Tyttöenergiaa maahismaustein

Mervi Heikkilä: Revonpuro. Aijalin saaren tarut 1,  206 sivua, Karisto 2018. Kansikuva ja karttapiirros Kati Vuorento.

Mervi Heikkilä aloittaa uuden lasten ja varhaisnuorten fantasiasarjan, joka ammentaa suomalaisesta muinaishistoriasta ja kansanperinteestä.

Tyttöä sanottiin Pöllöksi. Ehkä se johtui suurista silmistä ja pitkästä, kiharaisesta takkutukasta. Tai siitä, että hän vietti niin paljon aikaa metsässä. Tai ehkä se johtui jopa siitä, että hänen kesyttämättömässä luonteessaan, posken tähdenmuotoisessa syntymämerkissä ja pyöreiden silmien pohjattomassa mustuudessa oli jotain salaperäistä. Kuten yöllä saalistavissa, äänettömissä pöllöissäkin. Oli niin tai näin, kyläläiset olivat keksineet Pöllön tytön haukkumanimeksi niin kauan sitten että hän oli melkein unohtanut oikean nimensäkin.

Ensimmäinen luku esittelee  kiinnostavasti romaanin keskushenkilön, jonka tuittupäiseen ja tempoilevaan luonteeseen lukija oitis ihastuu. Sopivan lyhyet luvut on nimetty houkuttelevasti kertoessaan toiminnallisista juonenkäänteistä. Tyttöpäähenkilöstä huolimatta Revonpuron rivakka juonenkuljetus tyydyttänee myös poikien seikkailunnälkää. 

Pöllö - tai ristimänimeltään Malla Margareta Mustalve -  on pitkälti omin päin kasvanut villilapsi, jonka eristetty elämä Revonpurolla johtunee osittain myös kyläyhteisön ennakkoluuloista tytön sokeaa parantajaäitiä kohtaan. Pöllö viihtyy kesyn korpin, Närhäkän,  ja Tuliturkki-ketun ja sen poikasten puuhia seuraillen.

Lukija saa tuon tuostakin vihjeitä tytön erityisyydestä. Myös kadonneen enon mysteeriin liittyy tarinan kannalta merkittävää. 

Hyvin perustein voisi väittää Heikkilän romaanin energistä päähenkilöä Rudyard Kiplingin viidakkopoika Mowglin, Leena Härmän Pienen Tuittupään ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun sukulaissieluksi.

Ystävyys kahden pojan, Hiiskun ja Matruksen, kanssa ei ala kovin lupaavissa merkeissä, mutta vähin erin lasten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun Pöllö lähtee poikien kanssa ottamaan selvää Kallovuorten takana rakennettavasta Kultamyllystä, joka tulisi jauhamaan Luurannan kartanolle metsän puista puhdasta kultaa. 

Yritteliäiden, rohkeiden ja hyvään uskovien lasten dynaamisena vastinparina tuodaan tarinaan Luurannan kartanolla hallitseva Varjoton, jolla ei ole omaatuntoa ja joka siksi voi tehdä mitä tahansa. Kartanon alla sijaitsevat laajat luolastot ovat täynnä vankeja,  jotka ovat uskaltaneet tavalla tai toisella uhmata Varjottoman valtaa.

Pöllö ei piittaa ivapuheista tai epäilyistä, etteikö tyttönä voisi vaikuttaa vääjäämättömän tuhon toteutumiseen. Salaperäinen peto, jonka mahtia jo prologissa väläytellään, jää vielä arvoitukseksi. Juoni tihentyy loppuaan kohden, ja vain vaivoin lukija malttaa jäädä odottamaan seuraavan osan juonenkäänteitä.  

Monen muun kotimaisen lasten- ja nuortenkirjailijakollegansa tavoin myös Mervi Heikkilä ujuttaa romaaniinsa lukemisen ja tiedonjanon ylistystä. Pöllö on kasvanut suullisten tarinoiden keskellä eikä ymmärrä kirjojen ja lukemisen merkitystä lainkaan. Mutta uteliaisuus kirjojen tarjoamiin mahdollisuuksiin herätetään jo tässä ensimmäisessä osassa.