Laura Suomelan nuortenkirjan päähenkilö saa huomata, että himmailu ja kokeileminen kuuluvat luontevasti nuoruuden etsikkoaikaan

 

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. 240 sivua. Karisto 2026. 
 

Olen keväästä asti hakenut ihan hulluna duunia, mutta kun ei tärppää, niin minkäs teet. En ole jaksanut enää hetkeen yrittää, koska mitä järkeä, kun ei satojen hakemusten joukosta pääse edes haastatteluun. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minua uhkaillaan karenssilla. Haluaisin vain työntää pääni pensaaseen ja hävittää työkkärimuijan sähköpostit roskakoriin.
 

 
Laura Suomela aloitti kirjailijan uransa helppolukuisella Säpinät-lastenkirjasarjalla 2012 ja on sittemmin kirjoittanut nuortenromaaneja ja viihdettä aikuisille.  
 
Äskettäin ilmestynyt Välivuosisyndrooma on taas mainio todiste siitä, kuinka nuortenkirjallisuus resonoi nopeasti ajankohtaisiin ilmiöihin. 
 
Vienolla on ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen selkeät suunnitelmat hakea Taideylipistoon opiskelemaan kuvataidetta. Kun unelmat vesittyvät, hän huomaa jääneensä tyhjän päälle. 
 
Työvoimatoimiston omavalmentaja edellyttää raportointia haetuista työpaikoista. 

Samaan aikaan vanhat ystävät ovat niin kiinni uusissa opinnoissaan, että yhteydenpito jää vähäiseksi. 

Nopeasti Vieno huomaa olevansa vaarassa syrjäytyä kokonaan: 
 

– –   Sitä vain tottuu olemaan jouten. Ja kun ei ole mitään pakottavaa tekemistä, päivät alkavat rullata niin, ettei tee käytännössä mitään. Näinkö syrjäytyminen tapahtuu? Ennen heräsin aikaisin kouluun ja jaksoin vielä koulupäivien jälkeen maalata, kierrellä kirppareita, tehdä käsityöitä ja nähdä kavereita. Nyt olen ihan puhki, jos päivän ainoa tehtävä on käydä ruokakaupassa tai suihkussa.

 
Orpouden tunnetta lisää sekin, että Vieno on lopettanut seurustelun Samuelin kanssa, koska ei ole löytänyt parisuhteelta kaipaamaansa ”sellaista connectionia”.  

Vauraassa perheessä varttunut Samuel sisustaa opiskelukämppänsä Vepsäläisen huonekaluilla, kun taas Vienolla olisi varaa vain Kierrätyskeskuksen valikoimaan. 

 
Vienon isä on yksinhuoltaja. Äiti on kadonnut perheen arjesta alkoholin ja lääkeriippuvuden takia jo kauan sitten.

Pikkuveli Oiva stressaa yläkoulun päättymistä ja lukiovalintoja. Perheen kroonisen rahapulan takia Oiva on joutunut lopettamaan jalkapalloharrastuksen kalliiden seuramaksujen takia. 
 
Ankeista lähtökohdista huolimatta kukin perheenjäsenistä sinnittelee vähitellen pois ahdingosta ja tummista ajatuksista. 
 
Vieno askartelee pieneen peltirasiaan kodin muovailumassasta tekemälleen Penelope-nukelle. 

Romanttisesta Amelie-elokuvasta (2017) inspiroituneena hän lähettää nuken maailmalle ja toivoo, että löytäjät raportoivat sen vaiheista sosiaaliseen mediaan ja  lähettäisivät sen sitten jatkamaan matkaansa. Vieno saa myös työpaikan lounasravintolan keittiöstä. 
 
Pikkuveli löytää uuden yhteisön seurakuntanuorista ja hieman liian usein kapakassa käyvä ja olemukseltaan hiukan ränsistynyt isäkin löytää uuden naisystävän, Ilonan. Ilonan sisar asuu Italian Bergamossa ja kaipaa kipeästi au pair -apua lastenhoitoon.  
 
Vieno työstää aiempaa kriittisemmin myös taide-alan haaveitaan ja ymmärtää, että pinttymään liittyy harvoja mukavia lapsuudenmuistoja äidin kanssa. 

Kilvoittelu unelmien ja todellisuuden ristipaineissa avaa luovuutta tukkineet kanavat ja hän maalaa vimmaisesti suurikokoisia tauluja, jotka päätyvät Penelopen ja helsinkiläisen Aapon suhteiden ansiosta tamperelaisen kahvilan avajaisiin.

Laura Suomelan kotikaupunki Tampere onkin monissa kadunnimissään, kaupunginosissaan ja maamerkeissään tunnistettavana miljöönä.  
 
Välivuosisyndrooman tyyli on viihteellinen, mutta monien aiempien nuortenkirjojensa tapaan  Suomela luo vetävän juonen lomaan silti uskottavaa kuvaa nykynuorten suorituspaineista ja poliittisten päätösten takia kaventuneista tulevaisuudensuunnitelmista.
 
Suomelan nuortenkirja viestiikin jämäkästi, että ylisuorittamisen sijaan nuoruudessa on lupa myös himmailla ja etsiä itseään. 
 
Ulkoasultaan kirja ansaitsee erityistä huomiota: kirja on  hieman normaalia pienikokoisempi, sen kansissa on miellyttävä mattapinta, jota huomaan tavan takaa koskettelevani lukemisen aikana. 

Etukansi on jopa prameilean korea kultakirjaimineen ja koristeineen. Kirjan kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mainintaa. 
 
Samanlaista kansityyliä näkee nyt usein kirjakaupoissa esimerkiksi monien klassikkoteosten kansainvälisissä uusintapainoksissa. Penelope-nukke kannessa antaa vaikutelmaa nuoremmille lapsille suunnatusta teoksesta, mutta todennäköisesti kirjan nimi ohjaa sen kuitenkin ”oikeanikäisten” lukijoiden käsiin. 
 
 
Karisto luonnehtii kirjaa ”hyvänmielenromaanina kaikille elämässä hapuileville”.