Ruotsalaista lähiörealismia puistatukseen asti

Åsa Anderberg Strollo: Minna. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2009.

Olen lukenut hiljattain kaksikin ruotsalaista aikuisille suunnattua romaania, joissa kirjailija antaa pitkälti omakohtaisille lapsuuden muistoilleen armeliaat kultareunukset (Susanna Alakosken Sikalat, Schildts 2007 ja Åsa Linderbergin Minua ei omista kukaan, Like 2008).

Molempien kirjailijoiden puhutteleva tyyli syntyy toimivasta yhdistelmästä, jossa asioita tarkastellaan osittain jopa samanaikaisesti naiivin ja aikuiselle alati lojaalin lapsen silmin sekä jälkiviisaan aikuisen näkökulmasta.

Mutta Åsa Anderberg Strollon nuortenromaani on toista maata.

Ruotsalaisessa nuortenkirjallisuuden tutkimuksessa puhutaan taajaan idyllifobiasta. Sillä tarkoitetaan 1990-luvulla nuortenkirjailijoissa virinnyttä pelkoa käsitellä keskivertonuoruutta, johon idyllikin vielä olennaisesti kuuluu. Kärjistetysti ilmaistuna kirjailijat kokivat helvetin jopa paratiisia hedelmällisempänä miljöönä nuortenkirjoille.

16-vuotiaan Minnan äiti kärsii mielenterveysongelmista, todennäköisesti ainakin skitsofreniasta ja hänellä on taipumusta myös väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Minnan tutkijaisä on perustanut uuden perheen eikä ennätä paneutua Minnan ja ex-vaimonsa arkeen juuri lainkaan.

Minna pitää sinnikkäästi kulisseja pystyssä. Raha on tiukalla, mutta onneksi koulu alkaa: ruokalasta voi pihistää ruokaa muovirasioihin ja koulumatkoihin tarkoitetun metrokortin voi myydä netissä eniten tarjoavalle.

Anderberg Stroll kuvaa lukiota aloittavan päähenkilönsä mielen ailahduksia ja tämän läheisriippuvuutta sekä äitiin että häikäilemättömästi tyttöä hyväksikäyttävään poikaystävään viiltävästi ja silti lämpimästi myötäeläen. Silti en voi välttyä tunteelta, että nuortenromaanin kurjuuden kuvaus lähentelee välillä sosiaalipornoa. Kodin tunkka - mätänevät roskapussit, banaanikärpästen parvi, pinttynyt lika – tulee etovan lähelle lukijaa.

Inhonsekaisin tuntein huomaan hämmästeleväni sitä piittaamattomuutta, jolla ruotsalainen lastensuojelu jättää teini-ikäisen tytön selviämään arjesta. Siltä osin kuvaus hipoo uskottavuuden rajoja.

Ruotsalaiset ovat olleet aina mestareita kuvaamaan hyvin realistisesti koulukiusaamista. Minnan unelmana oli aloittaa uusi elämä uudessa lukiossa, jossa kukaan ei tiedä entuudesaan hänestä mitään. Haaveet kariutuvat, kun yläkoulusta tuttu pissis, Emma, tulee Minnan kanssa samalle luokalle. Tytöt yrittävät tehdä toistensa elämästä mahdollisimman vaikeaa, lähes kohtalokkain seurauksin.

Mutta toivo ja lupaus paremmasta kannattelee silti Minnan tarinaa.

Lopun kliimaksi on tyypillinen monille rankkoja aiheita käsitteleville lasten- ja nuortenkirjoille: juuri ennen lopullista romahtamista Minna saa vihdoinkin asiantuntija-apua. Nuorisopsykiatrisella osastolla Minna ymmärtää, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin ja että muutos on mahdollinen.

Kursiivilla vielä varmuuden vuoksi alleviivaten vakuutetaan, että vastuu ei ole Minnan.

Anderberg Strollia lukiessa huomaan kaipaavani sitä kerrontateknistä kepeyttä, jolla brittiläinen Jacqueline Wilson kertoo nuortenromaaneissaan hyvin samankaltaisista rankoista aiheista ja keskenkasvuisista vanhemmista.

Ruotsalainen alkuteos, Bryta om, oli ilmestymisvuonnaan 2007 ehdolla Ruotsin arvostetuimmalle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle myönnettävälle August-palkinnolle.

Seljan tytöt Chilen sotilasjuntan puristuksessa

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi. WSOY 2009.
Kansikuva: Maija Karma ja WSOY:n kuva-arkisto

Arvostelun otsikko voi hätkähdyttää, mikäli ei ole lukenut edellistä Selja-kirjaa, Seljalta maailman ääreen (WSOY 2001).

Rauha S. Virtanen ihastutti ja ällistytti Selja-sarjansa uusia ja vanhoja lukijoita yllättävällä paluullaan, jonka pontimena oli lukijoiden kärkäs halu päästä vielä kurkistamaan Seljan tyttöjen maailmaan.

Alunperin neliosaiseksi sommiteltu Selja-sarja ilmestyi vuosina 1955—1964. Se on pysynyt monen lukijasukupolven rakastamana ja tarjonnut kotimaisen vaihtoehdon Alcottin ja Montgomeryn anglosaksiselle klasssisen tyttökirjan perinteelle.

Virtanen on tunnustanut kirjoittaneensa neljä ensimmäistä Selja-kirjaa myös lohduksi itselleen. Ensimmäistä osaa aloittaessaan hän oli 24-vuotias perheenäiti, joka konttoristin palkalla elätti sairaseläkkeellä olevaa miestään ja tytärtään:

Näiden kirjojen aatetausta syntyi onnen unelmista, vimmatusta halusta muodostaa perheen malli ja pyrkiä sitten konkreettisesti luomaan itse sellainen elävään elämään.

Perheenemäntänä vielä kokematon Virtanen ammensi nuortenkirjoihinsa vaikutteita naisvaltaiselta työpaikaltaan:

Kuuntelin naisten puheita ja opin porvarillisen elämänmuodon perusteet, aatteet, juhlapyhien rituaalit, ruuanlaiton ja siivouksen niksit. — — sovelsin oppimaani paitsi kotihommissani myös kirjoissani.

Selja-sarjan perheidylli on kuin suora toisinto Alcottin Pikku naisista. Perheen tyttäret ovat kaikki suuria persoonallisuuksia, joilla paitsi taiteellista kunnianhimoa, niin myös kypsyyttä ja auliutta huolehtia vähempiosaisista.

Selja-sarjan jälkeen Virtanen kirjoitti vielä kolme itsenäistä ja perinteistä tyttöromaania. Mutta 1970-luvulla Virtanen käänsi takkinsa.

Hän koki, ettei voinut 1970-luvulla enää jäädä 1950-luvun idylliin, koska se nuoriso, jonka hän tunsi, oli perusteellisesti toisenlaista. Hän oivalsi, että oli unohdettava entiset kaavat ja entiset käsitykset ja työnnyttävä sisään sellaisiin asioihin, joiden ulkopuolelle hän oli aikaisemmin jäänyt.

Yhteiskunnallista tiedostavuutta siivitti myös omien lasten poliittinen aktiivisuus ja osallistuminen kouluneuvostotoimintaan. Lintu pulpetissa (WSOY 1972) sisältääkin monin kohdin avainromaanin aineksia

2000-luvun uhkarohkealtakin vaikuttanut paluu Selja-sarjan pariin yhdistää juoheasti nyttemmin 77-vuotiaan Rauha S. Virtasen kirjailijan uran kaksi tyyten erilaista, mutta varsin johdonmukaista säiettä: romanttisen tyttökirjallisuuden ja kantaaottavan nuorten romaanin.

Edeltävässä osassa rakkaus ja poliittinen aktiivisuus lennättivät kolme Seljan sisarusta valtamerten taakse. Kris, Margarita ja Dodo joutuvat keskelle Chilen sotilasvallankaappausta syksyllä 1973. He panevat henkensä alttiiksi vastustaessaan aviomiestensä, läheisten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa vastarintaliikkeessä Augusto Pinochetin sotilasjunttaa.

Syksyn uutuudessa Seljan Tuli ja Lumi eletään vuotta 1974. Dodon aviomies Raúl on kuollut vastarintaliikkeen verilöylyssä. Dodo toipuu surusta vanhempiensa hoteissa Leppäkertunkujalla yhdessä pienen tyttärensä Rosan kanssa. Margarita on toipilaana Meksikossa. Virva ja Ari suunnittelevat riskialtista tiedustelumatkaa Chileen.

Seljan perheen 14-vuotias iltatähti Tuli agiteeraa chileläisen pakolaisystävänsä Lumin ja muiden suomalaisten toveriensa kanssa Chilen poliittisen tilanteen puolesta. Lumi penää Rea-äidiltä taustatukea paljon puhuvalla virkkeellä ”Äiti hei, kuka muuttaa maailmaa jollei nuoret? Jollemme me?”

Lähihistorian traumaattisia tapahtumia käsitellään nuortenkirjoissa nykyisin ajatuksia herättävästi ja pelottomasti. Taitavat kirjailijat nykäisevät mukaansatempaavalla, mutta lukijoitaan aliarvioimattomalla tyylillään nykynuoret tiedostamaan paremmin historiallisia taitekohtia.

Virtanen ei horju linjastaan eikä kavahda uutuudessaan avoimen poliittisesti tiedostavaa otetta. Hän on tehnyt uurasta taustatyötä Chilen sotilasdiktatuurin ajan kartoittamisessa ja samalla paneutuneisuudella hän kuvaa Chilen pakolaisten kotoutumista Suomeen ja teiniliikkeen osallistumista solidaarisuustapahtumiin ja muihin mielenilmauksiin. Ramonan ja Lumi-tytön kuvaukset ovat riipaisevuudessaan tosia.

Ihmissuhteissa on monenlaista jännitettä, mutta odotuksenmukaisesti ne laukeavat kirjan tyveneksi kääntyvässä lopussa. Virva Seljan ystävät saavat lukea kirjan rauhallisin mielin loppuun asti: rakkaus voittaa sittenkin! Rea Selja hössöttää tavoilleen ominaisesti yhä paisuvan perhekuntansa muonituksen ja puutarhanhoidon parissa, [melkein tosissani ehdotan kirjan trendikkääksi oheistuotteeksi Rea Seljan keittokirjaa!]. Rean kirjailijamies Riku on tavoilleen yhtä uskollisesti mieluusti vetäytynyt kirjoittajan kammioonsa.

Virtasen perheyhteys pitää pintansa pahimmissakin kriiseissä. Tällaiselle ihanteelliselle idyllille onkin erityisen suuri tilaus tässä epävarmassa ja rikkinäisten perheiden ajassa.

Nähtäväksi jää, houkuttavatko sarjan päätösosan lukuisat kirja- ja musiikkiviittaukset nykynuoria etsiytymään Aila Meriluodon, Pablo Nerudan, Inti illimanin, Agit Proppin, Victor Jaran ja Violetta Parran pariin.

Ella ei ole perso edes miljoonalle

Timo Parvela: Ella ja jättipotti. Tammi 2009.
Kansikuva: Mervi Lindman

Lasten ja varhaisnuorten dekkareissa ei – onneksi! – mässäillä väkivallalla eikä tehdä kansainvälisen luokan rikoksia tai raakoja murhia.

Dekkarin peruskaavaa hyödynnetään kuitenkin usein helppolukuisissa sarjakirjoissa: lapsijoukko ratkaisee pieniä mysteerejä hyvän onnen tai nokkeluutensa ansiosta. Aikuiset jäävät auttamatta altavastaajiksi ja suurinta huvia lapsille tuottaa usein toistaitoisten poliisien päihittäminen.

Klassisen dekkarin juonikonseptia ja sille tyypillistä psykologista jännitystä sovelletaan yllättävän niukasti lastenkirjoissa siihen nähden, kuinka helposti juuri niiden avulla voisi saada lapsen lukemisen koukkuun.

Uusimmassa Ella-kirjassaan Ella ja jättipotti Timo Parvela hyödyntää dekkarien ikuista ”kuka sen teki?” –mysteeriä taitavasti.

Pate löytää koulun roskapöntöstä käytetyn lottokupongin. Ennen kuin kuponki – odotuksenmukaisesti – hukkuu, lapset saavat kuulla voittaneensa sillä miljoonan.

Lapset ovat varmoja, että joku ahne aikuinen on pihistänyt kupongin. Epäilykset kohdistuvat muiden muassa opettajaan, Paten äitiin, kukkakauppiaaseen ja puutarhuriin, joka palkataan opettajan isyysloman sijaiseksi.

Parvelan verbaalikomiikka tykittää jälleen hieman uusin maustein.

Tuukan parahultaisesti väärin muistamat sananlaskut ja puutarhurin ammattitermistön siirtäminen sellaisenaan lasten kasvatukseen naurattavat aikuista. Parvelan lapsiin vetoavan huumorin ydin on slapstick-komiikassa, roimassa liioittelussa ja väärinkäsityksissä.

Menestyvä lastenkirja on aina kahden kauppa: sen täytyy tarjota purtavaa sekä lapselle että kirjan ostavalle ja sitä todennäköisesti myös lapselle ääneen lukevalle aikuiselle.

Hysteerisen kikatuksen ja naurun hohotuksen kupeessa Timo Parvela uskaltaa sohaista nykypäivän karujakin ilmiöitä. Luokkatoverit epäilevät Tuukan kähveltäneen lottokupongin, mutta lopulta syy pojan vaitonaiseen olemukseen selviää:

– Minun isäni jäi työttömäksi joulukuun alussa. Tänä vuonna meillä ei ole varaa viettää joulua lainkaan. Sillä rahalla minä olisin halunnut ostaa meille joulun. Oletteko te nyt tyytyväisiä? Tuukka sihahti.

Sitten hän nousi ja kömpi ulos autosta. Me jäimme istumaan vielä hetkeksi, mutta kellään ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikki muutkin lähtivät yksi toisensa jälkeen hyvästejä jättämättä. Vain minä jäin hämärään autoon istumaan. Minun mieleni oli musta avaruus.

Työttömyys ei ole niitä trendikkäimpiä lasten- tai edes nuortenkirjan aiheita, vaikka aihepiiri ei ole kotimaisissakaan kirjoissa jäänyt tyystin vaille käsittelyä, muistetaan vaikka Hannu Mäkelän ja Kristiina Louhen lastenkirja Hattu (Tammi 2001), Marja-Leena Tiaisen Vihreä varis –sarjassa ilmestynyt Pyry, Pilvi ja pennittömät (Tammi 1993) ja Saara Sarkkisen nuortenromaani Töitä mun faijalle! (WSOY 1987)