Lastenkirjahyllyn varjolistalla nuoruuden angstia, mutta myös arjen ihmeitä ja sadun lumoa

Mihin taas yksi vuosi hujahti?

Kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus jatkaa nimekemääriensä puolesta lihavia vuosiaan.

Huomenna tiistaina julkistetaan taas lasten- ja nuortenkirjaehdokkaat, jotka mittelevät  Suomen Kirjasäätiön vuotuisesti jakamasta Finlandia Junior –palkinnosta.

Lukulistallani on vielä monta jo ennalta uteliaisuutta herättävää suomenruotsalaista uutuuskirjaa: mm. Maria Turtschaninoffin Anachea ja Jenny Wiikin Bildbindaren (Schildts & Söderströms) sekä Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Hiekkasotilaat (WSOY) ja Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian toinen osa, Korkea puoliso (Karisto).

Rouva Huun perinteinen Finlandia Juniorin varjolista näyttää tänä vuonna tällaiselta. Mukana on monta tuttua konkaria ja pari vähän uudempaa tulokasta. Yhtään esikoista ei nyt joukkoon mahtunut.

Näkemyksiäni päättyvän kirjavuoden ilmiöistä ja trendeistä on luettavissa Helsingin Sanomista keskiviikkona.

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja. Kuvittanut Liisa Kallio. Tammi 2012. 

Peltoniemi vastaa suvereenisti ja omaperäisesti lyhyiden satujen puutetta koskevaan suureen huutoon. Hänen arkisaduissaan tosi ja kuviteltu ovat sopuisasti rinnakkain. Ihmeeseen luiskahtaa äkkiarvaamatta ja voi olla, että kiveksi muuttunut poika ei koskaan palaakaan entiselleen…

Laura Lähteenmäki: North End eli niskaan putoava taivas. WSOY 2012. Kansikuva Pietari Posti. 

Lähteenmäki on ravistanut – ainakin hetkeksi – realistisen nuortenkirjailijan viitan yltään ja vaihtanut dystopiaan. Lähteenmäen aiemmasta tuotannosta tutut itsenäistymisen ja ystävyyden perusteemat kulkevat silti sävykkäästi tässä maailmanlopun aaton tarinassakin. Kierrätys on jokapäiväisen elämän elinehto ja vanhemmuus katoava hoivavietin muoto.

Lähteenmäen romaani on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime keväänä.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto. WSOY 2012. Kansikuva Mika Tuominen. 

Siiri Enoranta yllättää aina uudelleen, nyt jo kolmatta kertaa. 

Nuoresta iästään huolimatta hän karttaa ilmeisimpiä pintaliitotrendejä ja luo fantasian nosteessa aina uutta ja erilaista. Enorannassa ällistyttää hyvin pakottomasti soljuva fabuloinnin ilo ja taito luoda toinen toistaan kummallisempia miljöitä.

Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen: Jätti ja jänöset. Tammi 2012.

Tiitisten kantaaottava moraliteetti sisältää monenikäisiin uppoavaa viisautta ilman pömpöösiä paatosta. Eläinsatu kertoo yhdessä elämisen ehdoista, suvaitsevaisuudesta ja luonnon monimuotoisuuden kunnioittamisesta.

Kuvakirja on arvioitu viime kuussa Lastenkirjahyllyssä. 

Katarina von Numers-Ekman: Singer. Kuv. Jenny Lucander-Holm. Schildts & Söderströms 2012.

Ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset osaavat kirjoittaa lapsuuden tummemmistakin juonteista ilman ahdistuksen tuntua. Arkeen kuuluu myös monenlaista vastusta, mutta kaikesta selvitään, vakuuttaa hurmaava 11-vuotias Josefin.  

Arvio on julkaistu eilen Lastenkirjahyllyssä.

Seita Parkkola: Karikko. Kuvitus Jani Ikonen. WSOY 2012.

Kerronnaltaan omintakeinen ja visuaalisesti vahva romaani, jossa liikutaan lapsuuden ja aikuisuuden välisellä kaltevalla rajapinnalla.

Arvio julkaistu Lastenkirjahyllyssä viime viikolla.

11-vuotiaana moni asia hävettää, mutta elämä on silti ihan kivaa, tuumaa Josefin

Katarina von Numers-Ekman: Singer. Kuvitus Jenny Lucander-Holm. 144 sivua. Schildts & Söderströms 2012.

Ruotsalainen, psykologisesti tarkkanäköinen lapsikuvaus on omaa luokkaansa, eikä suomenruotsalainenkaan jää siitä kauas jälkeen.

Katarina von Numers-Ekmanin lastenromaani Singer on hurmaava tuttavuus. Siinä käsitellään monia tunnetiloja intensiivisesti, mutta ilman aikuisen besserwisseröintiä.

Josefin on 11-vuotias koululainen. Hän asuu kaksin isänsä kanssa. 

Josefinin oma juttu on ompeleminen: hän on taitava ikäisekseen taitava käyttämään ompelukonetta ja suunnittelee itselleen vaatteita. 

Englantilaissyntyinen äiti on kuollut syöpään Josefinin ollessa pieni. Äidin puuttuminen ei ole ollut päivittäin tytön mielessä, mutta kasvaminen ja haastavat arkiset tilanteet saavat hänet kaipaamaan äitiä entistä enemmän. 

Jonkinlaisena äidin kaipuun symbolina romaanissa mainitaan alituiseen Josefinin untuvatäkki, johon hän pahimman ikävän hetkellä kääriytyy.

Romaanissa pohdiskellaan tämän tästä kieltä ja siihen liittyvää identiteettiä. Ajatuksissaan Josefin keskustelee luistavasti äidin kanssa englanniksi, mutta ei arkipuheessa osaa vielä mielestään puhua kieltä kyllin sujuvasti.

Josefin asuu pikkupaikkakunnalla Helsingin lähistöllä, ja osa hänen kavereistaan puhuu suomeakin auttavasti.

Vain suomenruotsalaiset voivat pohdiskella kieleen liittyviä nyansseja tähän tapaan:

– –  De fick avlägga sångprovet tillsammans för att de ville sjunga Vem kan segla tvåstämmigt. De lät inget vidare tyckte Josefin, men ingen skulle förstås någonsin komma på idén att skratta åt Linda och Petra. Som hela klassen gjorde när Sebbe försokte sig på Frontside Ollie och trasslade bort sig orden efter bara ett par rader.
           Fast egentiligen var det modigt av honom att sjunga på finska. Josefin vet att han, precis som hon själv och många andra barn i Braxå, tal bara svenska hemma. Det är ju lätt för Linda och Petra, som har varsin finskspråkig pappa i stan, att skratta.

Singer on viittaa nimenä hauskasti kahtaalle: Josefinin ompelukone on Singer-merkkinen ja toisaalta romaanin yksi keskeinen käännekohta on laulukoe, josta tulee Josefinille suoranainen kynnyskysymys. 

Musiikinopettaja Matsilla on taipumusta hienoiseen simputukseen, tai kenties häneltä puuttuu kyky ymmärtää pienten koululaisten jännitystä. Josefinin hermopainetta lisää vielä entisestään se, että hän joutuu tahtomattaan näkemään opettajan virtsaamassa lenkkipolulla. Näky etoo häntä.

Singerissä työstetäänkin  monenlaisia häpeän tunteita. Häpeä voi liittyä luokkatoverin  henkiseen kiusantekoon,  ystävän isoisän alkoholinkäyttöön, muistoon parhaan kaverin kotona pienenä leikityistä lääkärileikeistä tai heikkoon uimataitoon, jonka takia uimahallireissusta tulee piinalllinen.

Jenny Lucander Holmin kuvitus ilmaisee tunnetiloja, tässä esim. uteliaisuutta, hyvin pienin nyanssein, kuvitusta Katarina von Numers-Ekmanin Singeriin, 2012. 

Josefin ystävystyy paikkakunnalle kesken lukukauden muuttavaan Jonataniin, jolla on keskivertoa vanhempi äiti ja isä, jota poika ei ole koskaan tavannut, koska äiti ei halua. Toisen vanhemman puuttuminen sekä  sielunsukulaisuus yhdistävät heitä toisiinsa. 

Josefinilla on omissa oloissaan paljon viettävän isänsä lisäksi onneksi myös tärkeä luottoaikuinen, naapurissa asuvaLovisa, jonka kanssa on hauska laulaa ABBAa ja hullutella muuten. Mutta kun Lovisa tapaa Anthonyn, tuntuu tämäkin luottosuhde Josefinista ensin uhatulta. Vaikka lopulta kaikki kääntyykin hyväksi.

Tässä Josefin tuntee itsensä ulkopuoliseksi Lovisan ja Anthonyn yhteisessä hetkessä. Jenny Lucander-Holmin kuvitusta Singeriin, 2012. 

Von Numers-Ekman pääsee hyvin lähelle lapsen kokemusmaailmaa ilman että lukijalle silti syntyy tirkistelyn tunnetta. Singer antaa monta tulokulmaa lapsuuden ja varhaisnuoruuden kipeisiin kasvuvuosiin.

Reippaiden poikien luontoseikkailu tempaa oikeasti mukaansa

Seppo Saraspää: Muuttohaukka. 126 sivua. Karisto 1992. 2. korjattu painos  2012.

Joskus kirjan toinen tuleminen on enemmän kuin paikallaan. Minulla ei ole mitään muistikuvaa vuonna 1992 alun perin ilmestyneestä Seppo Saraspään Muuttohaukasta 20 vuoden takaa, mutta nyt uuden painoksen myötä luettuna se vaikuttaa yllättävän napakalta ja istuu hyvin nykyiseen ekologisia äänenpainoja välittävään varhaisnuortenkirjatarjontaan.

Kustantajan mainostekstissä Muuttohaukkaa kuvataan elokuvanakin hyvin tunnetun Ville Suhosen Poika ja ilves –romaanin (Otava 1999) kaltaisena, ajattomia teemoja esiin nostavana erämaaseikkailuna. 

Saraspään ja Suhosen romaanien asetelmat menevät hyvinkin yksiin keskenään. Molemmissa on äitinsä yllättäen menettänyt murrosiän kynnyksellä oleva poikapäähenkilö, joka kipuilee kuolemaa pääasiassa omin päin. Rakkaus luontoon on kummassakin romaanissa äidiltä peräisin.

Äidin maalaustarvikkeet olivat yhä koskemattomina työhuoneessa. Paletit, värit, siveltimet ja valmiiksi pingotetut kankaat. Juuri siinä mihin ne olivat äidiltä jääneet. Suljin silmäni ja istuin jälleen hämärässä huoneessa, niin kuin olin istunut kymmeninä tunteina isän kadottua omille retkilleen. Keskeneräinen lintuaiheinen maalaus oli telineessä, työtakki tuolin käsinojalla ja luonnoslehtiö ja hiilet pöydällä ikkunan alla.

Muistin kuinka hautajaisten jälkeen olin selaillut lehtiötä ja kuinka huoneeseen tullut isä oli vihaisesti käskenyt jättää tavarat rauhaan. Olin totellut mutta ilmeelläni osoittanut mitä mieltä asiasta olin.

Suhosen päähenkilö  Tomi ja Saraspään romaanin minäkertoja Jussi pelastavat kumpikin uhanalaisen eläimen salametsästäjien kynsistä ja 

samalla työstetään myös pohjoisen asukkaiden tiukentuneita elinoloja ja suhtautumista luonnontilaisen ympäristön erilaiseen säätelyyn.

Jussi on ystäviensä Petterin ja Hönden kanssa kalastamassa Lapissa. Petteri on kokenut luonnossa liikkuja, Hönde taas on kehittänyt tarkat aistit, osin maanisen elektroniikkapelien pelaamisenkin vuoksi. Jussilla taas on vahva oikeudentunto ja halu auttaa pulaan joutuneita. Jokaisen pojan erityisvahvuutta tarvitaan, kun he saavat vihiä paikallisen,  viinaan menevän originellin Raappanan luotsaamasta englantilaisten salakuljettajien hankkeesta viedä muuttohaukan poikasia Eurooppaan. 

Saraspää kuljettaa juonta ekonomisesti, kirjoittaen riittävän pelkistettyä, mutta silti mukaansatempaavaa tekstiä. Hänen suvereeni luonnon tuntemuksensa näkyy luontokuvauksissa, mutta nekin ovat tarkkavaistoisesti valittuja ilman että luontoon vähemmän tulisieluisesti suhtautuva nuori lukijakin pitkästyisi kirjan äärellä.

– – Jälleen varoitushuuto leikkasi ilmaa.

Käännyin ja sain molemmat haukat näkyviini. Niiden voimakkaat lentokuviot piirtyivät taivasta vasten, mutta vieläkään en osannut erottaa kumpi oli naaras. Silmäkulmastani havaitsin liikettä myös puolittain keloontuneessa männyssä saarekkeen nokalla. Tähystin tarkemmin ja huudahdus karkasi huuliltani. Kaksi honteloa kotkanpoikaa oikoi siipiään männyn oksalla.
 

Tärkeässä roolissa Jussin toipumisessa on erakon elämää Lapissa viettävä Äiji, isän isä, joka avaa Jussille äidin poismenon tragiikkaa myös isän näkökulmasta. Paljon symboliikkaa tihentyy lopun kohtaukseen, jossa Jussi päättää vielä joskus viimeistellä äidin keskeneräisen lintumaalauksen. Jussi suuntaa isänsä tavoin jo kohti tulevaa.

Ivalossa asuva Seppo Saraspää työskenteli poliisina   ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Hän on kirjoittanut romaaneja, erätarinoita ja luontoaiheisia tietokirjoja. Muuttohaukka on hänen tähän mennessä ainoa nuortenromaaninsa, mutta näyttö vakuuttaa, että kykyjä olisi jatkaa tälläkin alueella.

Kirjan todellinen kansikuva on huomattavasti oheista kustantajan sivuilta otettua kansikuvaa sumuisempi. Hiukan skarpimmalla haukan kuvalla kansikuva olisi ollut nappitoteutus!

Salametsästyksen teemaa käsittelevät myös suomenruotsalaisen Ben Kallandin   Pultti-sarjassa ilmestynyt Villihaukka (Otava 2004) ja Marja-Leena Tiaisen Vihreä Varis –sarjan Antti ja salametsästäjät (Tammi 2001).