme novellikokoelmaa aikuisille ja muut ovat osallistuneet erilaisiin antologioihin, julkaisseet novelleja eri lehdissä sekä toimittaneet novellikokoelmia. 

 

Nasevasti nimetyn kokoelman novelleja yhdistää tietynlainen vajaus, joka voi olla esimerkiksi osattomuuden tai riittämättömyyden tunnetta, köyhyyttä tai epäonnistumista.

 

Kirjan saatesanoissa Haanpää ja Riikonen toivovat Vajaalle tusinalle edellisten kokoelmien tavoin myötätuulta erityisesti kouluissa. 

 

Tohdin tosin silti epäillä, sopivatko kaikki kokoelman novellit oppitunnilla työstettäviksi: esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen 1500-luvulle ajoittuva ”Autuaita ovat orvot”- ja Markku Karpion saaristoon tet-harjoitteluun menevistä kaveruksista kertovassa kauhuviritteisessä ”Sormet”-novelleissa on kummassakin alalukuja! 

 

Suurin osa muistakin novelleista on mitaltaan  varsin pitkiä, 15–20-sivuisia. 

Niiden äärellä muistelen haikeasti Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa- ja Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista- ja Suorin mutka ikinä -kokoelmien kaltaista nasevaa, jopa yhdelle sivulle kiteyttävää lyhytproosaa. 

 

Mitaltaan lyhyin on Tuutikki Tolosen kuuden sivun mittainen rajankäynnin käsitettä puntaroiva ”Rajavyöhykeperhonen”, joka on rakentuu pääosin vuoropuhelun varaan. 

 

Raisa Omaheimon ”Särö luokassa” on mielestäni kokoelman vahvin teksti. 

Se kuvaa pienin tehokeinoin  syrjään sysittyä, varattomassa perheessä varttunutta nuorta, Säröä, joka on kehittänyt yhdeksi selviytymiskeinokseen tarkkailla ympäristöään terävästi. 

 

Omaheimo on esseekokokoelmassaan Ratkaisuja läskeille (S&S 2023) työstänyt yhteiskunnan vihamielistä ja epäreilua suhtautumista ”lihaviin” ihmisiin. 

Samaa tarkkanäköisyyttä löytyy myös novellin ihmiskuvauksesta: 
 

Olen etuajassa oven takana ja saan varattua suosikkipaikkani kotitalousluokasta: takarivissä kukaan ei näe mitä teen, ja minä näen mitä kaikki muut tekevät. 

Sari ei ole kuten muut opettajat täällä. hän on suuri. Ei pitkä mutta leveä. Leveät lanteet, leveät hartiat, suuret rinnat jotka saavat hänen paitansa kiristymään. Sarin tukka on harmaa, paksu ja pörrössä hänen pyöreiden kasvojensa ympärillä. Sarilla on kuuluva ääni, ja hän saa hiljennettyä Joelin ja Jonin ja muut pojat, joilla on valkoiset hampaat ja suuret naurut. 

 

Omaheimon novellin lisäksi toinen pitkäksi aikaa mieleeni jäänyt novelli on Katariina Romppaisen tarkasti rajattu ja kiteytynyt ”Yhteisiä asioita”. 

Novellin keskushenkilö Peppi on menossa yökylään yhteisestä urheiluharrastuksesta tutun Tyynen mökille. Peppi  panikoi kotoa lähtiessä, kun ei löydä puhtaita ja asiallisia pikkuhousuja mukaansa. Lopulta juuri pikkuhousuista tulee tyttöjä yhdistävä säie, joka todennäköisesti vahvistaa heidän ystävyyttään.

 

Anni Kuu Nupposen ”Tuliperhoset” kertoo roolipelaajien ryhmään pääsevästä Peikosta, joka pohtii vielä seksuaalista identiteettiään. 

Antti Halmeen ”Kuolleen miehen kengät” ammentaa aineksensa musiikkibisnekseen kuuluvasta rokkikukkokulttuurista ja kauhukirjallisuudesta. 

Ansu Kivekkään "Serenadi vesikilpikonnille” kertoo hieman tuuliajolla olevasta Leosta, joka suree jo etukäteen rakkaan koiransa pian lähestyvää kuolemaa. Kahden kaverin kanssa merkkivaateliikkeeseen tehty varkauskin menee Leon tunteilun takia pieleen. Kohtaaminen 86-vuotiaan miehen kanssa osoittautuu käännekohdaksi: mies kertoo ottavansa nykyisin elämänsä jokaisesta sekunnista kaiken irti. 

 

Marko Järvikallaksen ”Sormus” on saanut inspiraatiota tekijänsä omasta muistosta. Tarinassa on perinteisen tšehovilaisen novellin jännitettä, kun sormuksesta tulee minäkertojalle pakkomielle. 

Aura Nurmen ”Jotenkin se on kestettävä” on runomuotoon kirjoitettu novelli, jossa Nurmi muistelee hyvän ystävänsä kirjailija Miki Liukkosen viimeisiä aikoja. 

 

Johanna Sinisalon ”Laput” yhdistelee omintakeisesti kerrontaan myös muistilappuja,  älypuhelimen viestiketjuja, verkkolehden uutisia ja päähenkilö Osman päiväkirjablogia. Osma ryhtyy seuraamaan fanittamansa laulajan, Indigon, elämää tämän roskikseen heittämien muistilippujen avulla. Väärinkäsitys Indigon tunteiden todellisesta kohteesta kuitenkin selviää, ja Osmalle ei jää muuta keinoa kuin jatkaa elämäänsä eteenpäin. 

 

 

 

Lisää uusia tai uudehkoja novellikokoelmia nuorille:

 

Tapani Bagge: Julma rakkaus, Aviador 2024

Pieniä tarinoita lapsille / Pieniä tarinoita nuorille, Otava 2023

Toim. Satu Leisko: Salaperäisiä tarinoita, Avain 2023

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana 2023 / selkonovelleja

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. Nokkahiiri 2023 / selkonovelleja
 
Toim. J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen: Tinarinnat. Kalevalaisten naisten uudet tarinat, Hertta kustannus 2023

Terhi Rannela: Vaarallinen keli, Otava 2023

Terhi Rannela: Yöuinti ja muita novelleja, Otava 2022

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja.  Otava 2021

 

Kun elämä on hyvällä tavalla vielä ihan nupullaan

Merja Svensk: Kirsikankukkia. 196 sivua. Reuna 2024. Kansikuva ja sisäsivujen piirroskuvat Sanja Uimonen. Kannen suunnittelu Jaana Rautio.

 

Taidan toistaa itseäni, mutta on hienoa, että pienet kustantamot julkaisevat edelleen realistisia kotimaisia nuortenromaaneita. 

Merja Svensk (s. 1956) helsinkiläinen kirjailija ja työnohjaaja. Hän on aiemmin julkaissut kolme romaania aikuisille. Niiden päähenkilöt ovat yhteiskunnasta eri tavoin syrjäytyneitä tai muutoin yksinäisiä. 
 
Kirsikan kukkia on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 
 
Nuortenromaanin aihe on tuttuakin tutumpi: 16-vuotias Kirsi-Marja (ystävien kesken Kiki ja isälle Kirsikka) on taitekohdassa: yläkoulu on ohi ja edessä ovat lukio-opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa. 

Vanhemmat ovat eronneet ja äiti mustamaalaa alkoholisoitunutta isää jatkuvasti. 

Kiki on perinyt isältään kirjallisia geenejä: hän lukee paljon ja tiivistää tuntojaan usein myös päiväkirjaan kirjoittamiinsa runoihin.
 
Kirjan alussa esitellään kaikki keskeiset henkilöt Sanja Uimosen mustavalkopiirroksina. 

Minäkerronta aaltoilee välillä eri aikatasoissa, kun nykyhetken rinnalla Kiki muistelee lapsuuttaan Lappeenrannassa ja vanhempien kipeää avioeroa. 
 
Kikin paras ystävä on Silja, joka ymmärtää usein jo puolesta sanasta tai hiljaisuudestakin Kikin mietteet:
 

Silja on minun peilini, tavallista peiliä parempi. Hän heijastaa minulle puhumastani kuvaa, jossa näen asioiden sävyt. 

 
Tytöt lukevat niin Julia Kristevaa kuin Eeva Kilpeäkin, vaikka eivät ehkä ihan kaikkea vielä ymmärräkään.   
 
Kikin ja varhaiskasvattajana päiväkodissa työskentelevän äidin pienperheessä rahaa ei ole koskaan liikaa. Kiki ihmettelee Siljan perheen jokavuotista kesä- ja talvivaatteiden vaihtosouvia, ja toteaa, että ”meillä vähävaatteisilla on helpompaa”.
 
Viime aikoina on uutisoitu suomalaisten nuorten raitistumisesta. 

Siljan äiti on Kikin mielestä ”tosi cool”, kun ostaa tyttärelleen siideriä. Siljan vanhempien mielestä asioita on parasta opetella kadun sijaan kotona. Tosin samaan hengenvetoon Kiki kuitenkin toteaa, että heistä kumpikaan ei ole innostunut ysiluokan juopottelukokeiluista.

 
Kikin irtiottoon ja tiedostamiseen tarvitaan kuitenkin rohkaisua alkoholista:   
 

Kun sihautimme siiderit auki, emme tienneet, että se oli portti. Siideri rohkaisi nauttimaan vieraiden mukaan tuomia pastellin värisiä, makeita juomia. Nuo juomat kiskaisivat minut tuona iltana virtaan, jossa oli suloista lipua. Juomat tekivät minusta toisen. 
 
–   – Alkoholilla oli avaimet hyvän tytön kuoreeni. Tiesittekö, että ihmisessä on salaisia kerroksia? Minä en tiennyt ennen tuota iltaa. Siideri raotti kuoren vetoketjua, ja oli kummallista, miten aloin nähdä asiat kokonaan toisin. Mitä useampia hörppyjä pöydän pikkupulloista otin, sen reippaammin kuori avautui, ja astuin hörppy hörpyltä ulos kuorestani, kuin perhonen kotelostaan. (Myöhemmin olin kyllä sitä mieltä, että kuoresta astui ulos joku muu kuin perhonen.)

 
Nousuhumalassa Kiki suutelee siekailematta ystäväänsä.

Hän lukee keskustelupalstoja myöhään aamuyöhön ja toteaa, että pienillä paikkakunnilla lesbona olo on vaikeampaa kuin Helsingissä. Hän miettii kuitenkin 

– – voinko olla avoimesti sitä, mitä ehkä olen, vain onko parempi salata. Voisin sätkytellä vielä kymmenen vuotta ilman, että minulta aletaan tivata poikaystävästä. En oikein jaksaisi olla lesbo. Haluaisin niin kovasti olla ihan tavallinen.

Svensk kuvaa luontevasti murrosikäisen nuoren identiteetin ailahtelevuutta. 

Vaikka lesbous osoittautuukin vain välitilaksi, niin äidin suhtautuminen tyttärensä uhmakkaaseen ilmoitukseen on kaikessa eleettömyydessään aito:
 

Se selviää, älä oo huolissas. Sie oot niin nuori. Nuoruuteen kuuluvat vaihtelevat tunteet, se että on kovin varma jostain. Myöhemmin asiat näkkeeki joskus toisesta kulmasta. 

 
Samalla luontevuudella Svensk kuvaa Kikin kehosuhdetta. 

Tyttö  tutkailee kehoaan peilistä ja toivoo, että muodot olisivat jo pyöreämmät samaan tapaan kuin Siljalla, joka näyttää jo naiselta. Hän tiedostaa perineensä kulmikkaat muotonsa äidiltään. 

 
Suosikkikahvilassaan Kiki tarkkailee ihmisten kehoja:
 

Olin istunut Vallilan Silkki-Mocca-kahvilassa miltei kaksi tuntia ja kieputellut mahdolisen lesbouteni ilmentymää. Vastapäiseen toimistorakennukseen oli mennyt vain outoja tyyppejä. Olin rohkeasti antanut itselleni luvan katsoa jokaisen naisoletetun rintoja ja takamuksia, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa mitään innostusta. Kummallisen erilaisia takapuolia ihmisillä oli. Eri värisissä trikoissa ohitseni keikkui pyöreitä ja sileitä, ryhmyläisiä ja latuskoja pehvoja. Ihmisten erilaisuus teki minut iloisemmaksi, tai ehkä se oli helpotus, etten innostunut. Ehkä en olekaan lesbo. Helpotuksen lisäksi tuntui jotenkin surulliselta. Minulla oli tarve tunnistaa itseni, nimetä mitä ja kuka olen. Olin totaalisessa identiteettisolmussa, enkä voi puhua asiasta kenenkään kanssa. 

 
Kustantajan sivuilla kirjaa suositellaan 13–16-vuotiaille, mutta sen muistutetaan tarjoavan ajattelemisen aihetta myös aikuisille lukijoille. 

Svenskin kirjan kohdalla tämä suositus pitää erityisen hyvin paikkansa: murrosikäisen nuoren ja vanhempien tunnot välittyvät hämmästyttävän vaivattomasti ja samastumiseen houkuttelevasti kipeän avioeroprosessin eri vaiheissa.  

Svenskin nuortenromaanin suurin ansio onkin juuri perhesuhteiden kuvauksessa. 

Kikin vanhemmat ovat inhimillisiä, myös virheissään. Äidin kontrollifriikkiys ja halu suojella tytärtään tulevat romaanin mittaan paremmin taustoitetuksi.  

Isän boheemius ja vastuun pakoilu asettuvat niin ikään mittasuhteisiinsa. Kikin ja vanhempien sovinto on kuvattu kauniisti ja uskottavasti.

Kun katsoo tarkasti, löytää ympäriltään – ja kuvakirjoista! – aarteita

Saara Vallineva: Vanha torni, 37 sivua, Enostone 2024.

 

Meria Palin: Kettu ja meri, 29 sivua, Enostone 2024.

 

Pienet kustantamot poimivat nykyisin valikoimiinsa ilahduttavan paljon kotimaisia kuvakirjoja. 

Nämä kaksi Enostonen uutuutta onnistuvat tiivistämään isoja teemojaan niukkaan tekstiin ja elämykselliseen kuvitukseensa.

 

Nappisuoritus selittynee sekä Saara Vallinevan että Meria Palinin kuvakirjojen kohdalla nimenomaan sillä, että teksti ja kuvitus ovat heidän omiaan. 

Kompromissit eri ilmaisukeinojen välillä on siis tehty jo työpöydällä, eikä vasta kustannustoimittamisen eri vaiheissa.

 

Vanha torni ja Kettu ja meri todistavat monissa nyansseissaan, kuinka suomalainen kuvakirjatyyli yhdenmukaistuu käännöstarjonnan kanssa. 

Vallineva ja Palin ovat molemmat hakeneet koulutusta ja  vaikutteita myös maailmalta: Palin on valmistunut Lastenkirjakuvituksen maisteriksi Cambridge School of Art -taidekoulusta vuonna 2019.

Vallineva puolestaan ammentaa ideoita ulkomaanmatkoiltaan ja tekee myös kansainvälistä yhteistyötä. 

Esimerkiksi hänen kuvittamansa kuvakirja Brave as bunny (2024) on syntynyt yhdysvaltalaisen Brenda VanWinklen tekstiin. 

Vanhan tornin keskushenkilöitä ovat Seamus-niminen jänis ja elollistettu vanha torni. 

Aikuinen lukija saattaa nähdä jäniksen nimessä myös kunnianosoituksen irlantilaiselle runoilijalle, Seamus Heaneylle (1939–2013). 

Jänis purjehtii saarelle ja haaveilee aarteesta. Torni lupaa auttaa mahdollisen aarteen jäljityksessä, jos jänis ensin auttaa tornin rakenteiden korjauksessa. 

Saara Vallinevan kuvituksen luonnolliset värit hivelevät silmää.
 Vallinevan kuvitusta kuvakirjaan Vanha torni (Enostone 2024). 

Seamus-jänis saa apua mereltä, joka muistuttaa runojen tärkeydestä. 

Näin tarinaan ujuttautuu myös Cara-jänis. Se ilahtuu meren lahjoittamista sileistä kivistä, joille se voi kirjoittaa runoja. 

Seamuksen ja Caran ensikohtaaminen meren rannalla kuvataan viehkosti sanattomalla aukeamalla, kun niiden kuonot melkein koskettavat toisiaan. 

 

Tempoltaan rauhalliseen kirjaan syntyy toiminnallisuutta, kun tarina edellyttää välillä kääntämään kirjan toisin päin ja avaamaan ns. taittoaukeaman, joka tuplaa kuvan puolta suuremmaksi panoraamakuvaksi. 

Runollisessa loppukohtauksessa merikin tuntuu
samaistuvan jänisten onneen. Saara Vallinevan kuvitusta
kuvakirjaan Vanha torni (Enostone 2024). 

 

Vanha torni on filosofinen kuvakirja onnen etsimisestä ja löytämisestä. 

Vallinevan kuvituskuvat itsessään toimivat meditatiivisesti: kuvien katsoja ja lukija  voi kuulla korvissaan meren aaltojen loiskeen ja meren hiomia kiviä tekee mieli koskettaa. 

 

Vallinevan kuvitusoriginaalit Vanhaan torniin ovat esillä Tampereella Tahmelan huvilan Galleria Lastenkirjassa elo-syyskuun ajan. 

 

Meri on keskeinen elementti ja mielenmaisema myös Meria Palinin kuvakirjassa Kettu ja meri. 

Vallinevan kuvakirjaan verrattuna Palininin kuvakirjassa on rajatumpi teema, huoli meren saastumisesta. 

Minäkertojana on vanha kettu. Se muistelee sairastuneen meren äärellä aikaa, jolloin se vielä pystyi  nauttimaan merestä yhdessä isänsä kanssa. 

Palin on karsinut tekstin minimiinsä. 

Aukeamalla voi olla vain kolme lyhyttä, muodoltaan kompaktia sanaa. 

Vallinevan tavoin myös Palin antaa välillä kokonaan vetovastuun kuvitukselle. 

 

Ketun huoli meren hyvinvoinnista näkyy
myös kirjasimen aaltoiluna. Meria Palinin kuvitusta
kuvakirjaan Kettu ja meri (Enostone 2024). 

 

Kettu ja meri vaikuttaa lukijaansa rauhoittavasti, vaikka huoli meren hyvinvoinnista ei kirjan mittaan tulekaan taikatempun tavoin ratkaistuksi. 

Sanaton aukeama, jossa uskotaan yhteistyön voimaan. 
Meria Palinin kuvitusta kuvakirjaan Kettu ja meri 
(Enostone 2024). 

Toivon sydämestäni, että kuvakirjoja lapsille ääneen lukevat aikuiset malttavat antaa aikaa ja rauhaa tällaisille kirjoille, jotka antavat mahdollisuuden pysähtyä ihmettelemään elämän suuria asioita yhdessä.  

Elämän tili plussan puolelle

Arndís Þórarinsdóttir &  Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 278 sivua. WSOY  2024.  

 

 

YLIMÄÄRÄINEN KESÄLOMAKO?
 
Sen jälkeen, kun koulu oli jo alkanut. Niin, että minä saisin ylimääräistä lomaa?
 
Se oli upein idea, jonka olin eläessäni kuullut!
 
Mahti oli myös tosi iloinen, kun kerroin sille lomasta. Se hyppeli ympärilläni ja haukkui riemuissaan, kun kerron, ettei sitä jätettäisi hotelli Tassu-Lissuun niin kuin tavallisesti, kun lähdimme lomalle. 

Mikä kaksinkertainen onni! 

Minun olisi varmaankin pitänyt aavistaa jotain jo silloin.

 

 

 

Olen usein harmitellut sitä, että näkymä muiden maiden lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on kapeutunut, kun käännöspäätökset tehdään isoissa kustantamoissa usein pikemminkin trendien ja sosiaalisessa mediassa menestymisen perusteella laadun kustannuksella.
 
WSOY aloittaa nyt uuden sarjan, jossa julkaistaan palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta. 

Islantilaisen avauksen, Maailman lopun saaren,  jälkeen luvassa on esimerkiksi etelä-korealainen kuvakirja!
 
Arndís Þórarinsdóttirin ja  Hulda Sigrún Bjarnadóttirin yhdessä kirjoittama, vuonna 2020 alun perin ilmestynyt romaani on Islannissa saanut kaksi kirjallisuuspalkintoa ja se oli myös Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon ehdokkaana. 

Marjakaisa Matthíassonin suomennoksen takakanteen on nostettu katkelma islantilaisen lehden arviosta, jossa teosta kuvataan tulevaisuuden klassikoksi ja kerrotaan sen muistuttavan ”Astrid Lindgrenin ja muiden Pohjolan lasten- ja nuortenkirjallisuuden suurnimien teoksia”.
 
Moiset vertailut eivät aina välttämättä osu maaliinsa, jos lukija fiksoituu jo valmiiksi odottamaan tietyntyyppistä tarinaa – sen sijaan, että nauttisi vain uuden teoksen omintakeisuudesta ja tenhosta, ilman turhaa painolastia edeltäviin suurnimiin ja mestareihin.
 
Maailman lopun saari on nimittäin ennen muuta tarkkanäköinen ja hyvin paineistettua nykytodellisuutta  havainnollistava kuvaus kriisiytyneestä perheestä. 
 
Björk lähtee vanhempiensa, murrosikäisen veljensä Ingon ja koiransa kanssa kaukaiselle pohjoiselle saarelle auttamaan isän äitiä , joka on kaatunut ja murtanut lantionsa. 

Isä ei ole juurikaan pitänyt äitiinsä yhteyttä, ja matkaan lähtemiseen liittyy erinäisiä jännitteitä, joiden syyt selviävät myöhemmin.
 
Björk odottaa kuitenkin malttamattomana "Saari-mummin" tapaamista, mutta perillä hän kohtaakin  ynseän, töykeän ja kipakkasanaisen isoäidin, joka ei edes ole lähisukulaistensa tulosta innostunut. 
 
Saaren noin parista sadasta asukkaasta valtaosa asuu Kerrostalossa. Kyse on käytännöllisestä ratkaisusta, jonka avulla voidaan hyödyntää energian järkiperäinen käyttö, ruokatalous ja pienen yhteisen asukkaiden erityisominaisuudet mahdollisimman tehokkaasti. 
 
Isoveli ja vanhemmat tuntuvat sopeutuvan saaren askeettisuuteen paljon nopeammin kuin Björk, joka kaipaa tietokonepelejään, YouTubea ja nettiyhteyttä.  

Klassisten lastenromaanien hengessä Björk joutuu moneen tulikokeeseen lunastaakseen vihdoin äkeän mumminsa luottamuksen. 
 
Mummi ripittää pojantytärtään ja korostaa, kuinka saarella oletetaan että ”kaikista on täällä enemmän hyötyä kuin haittaa” ja että Björkin pitäisi nyt saada tilinsä ”plussan puolelle”.
 
Vähitellen Björkille myös selviää, että työssään loppuun palaneet vanhemmat ovat lähteneet  saarelle myös perheen taloudellisten vaikeuksien takia. Fyysinen työ ja elämän yksinkertaiset pienet asiat tekevät vanhemmista onnellisia ja samalla perheen kadonnut yhteishenkikin löytää entiset uomansa.
 
Yksi islantilaisen lasten- ja varhaisnuortenromaanin suurimmista ansioista on havahduttaa lukijansa kyseenalaistamaan nykyistä kerskakulutusta. 

Vähemmän voikin olla lopulta enemmän, olipa kyse maallisesta mammonasta tai ihmissuhteiden kimuranteista sokkeloista.