Ihan pihalla eli pari sanaa esikoisoikeudesta

Kirjailija Roope Lipasti on yksi Helsingin Sanomien 10:stä esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista romaanillaan Rajanaapuri (Atena). 

Ei siinä muuten mitään, mutta Lipasti on debytoinut jo vuonna 2006 lastenromaanilla Vilhelmiina ja Juustopään tapaus (WSOY).

Ylen ykkösen Kultakuumeessa kyseenalaistettiin tänään Lipastin ehdokkuus, mutta esille nostettiin ainoastaan Lipastin aiemmin ilmestynyt pakinakokoelma Pihalla, erään remontin anatomia (Majakka 2006). 

Raadin puheenjohtaja Antti Majander korostaa Kultakuumeen puhelinhaastattelussa, että sääntöjen mukaan raati palkitsee aikuisille tarkoitetun kaunokirjallisen esikoisteoksen. Pihalla ei näin ollen ollut esteenä esikoiskirjapalkintoehdokkuudelle, koska teos on antologia, joka koostuu aiemmin lehdissä julkaistuista teksteistä. 

Majander kertoo olevansa myös tietoinen, että Lipasti on kirjoittanut "ison pinon lastenkirjoja".

Majander vierittää vastuuta  myös kustantajille, jotka ilmoittavat kirjailijan esikoiskirjakilpailuun. "Väkipakolla siihen ei ketään oteta", vakuuttaa hän.

  

Majander nostaa esille  pulmatilanteen vuodelta 2002, jolloin Reko Lundán voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon romaanillaan Ilman suuria suruja, vaikka Lundán oli kirjoittanut ja julkaissut aiemmin myös näytelmiä.  

Rouva Huun mielestä debytoida voi yhtä kaikki vain kerran, viis siitä, mikä on teoksen kohderyhmä. Niinpä Vilhelmiina ja Juustopään tapaus on Lipastin esikoisteos, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Asiasta on aiemmin tämän vuoden maaliskuussa keskusteltu Grafomaniassa peräti 40 kommentin voimin. Asian nosti esille kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä, joka lähetti Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle  ihmettelevän kirjeen Lipastin ehdokkuuden tiimoilta. Grafomaniassa sukeutunut poikkipuolisten kannanottojen kommenttitulva ei kuitenkaan hidastanut raatia nostamasta Lipastia ja  Rajanaapuria ehdokkaaksi.   

Kirjailijalle itselleen tällainen ehdokkuus mediahypetyksineen on tietysti mieluinen. Tokkopa Lipastille on tullut mieleenkään lähteä inttämään esikoisoikeutensa perään puolustaen näin lastenkirjallisuuden asemaa vakavasti otettavana kaunokirjallisuutena.

Aina välillä täytyy toki miettiä, kenen hiekkalaatikossa ja millä ehdoilla kannattaa leikkiä.

  

Kuvakirja ja sen kritiikki on nyt pop

Onnimanni 3/2012. 64 sivua. Päätoimittaja Tuula Korolainen, toimittaja Päivi Heikkilä-Halttunen. Julkaisija Lastenkirjainstituutti. Kustantaja Stellatum. Taitto Annu Pörhönen. Irtonumerohinta 9 €.

Jatketaan vielä juttua kuvakirjoista.

Eilen on Lastenkirjainstituutin jäsenille kolahtanut postiluukusta uusin Onnimanni   3/2012, joka on kuvakirjallisuuteen, kuvitukseen ja sen kritiikkiin keskittynyt tuhti teemanumero.

Lastenkirjataiteen tutkija Maria Laukka on koonnut lehteen 15 näkökulmaa otsikolla Kuvan ja sanan synteesi kuvakirjakritiikissä. Jokaisen kriitikon, kuvittajan, kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan, opettajan, lapsen vanhemman, kirjastonhoitajan, kirjavinkkarin – ja oikeastaan kaikkien kuvakirjoista kiinnostuneiden, on hyvä pitää mielessä Laukan näkökulmat kuvakirjoista. 

Laukan monen vuosikymmenen työ kuvakirjojen parissa näkyy kiteytettynä ilmaisuna. Pääkirjoituksessa hän kirjoittaa:

Kuvakirjan kuva on kohtaamispaikka, monien viestien ja erilaisten kulkijoiden risteysasema. Kuvakirjan aikuinen lukija voi nähdä varhaisempien kuvallisten esitysten häämöttävän kuvan alta. Kuvituksen ensisijainen tulkitsija on kuitenkin lapsi, joka katsoo ensin kuvaa ja omaksuu vasta sitten sanat. Kuvitus viettelee lapsen kuuntelemaan ja lukemaan.

Päivälehtikriitikon näkökulmasta Laukan ”teesit” näyttäytyvät jopa huikentelevan idealistisina: 15 erilaista näkökulmaa on vaikea tikistää 1400 merkin määrämittaan, mutta jos edes osa näistä näkökohdista tulisi yhden kuvakirja-arvion mittaan esille, niin hyvä.

Lehteen on myös pyydetty aktiivisesti kuvakirjakritiikkiä kirjoittavilta kuvakirjakritiikkejä 2000-luvulla ilmestyneistä kuvakirjoista, kotimaisista ja käännetyistä. Haasteeseen vastasivat Ansa Aarnio, Kaisa Neimala, Marjo Jääskä, Hanna Immonen, Sisko Ylimartimo, Mia Österlund ja rouva Huu.

Mervi Heikkilä on haastatellut uutta kuvittajatulokasta Karoliina Pertamoa, joka on hyvä esimerkki uuden polven kuvittajista. Pertamo käyttää luontevasti tietokonetta apuna työssään, mutta pitää myös vapaalla kädellä maalaamisesta.

Muumi-tutkija Sirke Happonen kirjoittaa tänä vuonna 60 vuotta täyttäneestä Tove Janssonin Hur gick det sen?/ Kuinkas sitten kävikään –kuvakirjasta, joka on yhä kilpailukykyinen ja ylivoimainen moniin nykyisiin kokeellisiin kuvakirjoihin verrattuna.

Aivan oikeutetusti Happonen kyseenalaistaa anglosaksisen tutkimuksen esiin nostaman Eric Carlen Pikku toukka paksulainen -reikäkirjan esikoisaseman. Carlen kirja ilmestyi nimittäin vasta 1969, 17 vuotta myöhemmin kuin Janssonin teos.

Merja Leppälahden artikkelissa luodaan katsaus Hiroshiman vuoden 1945 atomipommin pudottamisesta kertoviin lastenromaaneihin ja -sarjakuviin. 

Niklas Bengtssonin asiantuntevassa ja kiinnostavasssa artikkelissa esitellään   kahden 1880-luvun vähemmän tunnetun kansansatukuvittajan, Adolf Beckerin ja Helene Schjerfbeckin,  tuotantoa. Aikalaiskriitikot kiinnittivät tuolloin huomiota – jopa itse kuvitusta enemmän – myös puupiirrosten kaivertajan työn jälkeen! 

            

Sini Helminen zuumaa  artikkelissaan J. M. Barrien Peter Pania ja sen myöhempiä hengenheimolaisia.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa kuvittaja Laura Valojärvi ottaa yleisönosastokirjoituksessaan myös nasevasti kantaa kuvituksen, kuvittajien ja kuvakirjan parempaan näkyvyyteen ja arvostukseen.

Lastenkirjakuvitukseen liittyviä  teemoja käsitellään myös marraskuussa Pro lastenkirjallisuus – Pro Barnlitteraturen ry:n  Helsingissä ruotsinkielisen työväenopiston tiloissa järjestämässä Avautuuko kuvakirja? -seminaarissa.  [Seminaarin sivuille pääsee napsauttamalla punaista tekstiä, mistä löytyvät ohjelma ja ilmoittautumistiedot.]

Saksalaisilta kuvittajilta on tilattu erilaisia tulkintoja Burg Wissemin kuvakirjamuseosta. Tässä Janoschin näkemys vuodelta 2006.

Seminaarin kansainvälisenä vieraana on Maria Linsman Burg Wissemin kuvakirjamuseosta, joka sijaitsee Troisdorfissa Saksassa. 

Taidehistorian tutkimus löysi vihdoin kuvakirjan

© Maria del Mar Lozano Bartolozzi

Ruotsissa, Norrköpingin yliopistossa, järjestettiin 26.–30. syyskuuta laaja  konferenssi CHILDREN´S LITERATURE AND EUROPEAN AVANT-GARDE, jossa lastenkirjallisuuden ja kuvituksen tutkijat luotasivat kuvakirjan suhdetta aikansa kuvataiteen kärkeen. 

Järjestäjinä olivat Bettina Kümmerling-Meibauer Tübingenin yliopistosta, Elina Druker Tukholman yliopistosta ja Maria Nikolajeva Cambridgen yliopistosta.

Eurooppalainen avant garde keskeisenä käsitteenä ei estänyt Yhdysvaltojen, Australian ja Brasilian tutkijoiden osallistumista konferenssiin. Heidän kauttaan selvisikin mielenkiintoisia vaikutteita Euroopan taiteesta näiden maiden kuvakirjoihin.

Elina Drukerin kertoman mukaan ruotsalaisten tutkijoiden määrää konferenssissa oli jopa rajoitettu, jotta mahdollisimman moni maa mahtuisi mukaan. Suomalaisista mukana oli Tove Jansson–tutkija Sirke Happonen.

Laajassa tarkastelussa  korostuivat Bauhaus-koulun ja venäläisen 1920-luvun modernin kuvakirjan vaikutus monissa maissa. 

Erinomaisena esityksenä erottui laajasta ohjelmasta Reykjavikissa työskentelevän puolalaisen Olga Holownian katsaus islantilaisen kuvakirjan kehitykseen. 

Tone Birkelandin katsaus nykynorjalaisen kuvakirjan kärkeen oli avangardistisuudessaan havahduttava: koska meillä Suomessa uskalletaan julkaista jotain tällaista, esimerkiksi ruotsalaissyntyisen, sittemmin norjalaistuneen kirjailija-kuvittaja Fam Ekmanin teosten tapaista kuvakirjaa?

Mainio, jopa itseironinen, oli Newcastlen yliopistossa toimivan Kimberley Reynoldsin esitelmä otsikolla "A very British avant garde", jossa englantilainen konservatiivisuus sai kritiikkiä osakseen.  

Bettina Kümmerling-Meibauerin katsaus  sai nimensä Tübingenin taidemuseossa olevan pop-taiteen keskeisen teoksen mukaan: ”Just what is it that makes pop art picturebooks so different, so appealing?” 

Hänen osoittamansa yhteydet pop-taiteesta kuvakirjaan avasivat silmiä. Oivalsin että meidän 1970-luvun kuvakirjat, Kaarina Helakisan ja Katriina Viljamaa-Rissasen Elli-velli-karamelli ja Camilla Mickwitzin Jason ovat pop-taidevaikutteisia, värit ja muodot ovat kuin suoraan Carnaby streetiltä!

Amerikkalainen Phil Nel puhui surrealismista kuvakirjoissa. Hän tuli Kansas State Universitystä ja lähetti palautteena osallistujille muhkean kuvakoosteen konferenssin annista. Kannattaa katsoa raportti hänen blogistaan. 

Konferenssiterveisin Maria Laukka

Lastenkirjahylly ottaa kernaasti vastaan konferenssi- tai näyttelyraportteja sekä muita lastenkirjallisuuteen liittyviä kirjoituksia, joita tarvittaessa retusoidaan rouva Huun toimesta blogipohjaan sopiviksi.

Lisää kuvakirja-aiheista postausta luvassa aivan lähiaikoina...