Olipa kerran tyttö, joka ei ollut koskaan huutanut apua

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 sivua. Kansikuva Laura Lyytinen.

Salla Simukan trilleritrilogian avausta Punainen kuin veri voi äkkiseltään tulkita tässä koko populaarikulttuurin läpäisseessä klassikkosatujen hypetyksessä hyvinkin laskelmoiduksi kaupalliseksi tärpiksi. 

Simukka itse kertoo saaneensa ahaa-elämyksen saksalaisen kirjakaupan  trilleririvistöjä silmätessään: miksei nuorille aikuisille kirjoiteta Suomessa sopivasti karmivia dekkareita? 

Lumikki-sadusta tuttu hokema "Punainen kuin veri, valkoinen kuin lumi, musta kuin eebenpuu" tuli jostain alitajunnan syövereistä Simukan trilogian eri osien nimiksi. 

Tapani Baggen Korhonen ja kadonnut faija, Korhonen ja kuoleman haju (WSOY 1993, 1995)  sekä Pikkuveli ja Tuhlaajafaija (Tammi 2001 ja 2003) ovat edustaneet tähän mennessä lähes yksinään nuorille suunnatun ns. kovaksikeitetyn dekkarin lajityyppiä Suomessa. 

Punainen kuin veri vastaa haasteeseen vetävästi. Laura Lyytisen suunnittelema sensuelli kansikuva vokottelee lukijoikseen pararomantiikkaan koukuttuneita tyttöjä, mutta uskoakseni romaanin vetävä juoni kiinnostaa myös poikia, jos he pystyvät sivuuttamaan kansikuvan assosiaatiot. Toivoa sopiikin, että romaani herättää teini-ikäisissä lukijoissa suoranaisen lukuhimon. 

Lisäpotkua romaani saa myös Simukan itse suunnittelemasta, esimeriksi trilogian fanisivulta ja youtubesta löytyvästä kirjatrailerista sekä niukkaakin niukemmasta, ja juuri siksi niin koukuttavasta takakansitekstistä.

Simukan trillerissä on kyse väärinkäsityksistä, sattumasta ja huonosta onnesta. Nuoruuden uhmassa ja pilleripöhnässä tehdään jotain, millä on kauaskantoiset seuraukset. 

Simukka kuljettaa juonta taitavasti jännitystä nostattaen. Päähenkilön Lumikin erilaiset pinteeseen joutumisen kuvaukset – ja etenkin niistä selviämiset - ovat kyllä luvalla sanoen epäuskottavia, mutta samanlaisia joustoja trillerin vetävyyden nimissä tehdään toki myös tämän genren aikuisten romaaneissa mennen tullen. 

Varsinaisen pääjuonen sivujuonteena romaani kuvaa nuorten päihdekulttuuria –  nappeja vedetään hyvään ja pahaan oloon ja tarkkaillaan pupillien kokoa. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja (Otava 2012) keskittyi lähinnä alkoholin käyttöön, koska Rannelan sanojen mukaan huumeiden käyttö ei ole nykynuorison keskuudessa niin suuri ongelma. Simukan romaanissa huumeet sen sijaan näyttävät olevan hyvinkin helposti niitä haluavien alaikäistenkin nuorten ulottuvilla:

Poliisin tyttö. Rehtorin poika. Kuvio oli niin klassinen, että Lumikkia puistatti. Hyvien perheiden lasten kapinaa? Vaarallista leikkiä, kun muista jutuista ei saanut tarpeeksi kiksejä? Vai ihan vain halua saada päänsä kunnolla sekaisin?  

– – 

– Mä halusin niihin bileisiin vähän enemmän menoa. Niinpä mä pyysin Kasperia järjestämään sinne nappeja mulle ja Tuukalle. Me ollaan vedetty niitä joskus ennenkin kolmisin. Niistä saa paljon paremman olon kuin viinasta. Liika viina alkaa aina oksettaa mua.

– –

– Hei, se on vaan satunnaista viihdekäyttöä! hän oli puolustautunut. – Mä en ole todellakaan mikään narkkari. Mä tiedän rajani täysin. Ja mähän sitä paitsi jo sanoin, etten mä aio enää ikinä käyttää mitään. Musta tulee täysi absolutisti.

Tamperelaiselle lukijalle Simukka antaa paljon samastumista lisääviä koordinaatteja. Romaanin neljä taustoiltaan erilaista nuorta käy ilmaisutaidon lukiota. Tampereen Yhteiskoulun lukiota Simukka on käyttänyt aiemmissakin romaaneissaan tunnistettavana miljöönä, ja nyt kuljetaan myös Keskustorin Coffee Housessa, Pyynikillä ja Sara Hildénin taidemuseolla, Kalevankankaan hautausmaalla, Vapriikissa ja Sorsapuistossa:

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä.  Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. – –
 

Aiempien nuortenromaanien tavoin Simukka tekee jälleen tarkkaa ja siksi uskottavaa ihmiskuvausta. Elisan tuuliajolle joutuminen on monen sattuman summa. Äidin matkatyöt ja isän työ huumepoliisina vaatii veronsa ns. normaalilta perhe-elämältä. Elisan isälle ainoa tytär ei ole se "jouluvaloketjun kirkkain lamppu", mutta silti rakas.

Turhan kliseiseltä sen sijaan tuntuu se, että paha ja rikollisuus tulee tässäkin nuortenromaanissa itsestään selvästi idän suunnalta. Ja mikä merkitys lopulta onkaan sillä, että Lumikki on taustaltaan suomenruotsalainen?  

Parastaan Simukka antaa hyvin elämyksellisesti kuvatun Lumikin hahmon rakentamisessa. Lumikin jo lapsuudesta juontuva trauma jää lukijalle tässä avausosassa vielä hajanaisten viitteiden varaan.  Aiemmat kokemukset ovat kasvattaneet Lumikista omiin sisäisiin voimiinsa uskovan teini-ikäisen, josta tulee etsimättä mieleen näyttelijä Leea Klemolan monissa näytelmissä ja elokuvissa esittämät vihaisen nuoren naisen kapinaroolit. 

Pelottavaa Lumikissa on nimenomaan hänen halunsa selviytyä vastuksista ilman ulkopuolisten apua:

Lumikki tunnisti tunteen. Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän enne joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei llut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.  – –

Romaanin taustatekstinä kulkee Grimmin veljesten versiona parhaiten tunnettu Lumikki-satu. Sadusta tutut veren ja lumen kontrastit tuovat eittämättä kerrontaan latausta. 

Toivoa sopii, että Simukan karmivaan jännitykseen mieltyneet nuoret etsiytyät myös alkuperäisen sadun ääreen: esilehdellä mainitaan sitaattien lähteeksi Anni Swanin suomennos.