Kaurapuuroa ja nonparellijäätelöä

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 109 sivua, Otava 2017. 

Helsingin Sanomien Lasten uutisten aiheena oli tänään yksin lentokoneessa ilman aikuista matkustavat lapset.

Samasta aiheesta on myös äskettäin ilmestynyt todellinen täsmälastenkirja: Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. 

Jäntevässä lastenromaanissa aikatasot leikkautuvat ja tyyli on mukavan impressionistinen. Lukijan on helppo samastua nelosluokkalaisen Ebba-tytön  välillä hyvinkin ristiriitaisin  tuntoihin. 

Ebba reissaa monta kertaa vuodessa isän luokse Berliiniin. Matkustaminen yksin jännittää Ebbaa  ja toki aina äitiäkin, ja oman lisänsä tuovat vielä isän  uusperhekuviot.

Ebban luokka osallistuu itsenäisyyspäivän tanssiaisiin Finlandia-talossa ja  samana päivän hänen pitäisi matkustaa taas yksinään Saksaan isän luokse. Erityisen päivän jännitys purkautuu kiukutteluna, ja äiti ei tunnu ymmärtävän yhtään mitään.

Äidin ja tyttären sanalliset kärhämät on kuvattu nasevassa vuoropuhelussa. Pienperheen lapsesta on kehittynyt taitava tarkkailija ja äidin tunnetilojen aistija. 

Äiti syöttää arkena kaurapuuroa mutta isän luona Saksassa elämä tuntuu olevan jatkuvaa juhlaa:

Berliinissä on aina elokuvissa käyntejä ja karkin ostoa. Helsingissä niitä on vähemmän. Kun mä valitan asiasta, äiti väittää sen johtuvan siitä, että isän luona mä olen lomalla ja äidin luona tavallisessa arjessa.
  

– Mitä arki muka tarkoittaa?  

– Koulua, sählyä ja klarinettitunteja, äiti luettelee.
  

Ei kun se tarkoittaa kutittavia pitkiä kalsareita ja ällöjä pinaattilättyjä, saksan kokeita ja räntämärkiä tennareita. Isän kanssa arki tarkoittaa jättimäisiä nonparellijäätelöitä, huulikiiltoja joita mulla ei koskaan ole tarpeeksi, Berliinin eläintarhaa, katuteatteria ja Itämeren hotellin vitivalkoista uima-allasta.  

Ebban  mielestä yksin lentokoneessa matkustaminen ei ole mitään luksuselämää, vaikka jotkut luokkakaverit häntä kadehtivatkin. Onneksi tällä kertaa hän saa seurakseen toisen yksin isänsä luokse matkustavan lapsen, Hansin, joka tuntuu yhteisten kokemusten takia heti tutulta. Hans on asunut pitkään Tansaniassa, ja tämä kirvoittaa Ebban pohtimaan laajemminkin kansallista identiteettiä ja yhä useammalle lapselle arkista monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä: 

Mulle kukaan ei ole huutanu bussissa, vaikka en ole edes syntynyt Suomessa. Enkä vieläkään ole asunut Suomessa edes puolikasta elämää. Olenko mä mun valkoisen ihon takia jotenkin oikeampi suomalainen kuin Felix, joka on kumminkin asunut Suomessa neljä vuotta pidempään kuin mä? Me molemmat synnyttiin muualla: Felix tansanialaisessa jättikaupungissa ja mä saksalaisessa pikkukylässä. Me katsotaan netistä sakasalaisia ja suomalaisia tubettajia, me kirjoitetaan Whatsappiin molemmilla kielillä, ja joskus myös englanniksi. 

Me ollaan ihan oikeita suomalaisia, ei mitään ”läpällä suomalaisia”.  

On hienoa, että Suomen itsenäisyyden juhlavuosi näkyy pieninä luontevina nostoina monissa uusissa lastenromaaneissa. 

Pienin oivaltavin vedoin Riikka Ala-Harja onnistuu kiteyttämään Suomen- ja maailmanhistorian merkkipaaluja  alakouluikäisen lapsen ymmärrettäväksi tässä katkelmassa:

Sata vuotta. 

Hirveän vanha maa. 

Ikäloppu. 

Vaikka kesällä isä sanoi, että oikeastaan sata vuotta itsenäisenä maana on tosi lyhyt aika. Että Saksa on paljon vanhempi.   

Tai se riippuu mistä sen laskee, Saksan-isoäiti Oma huomatti siihen.  

Kaikista uusin Saksa on vasta 27-vuotias, Saksan-isoisä Opa jatkoi. Saksa on muuttunut monta kertaa, se miten sen rajat menee. 

Silloin kun isä oli mun ikäinen, Saksa oli kaksi eri maata, Oma sanoi. 

Suomen itsenäisyyden voi laskea yhdestä kohdasta, isä sanoi. Siitä kun Suomi ei ollutkaan enää siivu Venäjää ja sitä ennen pala Ruotsia. 

Kahden maan Ebba taitaa olla myös ensimmäinen suomalainen lastenromaani, joka tohtii nostaa esille lasten kokeman terrorismin pelon. Ebbaa nimittäin jännittää lentäminen Berliiniin tällä kertaa erityisen paljon, sillä sikäläiseen tavarataloon on tehty muutama viikko sitten terrori-isku. 

Marika Maijalan pelkistetty ja niukkaakin niekempi,   usein vain harmaista pilvistä koostuva kuvitus tyytyy tekstin somistamiseen. 

Kerrostalo moniarvoisuuden vertauskuvana

Jenni Erkintalo & Réka Király: Talo kulman takana, 26 sivua, Etana Editions 2016.

Sanna Mander: Avain hukassa, 41 sivua, Schildts & Söderstström 2017.

Lastenkirjallisuudessa voi usein aistia niin sanotun ajan hengen, joka sysää samaan aikaan markkinoille hyvin samankaltaisia aiheita, tulkintoja ja jopa kuvitustyylejä.

Vuosituhannen taitteessa kuvakirjoissa yleistynyt retrotyyli näkyy molemmissa kirjoissa paitsi muotojen pelkistyksenä niin myös värimaailmassa ja karrikoiduissa hahmoissa.

Harvoin kyse on tietoisista plagiaateista, vaan pikemminkin  lastenkirjoissa tyypillisistä tarinan kerronnan tavoista ja halusta puhutella lukijoita ajankohtaisten aiheiden kautta.

Jenni Erkintalon & Réka Királyn kuvakirjassa Talo kulman takana ja Sanna Manderin runokuvakirjassa Avain hukassa on kummassakin tapahtumapaikkana kerrostalo, jonka asukkaiden kautta kuvataan kiihkottomasti ihmisten  ja heidän elämäntapojensa erilaisuutta.  

Epun perheen muuttokuorma saapuu uuden kotitalon
ulko-ovelle ja Eppu lähtee tutustumaan uuden talon asukkaisiin.
Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kuvitusta kuvakirjaan
Talo kulman takana (Etana Editions 2016). 

Epun perhe muuttaa uuteen asuntoon. Kotiutumista helpottaa kerrostalossa jo entuudestaan asuva isoäiti, joka kannustaa häntä  tutustumaan rohkeasti naapureihin. Niinpä Eppu lähtee  soittamaan asuntojen ovikelloja tai koputtamaan ovia, jotka kertovat hauskasti asukkaiden ominaislaadusta.  

Eppu ei hätkähdä asukkaiden kummallisia tapoja tai mieltymyksiä ja muistaa hyvät tavat.   

Metrin perheessä rakastetaan tietysti mittaamista! Tässä herra Metri
ensitöikseen haluaa mitata  Epun. Jenni Erkintalon ja Réka
Királyn kuvitusta kuvakirjaan Talo kulman takana (Etana Editions 2016).

Jokaisella aukeamalla esiintyvä vaaleanpunainen tai oranssi neonväri tuo kuvitukseen yllättävää särmikkyyttä.

Sanna Manderin Avain hukassa tuo oitis mieleen Jukka Itkosen & Christel Rönnsin Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia -runokuvakirjan (Otava 2007). 

Mander esittelee kerrostalon originelleja asukkaita luonnerunoissa. Mehevä karikatyyri on esimerkiksi elämäänsä tarkasti kontrolloiva Barbarossa:

Asunnossa jossa 

asuu Barbarossa 

on aina kaikki ojossa. 

Pinot aina pinossa, 

mikään ei ikinä vinossa. 

Ajatuksetkin hänessä 

on aakkosjärjestyksessä. 

Oivaltavaa ajan kuvaa löytyy aikuisiin kyllääntyneestä lapsesta,
joka haluaa olla ihan rauhassa. Sanna Manderin kuvitusta runokuvakirjaan
Avain hukassa (S & S 2017). 

Traagisuutta  löytyy siamilaisten kaksossisarusten Raakelin ja Ruutin elämästä. Toinen haluaa bilettää ja toinen olla kotona hissun-kissun. 

Ajankuvana kiinnostava on myös kehonrakentaja Erkki:

Käydäänpä välillä Erkillä 

joka netissä nimimerkillä 

mielellään näyttää kieltä, 

osoittaa pahaa mieltä. 

Pinkkejä juttuja Erkki vihaa, 

yksisarvisista tekisi lihaa.

Mander huvittaa – lähinnä aikuista  – ripottelemalla aukeamille pieniä yksityiskohtia, jotka paljastavat asukkaiden taiteellisia mieltymyksiä. Maijalla on seitsemän isää, ja kodin lattialta löytyy myös pinosta Pija Lindenbaumin kirja Elsa-Marin pikkuisät.  

Maijalla on seitsemän isää, ihan niin kuin Pija Lindenbaumin
Elsa-Marillakin. Sanna Manderin kuvitusta runokuvakirjaan Avain hukassa (S & S 2017).  

Manderin riimitys kulkee pääosin jouhevasti. Aukeamat ovat lukuisista yksityiskohdista huolimatta levollisia ja värimaailma  tarkoin harkittu, mutta silti mukavasti yllättävä.

Runokuvakirja on ilmestynyt myös ruotsiksi nimelllä Nyckelknipan.

Lasten kotimaista ruutuaikaa pitää lisätä

Tiina Konttila & Anne Muhonen: Suuri taikajahti. Sirkus Rinkeli 2, 42 sivua, omakustanne 2017.

No nyt  on harvinaista herkkua tarjolla.

Pienille lapsille suunnattua kotimaista sarjakuvaa ilmestyy vuosittain yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tilanteen karuudesta kertoo paljon puhuvaa kieltään se, että Tiina Konttilan & Anne Muhosen edellinen,  Sirkus Rinkeli -sarjan avaus,  ilmestyi vuonna 2015 pienen Robustos-kustantamon kautta, mutta tämä kevään uutuus Suuri taikajahti ilmestyy omakustanteena.

Tekijäkaksikko ei kuitenkaan jää tilannetta surkuttelemaan. 

Omakustanteella on hauska “kelpaamisleima”, joka vakuuttaa, että tämä kirja kelpaa. Sirkus Rinkelin nettisivuilta löytyy myös räväkkä kannanotto kotimaisen lasten sarjakuvan puolesta.

Konttila ja Muhonen ovat luoneet inspiroivan sirkusmiljöön, josta löytyy  sirkeän lapsisankarin, Eppu-tytön,  lisäksi muitakin karismaattisia hahmoja.

Boheemissa  taiteilijayhteisössä koetellaan välillä kaikkien hermoja, mutta lunkki elämänasenne, humaanit arvot ja huumori pelastavat pahimmilta yhteenotoilta.

Sirkuslaiset ovat värikästä väkeä, kuten tästä potretista näkyy.
Anne Muhosen kuvitusta Tiina Konttilan tarinaan lasten sarjakuvassa
Suuri taikajahti (omakustanne 2017).

Sirkus Rinkelin Pitkämies saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Mutta onkohan taika karannut kuoresta ennen aikojaan? Jännitys tiivistyy,  sillä Taikavirastosta on tulossa tarkastaja käymään sirkuksessa…

Anne Muhosen sarjakuvakuvitus alkaa ruskeaksi toonattuna ja muuttuu värilliseksi kuin taikaiskusta! 

Ruutukoot vaihtelevat koko sivun kuvituksista perinteisempään ruutukerrontaan.

Sirkus Rinkelin lukemisen jälkeen voi tulla  himo puuhun kiipeämiseen. Anne Muhosen kuvitusta Tiina Konttilan tarinaan lasten sarjakuvassa 
Suuri taikajahti (omakustanne 2017).

Ylihuomenna lauantaina järjestetään Helsingissä Kalasataman alueella Teurastamolla kaikille avoin Lomapäivä -lastentapahtuma. Katti Matikainen haastattelee siellä muiden muassa Sirkus Rinkelin tekijöitä.