Jukka-Pekka Palviainen: Koko pitkä yö. Nokkahiiri 2024. 118 sivua. Kansikuva Oona Liukkonen.
Yhden vuorokauden tapahtumia kuvaavissa nuortenkirjoissa on aina oma latauksensa.
Jukka-Pekka Palviaisen uusin nuortenkirja Koko pitkä yö kertoo jo nimessään, että sen keskeiset tapahtumat tihentyvät rajattuun ajanjaksoon.
Romaanin keskushenkilö Matias on saanut ajokortin poikkeusluvalla hieman aikaisemmin. Lukion ensimmäinen vuosi on ohi ja kesä edessä.
Kompaktin, vain hieman yli 100-sivuisen, romaanin luvuissa vaihtelevat Matiaksen ja Vilman näkökulmat.
Sivuhenkilöinä ovat pari vuotta vanhempi naapurin Kaisa sekä Elisa, Ansku, Lunki ja Venni, jonka järjestämät koulun päätösbileet sähköistävät eri tavoin tunnelmaa.
Suuri osa nuorista on ollut ystäviä päiväkodista asti, ja ehkä juuri siksi heidän on vaikea välillä asemoida suhteitaan uudelleen, kun tunteiden vuoristorataan ilmaantuu myös orastavaa ihastumista.
Palviainen viljelee nuortenkirjoissaan huumoria, joka tulee välillä aivan ”puun takaa” ja saa lukijan naurahtamaan ääneen. Tässä kaksi esimerkkiä.
Vilma muistelee, kuinka
Piirsin kotona ulkomuistista Elisan seisomassa suihkussa. Äiti näki kuvan ja kysyi, olenko lesbo. Kohautin hartioitani. Äiti sanoi, että ihan sama, kunhan se ei häiritse koulunkäyntiä. Olin kaksitoista.
Matias on isänsä kanssa autokaupoilla ja isä tinkaa vanhan Volvon hintaa alemmaksi:
Myyjä vilkaisee kelloaan ja huokaisee. Se sanoo, että rouva odottaa sängyssä ja ovuloi. Pitäisi kuulemma panna perijä tulille.
Huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista, sillä Palviainen tekee myös tarkkoja psykologisia havaintoja ja purkaa kliseitä.
Lunkin ”taakkana” mainitaan hänen kaksi äitiään. Vilma perustelee Matiakselle Lunkin uhon johtuvan siitä, että poika epäilee miehisyytensä joutuvan kyseenalaistetuksi.
Katson Lunkin lihaksikasta ylävartaloa ja mietin, voiko Vilma olla oikeassa. Ainakin Lunki on ylikorostetun maskuliininen. Sen kaksi äitiä on onnistuneet kasvattamaan siitä sovinistin. – –
Nykyisin nuortenkirjojen sankarit hakeutuvat entistä useammin terapiaan.
Vilma käy samalla terapeutilla kuin ystävänsä Ansku. Ansku tosin käy terapiassa vastentahtoisesti ja vanhempiensa pakottamana, mutta Vilmasta on ”ihanaa, kun saa kerrankin puhua suunsa puhtaaksi niin, että toinen ei koko ajan keskeytä ja arvostele”. Vilma on ahdistunut pandemioista ja sodista.
Parastaan Palviaisen nuortenromaani antaa seurustelusuhteen hapuilevan alun kuvauksessa. Matias ja Vilma testaavat toisiaan, tenttaavat tulevaisuudensuunnitelmia, kertovat ammatinvalinta-aikeistaan ja haaveilevat interrailista.
Matiaksen ja Vilman lempi ei todellakaan leiskahda hetkessä täyteen liekkiin, vaan kumpikin kuulostelee tuntojaan.
Palviainen luonnostelee Matiaksesta herkän, pohdiskelevan pojan, joka uskaltaa sanoittaa tunteitaan siekailematta:
Musta tuntuu, että mä haaveilin tyttöystävästä paljon aikaisemmin kuin muut kaverit. Lunki ja muut oli sitä mieltä, että tytöt ei kuuluneet meidän juttuihin vaan oli lähinnä tiellä. Mä joskus jopa leikin tyttöjen kanssa vaan sen takia, että sain viettää aikaa niiden seurassa. Mun mielestä tytöt oli ihmeellisiä. Ne oli kauniita ja tuoksui hyvälle.
Mutta oli niitä toisenlaisiakin tyttöjä. Sellaisia, jotka halusi olla ihmeellisiä omilla ehdoillaan. Sellaisia, jotka kiipesi niin korkealle puuhun, että niiden kanssa oli mahdotonta leikkiä. Sieltä ne huuteli kirosanoja ja syljeskeli klimppejä, jotka jäi roikkumaan puiden oksille.
Vilma oli juuri sellainen tyttö. Siksi mä en ollut kiinnostunut siitä vielä silloin. Mutta sitten me muutuimme varmaan molemmat. – –
Kiinnostavana sivujuonteena kerrotaan Vilman isänlomautuksesta. Isä kiteyttää asian toteamalla että ”nyt ei ole sitten vähään aikaan Netflixiä ja juustosuikeroita”.
Ihmissuhdepohdintojen kupeeseen viritellään myös – kenties katu-uskottavuuden nimissä ? – hieman vaisuksi jääviä jännityskertoimia Vennin bileissä sattuneen yhteenoton ympärille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti