Kun legot vaihtuvat hajusteisiin: luontevaa murrosiän kasvukipuilua

Jani Kiiskilä: Huppu kasilla, 253 sivua, Otava 2024. Kansikuva Jussi Anttonen.

Mä en tiedä, miltä toisen huulet tuntuvat. Ekan kerran täytyy olla melkoinen hetki. Vähän niin kuin elokuvissa. Ensisuudelma. Siitä mä haaveilen, kun mä makaan yksin sängyllä. – –

Jani Kiiskilän ns. Yläkoulu-trilogian Huppu-poika on siirtynyt yläkoulun kahdeksannelle luokalle.
 
Avausosassa  Huppu – joka ei halua itseään kutsuttavan lainkaan oikealla nimellään Timo –  vielä haikaili legoleikkien perään. 

Nyt legohyllyn tilalla on hajustepulloja, joita poika haluaa hankkia pian lisää.
 
Poikien kiinnostus erilaisiin hajusteisiin on selvästi lisääntynyt, ja Kiiskilä on tuonut tämän nuorison suosiman ilmiön tuoreeltaan viime vuonna ilmestyneeseen kakkososaan. 
 
Hajuaisti on muutoinkin kirjassa herkillä, kun Huppu aistii vahvojen hajusteiden lisäksi esimerkiksi bensan, hien ja mummon leipomien pullien tuoksuja. 
 
Alakouluajoilta tuttu Karo on palannut Englannista ainakin hetkeksi takaisin. 

Huppu tuntee vetoa tyttöön, joka somemaailmassa tunnetaan rumpuvideoistaan nimellä Karodrums.
 
Jani Kiiskilä rajaa taitavasti ihmissuhdepähkäilyn yksinomaan poikien väliseen dialogiin.
 
Huppu käy läpi katseiden ja lyhyiden keskustelujen syvempiä merkityksiä parhaan ystävänsä Matin kanssa.
 
Suurta tunnelatausta sisältyy kohtaukseen, jossa Matti toimii viestinviejänä:
 

–      Se kysyi sun nimeä.

    – Mitä sä vastasit?

–      Huppu. Vai oisko pitänyt sanoa Timo? 

–      Ei todellakaan. Huppu on hyvä, mä sanon. – Sanoiko se muuta? 

–       Että sä näytät hyvältä.
 
Kukaan ei ole sanonut, että mä näytän hyvältä. Mä katson mun vedessä roikkuvia pitkiä koipiani, vilkaisen vähän vatsaani, kohennan ryhtiäni ja koetan miettiä, miltä mä näytän kahvion suunnasta. Ei mua ole kukaan katsonutkaan ikinä noin kauan. Mulla muljahtaa mahanpohjassa, ihan kuin iso jääpala pyörähtäisi siellä. Ja se kysyi mun nimeä? Miksi?

 
Karo on kuitenkin ailahtelevainen, ja vihjaa aina välillä Englantiin jääneestä exästään. Kun Karo sitten lähtee loppuvuodesta toiseen kotimaahansa pidemmäksi aikaa, Hupun kiirastuli alkaa. 
 
Kiiskilän tapa kuvata päähenkilönsä perhekuvioita on yksi trilogian ilmeinen dynamo. 

Murrosiän uhon ja kapinankin alta välittyy kuitenkin perheenjäsenten vahva tunneside ja huolenpito. 

Isoveljen seurustelusuhde päättyy ja isä  loukkaa jalkansa trampoliinilla.  Äiti joutuu ottamaan tavanomaista enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä ja autolla ajamisesta. Stressipisteet ovat niin korkealla, että äiti ryhtyy jopa tupakoimaan perheeltään salaa. 

Huoli äidinäidin orastavasta muistisairaudesta on myös osasyy koko perheen poikkeustilaan. Mummo asuu kesät siirtolapuutarhamökissään, mutta talvikaudeksi hän majoittuu kodin takkahuoneeseen, joka on ollut isän pakopaikka. 
 
Originelli, estoton ja sanavalmis mummo on lopulta Hupun paras terapeutti. 

Kaksikon pilkkireissuun kiteytyy paljon elämänviisautta ja empaattisuutta.
 
Pilkkireissulta palatessa Huppu toteaa, että sai selvitettyä muutakin kuin ”sykerölle menneen siiman”. 
 
 
Huppukin oivaltaa lopulta, että seurustelu Karon kanssa oli sittenkin vähän ulkokohtaista, että kyse oli myös  ehkä enemmän yhden velvollisuuden tai haaveen totuttamisesta kuin aidoista tunteista, vaikka ”oli sen kanssa kiva olla. Kiva pussailla. Pitää kädestä. Katsoa elokuvaa".
 
Kiiskilä säästää paukut vielä kolmososaan. 

Ensi-ihastus Aamu saa toivottavasti päätökseen tempilevan suhteensa dominoivaan ja mustasukkaiseen poikaystäväänsä. 

Huppu kasilla -kirjan lukijalla on selvästi parempi käsitys tulevasta happy endistä kuin päähenkilöllä itsellään.