Nuoruuden tuntoja, parhaimmillaan lyhyesti ja ytimekkäästi

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja. 143 sivua, Otava 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Likainen tusina. Novelleja. 198 sivua, Art House 2021.  

 

Vuodenvaihteessa on taas keskusteltu kiihtyneesti lasten ja nuorten lukemisesta. 

Viimeaikaiseen keskusteluun on sysännyt ennen muuta esseisti, kriitikko ja äidinkielen opettaja Silvia Hosseinin essee Helsingin Sanomissa 2. tammikuuta. 

Hosseini tuo esille turhautumisensa lasten ja nuorten lukemiseen liittyvään huolipuheeseen ja yleisemminkin kirjallisuuskeskustelun vinoon vieviin painotuksiin. 

Hosseini kyseenalaistaa nasevasti aikuisten lukemiseen liittämän romantisoinnin, mikä jossain määrin sumentaa yleistä ymmärrystä siitä, että lukeminen ja lukutaito muuttuvat ajan mukana. 

Alkuvuoden olen koostanut Jyväskylän yliopiston Lukiloki 2 -täydennys-koulutuksen lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuskokonaisuuksia, joista toinen on suunnattu alakoulun, yläkoulun, lukion ja ammatillisten oppilaitosten opettajille ja toinen varhaiskasvatuksen, esikoulun ja alkuopetuksen opettajille. 

Lukiloki-koulutus järjestettiin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, ja minusta tuntuu, että näinkin lyhyessä ajassa moni lukemiseen liittyvä asia on muuttunut olennaisesti: itsestäänselvyyksiä on entistä vähemmän. 

Lapset ja nuoret kaipaavat nykyisin entistä yksilöidympää opastusta ja kannustusta kirjojen ja lukemisen pariin. 
 
Lyhyet proosatekstit – olipa kyse novelleista, jutuista, tarinoista tai kertomuksista – ovat käsitykseni mukaan entistä halutumpia koulun arjessa, erityisesti yläkoulussa.

Viime vuonna nuorille suunnattua lyhytproosavajetta paikattiin peräti kahdella uudella kokoelmalla. 

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Tusina (Arthouse 2018) on saanut nyt sisarteoksen Likainen tusina. 

Siinä 12 kirjailijalta on tilattu kultakin erilaisia tekstejä, joista löytyy tietty "likaisuuden" teema.   

Nuortenkirjailijoiden lisäksi tekstejä on tilattu myös muutamalta aikuistuotannostaan tunnetulta kirjailijalta (mm. Reidar Palmgren, Emmi Itäranta, Sirpa Kähkönen).

Kokoelman aloittavassa Terhi Rannelan novellissa  "Älä pyydä anteeksi" (erityis)herkkä tyttö päätyy äitinsä lempeästi tuuppaamana itsepuolustuskurssille. 

Lukija myötäelää tytön vähittäistä itsetunnon vahvistusta ja oman kehon itsemääräämisen rajojen päättäväisempää piirtämistä:

– – Meidän oli lakattava pyytämästä anteeksi olemasaoloamme. Meidän oli lopetettava itsemme pienentäminen. Meillä olii oikeus saada äänemme kuuluviin. Kuiskaajia kukaan ei kuunnellut eikä ottanut tosissaan. Meidän oli tunnistettava rajamme ja puolustettava niitä. Me itse päätimme, mikä meille sopi ja mikä ei, millaiset ihmiset päästimme lähellemme ja keiden halusimme pysyvän loitolla. – – 

Erilaiset tekstilajit ovat kokoelmassa ilahduttavan monipuolisesti edustettuna. 

Tapani Baggen ”Billy the Kidin ensimmäinen kerta” kertoo Villin lännen lainsuojattoman nuorukaisen elämäntarinan selkokielellä. Oman aikansa reteän nuorisorikollisen  tarina puhuttelee nykyteiniäkin. 

Kirsti Kurosen säkeisiin rytmittämä ”Kademieli” tiivistää nuorten ihmissuhdejännitteet oivaltavasti. 

Emmi Itärannan ”Majakanvartija” on dystooppiseksikin tulkittava pienoisnäytelmä, jonka vallankäytön teemoissa on paljon samaa Itärannan aiempien romaanien kanssa.  

Tällaiset useamman kirjailijan novellikokoelmat toimivat parhaimmillaan maistiaisina kirjailijan muuhun tuotantoon ja tyyliin.

Harmillisesti monet Likaisen tusinan novelleista ovat liiankin pitkiä ja osin kerronnallisissa kokeiluissaan jopa turhan haastavia. 

Perinteisen novellin määreet hallitun jännitteensä takia täyttää parhaiten Sirpa Kähkösen ”Linnunkiikku”. Se kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta kuukautisten alkamisesta  aikana, jolloin asiasta ei ollut tapana puhua. 

 

Nadja Sumanen tekee aluevaltauksen novelleihin kokoelmalla Sade on kaikille sama. Se on myös yksi viidestä Topelius-ehdokkaasta. 

Useammassa novellissa (avausnovelli ”Herkkä kohta” sekä ”Lumbricus terrestris”, ”Äidinrakkaus”, ”Avioliitto”, ”Pyörätuolipaikka” ja ”Stromboli”) on samaa viistoa huumoria ja puun takaa tulevia hätkähdystehosteita kuin Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa -kokoelmassa (WSOY 2000) ja Kari Levolan kokoelmissa Syvältä, veistoluokan uumenista (Tammi 2002) ja Suorin mutka ikinä (Tammi 2011).

Novelli ”Käsi kädessä” kertoo teini-ikäisten etäsuhteesta. Rakkaus leimuaa, vaikka sitä pidetään yllä tuhansien kilometrien päähän videopuheluilla. 

”Siivoojan” lukemisen jälkeen aikuisen on vaikea tilata enää kotiinsa ulkopuolista siivoojaa. 

Sumasen kokoelmasta löytyy kolme novellia, jossa aikuinen ahdistelee tai yrittää ahdistella alaikäistä nuorta seksuaalisesti  (”Kateus”, ”Häikäistynyt nainen” ja ”Runo”). 

Siihen nähden, kuinka lyhyt aika on  #Metoo -liikkeestä, novellien nuoret keskushenkilöt suhtautuvat aikuisten miesten elkeisiin laimeasti ja jopa passiivisesti. 

"Kateus"-novellissa kahvilan toinen nuori työntekijä uskaltaa sentään lähestyä seksuaalisia viestejä lähettänyttä miestä sillä lopputuloksella, että mies katsoo parhaaksi luikkia tiehensä ja kiertää vastaisuudessa kahvilan kaukaa. 

Toivottavasti novellit kuitenkin rohkaisevat oppitunneilla herättämään keskustelua myös vaihtoehtoisista toimintamalleista.  

Yksi parhaista samaa teemaa käsittelevistä nuorten novelleista on mielestäni edelleen Terhi Rannelan novelli "Vegan tähtikuvio" kokoelmassa Yhden promillen juttuja (Otava 2012). Siinä netissä ahdistelun kohteeksi joutuneet teinitytöt järjestävät miehelle ansan ja hälyttävät poliisit paikalle.

Kokoelman  mieleenjäävin novelli itselleni oli ”Valinta”, joka kertoo isän ja teini-ikäisen pojan jännitteistä pojan SM-kilpailujen karsintahiihdon mentyä pieleen suksien väärän voitelun takia. 

Sumasen novelleissa esiintyy osin samoja keskushenkilöitä. Tämän ketjuttamisen ympärille olisi voinut  viritellä vielä enemmän mahdolisuuksia. Toisaalta tarkka lukija saattaa jopa nauttia näistä oman huomion varaan jätetyistä täkyistä enemmän kuin jos niitä vasiten alleviivattaisiin.